Hän liikkui kuin mies, jolla ei ollut aikaanopeasti, terävästi, koskemattomana, olemuksessaan outoa yliaikaisuutta.
Tummapartainen muukalainen, mustassa mittatilauspuvussaan, halkoi Helsingin iltakullan vanhaa katua kuin maailma olisi velkaa hänelle hiljaisuuden. Leukansa tiukkana, katse edessään, hän kantoi sellaista surua, joka oli vuosien saatossa kivettynyt panssariksi. Hän ei huomannut pientä valokuvaa, joka tipahti hiljaa takintaskustaan ja tanssahteli mukulakiville hänen jalkojensa taakse.
Joku toinen kuitenkin huomasi.
Kuluneella kivirappusella istui pieni tyttö, kirkkaanpinkki huppari yllään, polvet sylissä. Hän näki valokuvan leijailevan alas kuin eksyneen vaahteranlehden, ja kurottautui varovasti molemmin käsin poimimaan sen sormiinsa.
Ensin hän vain tuijotti.
Sitten hänen hengityksensä salpautui.
Sormet puristuivat valokuvan reunoihin. Hänen katseensa nosti hitaasti, melkein kunnioittavasti, miehen karttuvaa selkää kohti.
Herra
Tytön ääni oli pehmeä, mutta se katkoi kadun hiljaisuuden kuin kirkonkello sumuisessa illassa.
Mies pysähtyi puolitiessä.
Herra miksi teillä on kuva minun äidistäni?
Mies jähmettyi, kuin ukkonen olisi iskenyt häneen keskelle hiljaista iltaa. Sekunnit kohisivat kaupungin kaukaisena muminana ja hänen sykkivänä epätoivon sydämenään. Sitten hän kääntyihitaasti, kivuliaastiikään kuin olisi jo tiennyt, että jalkojen alta katoaa nyt maa.
Tyttö seisoi portailla, kuva kämmenellään kultaisessa hämyssä. Kuvassa nuori nainen hymyili; lempeä katse, valoisa hymysama hymy, joka oli kerran pelastanut miehen häneltä itseltään.
Hän käveli tyttöä kohti kuin unessa, jokaisella askeleella jalat painavampina. Kun hän vihdoin pysähtyi, hänen äänensä tuli ulos murtuneena, karheana.
Se on minun vaimoni, hän kuiskasi. Hän kuoli viisi vuotta sitten.
Pieni tyttö katsoi valokuvaa, sitten miestä, silmissään järkähtämätön varmuus. Hän painoi kuvan hetkeksi rintaansa vasten, tarjosi sen sitten takaisin.
Ei, hän sanoi pehmeästi, päätään pudistaen. Äitini elää. Hän laulaa minulle joka ilta.
Miesnimeltään Eero Oravaunohti hengittää. Hänen polvensa notkahtivat. Hän vaipui yhden jalan varaan, silmät laajenneina epäuskosta ja nousevasta toivosta.
Mikä sun nimi on, kulta? hän kysyi, ääni aivan läpikotaisin vavisten.
Aamu, tyttö vastasi. Aamu Orava.
Maailma kallistui vinoon.
Viisi vuotta sitten hänen raskaana oleva vaimonsa oli julistettu kuolleeksi kauhistuttavan porokolariin jälkeen. Hautaan ei koskaan laskettu ruumista, vain tyhjä arkku. Särky melkein tuhosi miehen.
Mutta vaimo oli selvinnyt.
Hän oli ollut loukkaantunut ja muistinsa menettänyt, kantanut heidän lastaan, ja ystävällinen perhe oli ottanut hänet luokseen pieneen kylään syvällä Pohjanmaalla. Koko uuden elämänsä ajan nainen ei muistanut mitään vanhastavasta nyt.
—
**Kaksi päivää myöhemmin**
Eero seisoi valkoisen puutalon edustalla, pienen peltoaukean laidalla, sydän takoi korvissa ja jalat tuskin kannattivat. Aamun käsi puristi hänen sormiaan.
Ovi avautui.
Siinä seisoi hänen vaimonsa, Sini. Elossa. Kaunis. Todellinen.
Hän katsoi Eeroa, jo kyyneleet poskillaan, samat pehmeät silmät jotka olivat valokuvassa ja vuosia sitten rakastuneet.
Eero? hän kuiskasi.
Mies syöksyi hänen luokseen kuin unessa, kietoi kätensä heidän ympärilleen, hautasi kasvonsa Sinin hiuksiin, kun vuosien suru viimein murskaantui ja huuhtoutui pois.
Luulin menettäneeni sinut, hän nyyhkäisi. Minä hautasin sinut
Sini puristi takaisin, täristen. En muistanut En tiennyt.
Aamu puristi molemmat syliinsä, nauroi itkun lomasta. Minähän sanoin, että äiti elää.
Sinä iltana, taivaan ollessa kultaisen ja ruusunpunaisen viiruttama, perhe joka oli revitty hajalle kohtalon toimesta, istui yhdessä puisen kuistin askelmillaEero, Sini ja heidän tyttärensäkatsoen kun kiiltomadot tanssivat keltaisen ruispellon yllä.
Muutama päivä toisi mukanaan lääkäreitä, muistoja, kaikkea mikä oli jäänyt välille rakkauden ja menetyksen.
Mutta sillä hetkellä mikään sillä ei ollut väliä.
Sillä kaikki ihmeet eivät vain palaa.
Toiset palaavat kirkkaanpinkissä hupparissaja kieltäytyvät päästämästä rakkaudesta irti.
