Saana, tyttö jonka isä jätti Helsingin lastenkotiin kun hän oli vain kahdeksanvuotias, koki unen jossa vuosikymmeniä suljettu ovi avautui pehmeälle lumelle. Saana näki äitinsä katoavan pakkaseen aikaisin; isä meni uudelleen naimisiin ja perusti uuden perheen Annan kanssa, toisen vaimon, ja hänen kahden lapsensa kanssa. Kun Anna astui heidän sauna- ja järvimaisemaiseen elämään, Saanan maailma muuttui oudosti ja surrella tavalla kuin lasinen järvi särkyisi keväässä.
Anna ajoi Saanan pois kodista syyttäen, että omat poikansa tarvitsivat tilaa hirsitalossa. Saana kulki sumuisena kuin varjo lastenkotiin, jossa tiiliseinät kuiskailivat ilkeitä sanoja ja lapset olivat kylmiä kuin tuuli talvella. Saanan kummallinen kahdeksas syntymäpäivä, tuoden lupauksen paluusta ja nukesta, ei koskaan toteutunut; nukke jäi vain unelmaksi, kylmäksi kuin marraskuun yö. Isä ei koskaan palannut, vaikka Saana odotti yhä, istuen ikkunan ääressä, katsellen jäätä sulavan.
Vuodet kuluivat unenomaiset ja Saana kasvoi, kokien jatkuvaa kiusaa puoliveljiltä ja muilta lapsilta lastenkodissa. Lopulta, sumuisen kevätaamun lounastapaamisessa, Saana kohtasi isänsä hiljaisessa kahvilassa Annan kanssa. Hän vaati selitystä miksi, miksi nukke, miksi talvi, miksi kylmyys, miksi hänet unohdettiin niiden puiden väliin, joilla ei koskaan kasvanut marjoja? Isä katseli Saanaa surullisin silmin, Anna yritti sivuuttaa kaiken, kehottaen unohtamaan, mutta Saana painoi sormensa pöytään kuin hakisi totuutta koivun juurilta.
Anna kuiskasi lohduttomia sanoja kuin tuuli läpi katoavan aamun, mutta keskustelu muuttui riidaksi joka kasvoi suureksi kuin avantouinti pelosta. Saana kertoi kuinka Anna oli työntänyt hänet pois pihasta syyttäen kaikista varjoista hänen elämässään, kieltäytyen perääntymästä ja päästäen ulos sen katkeruuden, joka oli kätketty sydämen alle, syvälle suomalaisen järven pohjaan.
Isä katui päätöstään, ymmärtäen kuin lumisade kaiken mitä oli menettänyt. Mutta Annan kanssa käyty uninen riita ei tuonut sovintoa, vaan syvensi tunteen siitä että isä oli kuin kadonnut majakka sumussa. Saana, pettymyksestä ja surusta hauras, päätti katkaista siteet: isästä ei koskaan tullut todellista isää. Saana nousi pöydästä, jätettiin vain sekava tunne surusta ja helpotuksesta tietäen että hänen oli kuljettava uusi polku elämän metsissä, eikä menneisyyden kylmyys ja laiminlyönti enää määrittelisi tulevaisuutta. Jäljelle jäi vain hiljainen toivo, että Saana voisi löytää oman nukkensa joskus, ehkä keväällä, ehkä unessa, ehkä jossain missä aurinko silittää järveä ja kaikki on mahdollista.
