Hän joutui auto-onnettomuuteen, jossa loukkasi pahasti molemmat jalkansa. Ja siihen loppui kaikki
Hyvä työpaikka, josta hänelle oli luvassa toimitusjohtajan paikka ja iso palkka. Loma vaimon kanssa Levin laskettelukeskuksessa. Viikonloput ystävien kanssa yhdessä. Kaikki
Jalat koottiin kasaan ja mies päästettiin kotiin. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä? Vain toivoa Jumalaan ja hyvään onneen. Ja hän toivoikin, mutta öisin hän huusi kivusta. Ainoastaan aamuin ja illoin pistetyt vahvat lääkkeet antoivat hänen hetkeksi torkahtaa.
Useaan kuukauteen hän ei päässyt edes sängystä ylös, joten sorsalla käyminen oli arkipäivää. Vaimolleen hän toivoi kaikkea hyvää ja terveyttä. Kun mies sitten hitaasti pystyi nousemaan ja kävelemään apuvälineillä, kipu palasi moninkertaisena.
Tiedättekö, miltä tuntuu pistokset vatsaan, jotta verihyytymät ja makuuhaavat eivät pääse muodostumaan, kun joutuu pitkään makaamaan paikallaan? Voin kertoa, hyvät naiset ja herrat: silloin ei halua aivastaa, yskiä, eikä käydä, anteeksi vain, vessassa niin kuin ennen. Siinä tarvitaan teräviä hermoja.
Mutta mistäpä siinä enää hermoja löytyy? Ei niitä enää ollut. Voimat olivat lopussa.
Aikaa kului, ja lopulta hän oppi taas pienin askelin kävelemään. Vaikeaa se oli, kompastellen ja melkein joka askeleella kaatuen. Mutta silti, se oli jotain.
Ystävät katosivat kuvioista, eivät enää soittaneet tai kysyneet miten menee. Työpaikalla ja tulevana toimitusjohtajana oli tilalla jo joku muu. Ja milloin nämä koettelemukset loppuisivat ja mihin? Se jäi arvoitukseksi.
Sanoisinko, että mieliala oli surkea. Tulevaisuus invalidina pelotti. Mutta onneksi vaimo ei lähtenyt
Kun hän ensimmäistä kertaa pääsi ulos vaimon avustamana ja kainalosauvojen tuella, kevätaurinko häikäisi niin, että silmiin koski ja mies jäi hämilleen. Häneltä pääsi itku. Tarpeeton rampa kainalosauvoilla. Se oli kaikki, mitä hänestä ja hänen elämästään oli jäänyt.
Vaimo perääntyi hetkeksi, jättäen miehelle omaa tilaa. Mies yritti ottaa muutaman askeleen, siristellen silmiään kevätauringossa ja totutellen tuuleen poskellaan.
Jostain alhaalta kuului vaativa naukaisu. Mies vilkaisi alas. Vasemman kainalosauvan juuressa istui pieni harmaa kissa.
Mitä sinä siinä? hän kysyi.
Eläimet olivat vuosien varrella jääneet hänen elämänsä ulkopuolelle, eikä hän oikein tiennyt, miten niihin suhtautua. Kissa katsoi häntä ja maukaisi pyytävästi.
Voisitko tuoda sille lihapullan? hän sanoi vaimolleen.
Kun vaimo palasi, hän otti pullan hänen kädestään ja ojensi sen kissalle. Kissa nielaisi miestä tutkivasti ja kävi syömään.
Seuraavana päivänä, kun he taas menivät pihalle ja hän mietti, montako askelta tänään jaksaisi ottaa, heitä odotti kolme kissaa. Selvästi ne olivat olleet siellä jo hetken.
Johan teitä riittää! mies hymyili.
Kipu häipyi hetkeksi. Vaimo hieman närkästyi, mutta haki kuitenkin kolme lihapullaa, jotka mies puolestaan jakoi jokaiselle kissalle.
Kolmatta päivää odotti jo viisi kissaa ja kaksi pientä koiraa. Vaimo protestoi ääneen, mutta mies pyysi hänet lähikauppaan ostamaan kilo makkaraa, joiden hän tasapuolisesti jaetteli karvakuonoille.
Porukka söi tyytyväisenä ja alkoi kiertää miestä kainalosauvoineen, kuin houkutellen leikkiin. Mies oli ärtynyt ja huvittunut samaan aikaan, mutta askeleita tuli kourallinen lisää. Koirat haukkuivat iloisesti.
Sitten tuli sadepäivä, ripotteli hiljaa ja vaimo uhkaili ottaa sauvat pois, mutta mies vaati päästä itse alas. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.
Ei kai niitä voi jättää ulos odottamaan, mies selitti. He odottavat minua. Minun on pakko mennä.
Niin hän meni. Viisi kissaa ja kaksi pikkukoiraa tanssivat miehen ympärillä, ja mies oli onnellinen. Kevyt kevätsade ropisi, mies ja koirat juoksivat ympäri pihaa, perässään viisi kissaa.
Taustalla, talon oven pielessä, seisoi vaimo sateenvarjon alla ja hymyili miehelleen, joka nyt juoksi sateessa.
Aika kului. Pian käytössä oli enää yksi kainalosauva, sitten ei sitäkään sauvat eivät enää ehtineet leikkiin karvaisten ystävien kanssa. Ja vasta nyt mies huomasi, että jalat eivät enää kipuilleetkaan.
Työpaikalla häntä ei odottanut kukaan. Invalidille, joka ontui, ei ollut käyttöä. Hän sai ison erorahan ja erosi itse. Aikaa jäi yllin kyllin, ja hän päätti kirjoittaa kaikesta kokemastaan.
Jostain syystä siitä tuli näytelmä, melko laaja sellainen. Kun viimeinen sivu oli käännetty, hän kierteli kaupungin muutamassa teatterissa, mutta
Joka paikassa kieltäydyttiin. Kukaan ei soittanut perään, paitsi yksi pieni harrastajateatteri, joka toimi puolittain kellaritilassa.
Viikkoa myöhemmin ohjaaja soitti:
Otamme tämän ohjelmistoon. Mutta jotakin pitää karsia ja muokata.
Kuukausi istuttiin ohjaajan kanssa papereiden äärellä, riideltiin kustakin lauseesta. Ja toisen kuukauden päästä oli ensi-ilta.
Pieneen saliin, jossa oli pieni näyttämö, mahtui vain viisitoista katsojaa. Ei edes puoliksi täynnä, mutta miehelle he olivat viisitoista tärkeintä koko elämässä.
Mies hermoili ja pelkäsi kohdata yleisöä. Kun viimeiset sanat lausuttiin ja väliverho laskettiin, saliin laskeutui painava hiljaisuus ja kaikki tuntui romahtavan hänen sisältään. Sydän, sielu, toivo. Hänestä tuntui, että hiljaisuus kesti ikuisesti, vaikka oikeasti vain muutamia sekunteja ja
Raikuvat aplodit rikkoivat hiljaisuuden! Ne paiskautuivat kuin ukkonen. Iloiset näyttelijät kumarsivat ja tulivat uudestaan lavalle.
Toinen esitys oli täyteen myyty. Yleisöä oli käytävillä ja oviaukossa. Suosionosoitukset olivat sellaisia, että esirippu melkein repesi.
Pian ryhmä vuokrasi kaupungin keskustassa olevan ison salin, jossa teatterikansa nyt kokoontui puhumaan uuden nousevan tähden tuotteista.
Mies osti kalliin puvun ja astui yleisön eteen aina vaimonsa rinnalla. Mitenpä muuten?
Ja kysytte ehkä, hyvät naiset ja herrat, mitä tapahtui pihan kahdelle pikkukoiralle ja viidelle kissalle? Kerronpa:
He ottivat kotiinsa kaksi koiraa ja kaksi kissaa, ja kolme muuta pääsi uuden ystävän matkaan eräs innokas teatterin ystävä halusi heidät.
Mistä tämä tarina kertoo? Eipä juuri mistään. Tai ehkä siitä, kuinka tärkeää on, että omien jalkojen juuressa on silmät täynnä toivoa silloin ei enää voi kaatua. On pakko pysyä pystyssä.
