Hän kumartui vanhan saksanpaimenkoiran puoleen. Lemmikki katsoi miestä lohduttomasti, käänsi päänsä pois, eikä enää odottanut mitään. Hän oli luopunut toivosta kauan sitten. Liian hyvin hän tiesi, mitä ihmiset ovat…
Kadulla heitä kutsuttiin vain koirajoukkioksi, mutta lähitalon mies korjasi aina: “Ei se ole mikään lauma. Ne ovat viisi koiraa, jotka pysyvät yhdessä selviytyäkseen.”
Joukon johtaja oli ikääntynyt paimenkoira selvästi joskus ollut kotikoira. Varmaan edelliset omistajat jättivät hänet, lähtivät pois vilkaisematta taakseen. Hän piti muut yhdessä, suojeli, ohjasi ja varmisti, ettei pieni perhe hajoaisi.
Mies ruokki ne joka päivä. Aamuisin mennessään töihin, illalla palatessaan kotiin. Joka kerta hänen astuessa esiin alkoi viisi häntää pyöriä villisti kuka teki rengasta, kuka laski häntänsä alas. Heidän silmissään oli sellaista riemua, että sydän kiristyi. Koirat hyppivät, painoivat kosteaa kuonoa hänen kämmeniinsä, nuolivat käsiä. Silmien kiilto kertoi kaiken kiitollisuus, luottamus, toivo.
Mihin koira voi enää toivoa, kun hänet kerran hylättiin kadulle kuolemaan? Silti he toivoivat, uskoivat, rakastivat. Siksi mies ei koskaan mennyt ulos tyhjin käsin he odottivat häntä, ja aina odottivat.
Sinä aamuna hänen jalkoihinsa ryntäsi vain neljä koiraa. Ne vikisivät, vilkuilivat huolestuneina kadun kauimmaista päätä. Mies ymmärsi heti jotain oli tapahtunut.
Raskaasti huokaisten hän soitti työpaikalle ja ilmoitti jäävänsä pois hetkeksi.
Pitkän kadun päässä, Helsingin lähiön laidalla, pensaan juurella makasi vanha paimenkoira. Auto oli osunut häneen. Paikassa oli tiukka mutka, eikä harvat kuljettajat aina hidastaneet. Tällä kertaa oli huono tuuri.
Neljä koiraa ulvoivat surkeasti, katsoivat miestä silmiin hän oli ainoa ihminen, johon he luottivat.
Hän kumartui paimenkoiran luo. Koiran silmistä valuivat kyyneleet. Hän katsoi miestä, käänsi pois päänsä, eikä enää odottanut mitään. Hän ei enää luottanut ihmisiin. Vain yksi asia painoi hänen mieltään: mitä tapahtuisi neljälle, joita hän oli suojellut?
Sattuuko? mies kysyi hiljaa ja kaivoi puhelimen esiin.
Sovittuaan vapaasta hän haki auton ja kantoi koiran varovasti takapenkille. Neljä muuta pyörivät ympärillä, painautuivat hänen käsiinsä kuin kiittäen.
Eläinlääkärissä lääkäri tutki paimenkoiran ja huokaisi:
Paras olisi nukuttaa. Liian monta murtumaa. Elossa pysyminen epätodennäköistä, hoito kallista…
Mutta onko mitään mahdollisuutta? mies keskeytti.
Mahdollisuus on aina, lääkäri myönsi. Mutta eläin kärsii. Onko siinä järkeä?
On, mies vastasi vahvasti. Minulle sillä on. Ja hänelle myös. Hänellä on neljä odottavaa ystävää. Miten voisin katsoa heitä silmiin muuten?
Lääkäri katsoi häntä tarkasti ja nyökkäsi.
Aloitetaan sitten.
Viikon kuluttua mies haki paimenkoiran klinikalta kotiin. Neljä muuta koiraa eivät olleet hetkeksikään poistuneet hänen talonsa läheisyydestä. Kun ne näkivät vanhan ystävänsä, iloisen haukunnan määrä oli korviahuumaava paimenkoirakin yritti nousta ja nuolla ystäviään.
Hän kantoi koiran sisään ja meni ulos pitämään puheen muille. Hän kertoi, että koti tarkoittaa vastuuta. Että moni totuttu asia kadulta jää taakse.
Koirat istuivat hiljaa, höristivät korvia. Mies pysähtyi ja hymyili heille.
Mitä tässä odotellaan? Tulkaa nyt sisään.
Hän avasi portin.
Paimenkoira toipui yllättävän nopeasti. Hän yritti aina nousta ja mennä muiden luo, mutta mies piti tarkasti huolen, ettei hän rasittanut itseään. Kun luut olivat parantuneet ja koira seisoi varmasti jaloillaan, mies pujotti hänen kaulaansa erityisen pannan kultaisen, pienellä kellolla.
Nyt mies lähtee aamuisin aiemmin. Hän kävelee pitkää hiljaista katua Helsinki-Töölön rajalla, taluttaen viisi koiraa: neljä pientä, hassua, pyöreähäntäistä, ja yhden suuren vanhan paimenkoiran kultapannassa ja kellossa.
Ja näettekö heidän katseensa? Nyt heillä on koti. Hänellä on uusi panta. Paimenkoira kulkee ylpeästi päätä pystyssä.
Ette voi ymmärtää; teillä ei ole koskaan ollut sellaista pantaa kellolla. Mutta jokainen koira tietää: näin kulkee se, jota arvostetaan.
Niin he kulkevat ihminen, joka ei ohittanut, ja viisi koiraa, jotka eivät kadottaneet uskoa ja rakkautta, vaikka kokivat ihmispetoksen.
He iloitsevat. Mistä siitä en ole varma. Ehkä toisistaan. Ehkä aurinkoisesta päivästä. Ehkä siitä, että tässä maailmassa rakkaus ei ole kadonnut.
Heidän silmiään katsoessa ymmärtää: kun sellaiset silmät vielä ovat olemassa, ei kaikki ole menetetty.
