Olen ollut naimisissa pitkään, tapasin mieheni opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa. En tavannut muita, valitsin hänet ja pysyin hänen rinnallaan. Kuulun niihin “dinosauruksiin”, jotka ovat uskollisia yhdelle miehelle eivätkä vilkuile muualle.
Menimme naimisiin kolmantena opiskeluvuonna. Olimme nuoria ja kokemattomia. En tiedä oliko rakkautemme vahvaa, mutta kai se oli, koska olemme eläneet saman katon alla niin monta vuotta. Opiskelukaverimme asettivat meidät esimerkiksi, vaikka emme ainoat pari olleetkaan. Miksi niin? Ehkä siksi, että pysyimme yhdessä vastoinkäymisistä ja ongelmista huolimatta.
Neljännen vuotemme aikana saimme lapsen. Emme luopuneet opinnoista; monet opettajat ymmärsivät meitä, emmekä mekään ruvenneet röyhkeiksi. Sisulla ja päättäväisyydellä suoriuduimme yliopistosta, saimme tutkintotodistukset ja juhlimme valmistumista. Mieheni auttoi aina, jaoimme kaikki kotityöt tasan.
En osannut kuvitella muuta aviomiestä. Mieheni oli minulle ihannekumppani, sielunkumppani. Täydennämme toisiamme, emmekä juuri koskaan riitele. Tällaisessa idyllissä syntyy onnellisia lapsia, joten kahden vuoden päästä päätimme yrittää tytärtä.
Miksi emme olisi? Minulla oli huolehtivainen mies, terve ja reipas poika… Tytär vain täydensi koko perhekuvan.
Kaiken piti olla hyvin. Mieheni rakasti minua ja auttoi aina. Vuorotyöstä huolimatta hän tuli kotiin leikkimään lasten kanssa, ja sain itsekin omaa aikaa. Kaikki näytti hyvältä, mutta sitten huomasin mieheni viilentyneen minua kohtaan.
Hän alkoi viipyillä töissä pidempään ja huomautella minulle pienistä asioista. Hän oli jatkuvasti ärtynyt ja hermostunut. Kerran, kun kysyin Miten menee?, hän murisi, että minun tehtäväni on tehdä lohikeittoa, pyyhkiä lasten nenät ja yöllä tyydyttää aviomiestäni.
Tuollaisen kohtelun jälkeen ei tehnyt mieli mennä makuuhuoneeseen eikä keittiöön. Luulin mieheni ajattelevan itseään ja muuttuvan, mutta tilanne vain paheni. Vähitellen mieheni alkoi juoda ja kävi yhä harvemmin kotona öisin. Rakkaan isän tilalle ilmestyi kotiin diktaattori.
Eräänä päivänä hän tuli kotiin huutaen:
Olen lopen kyllästynyt lasten meteliin ja kotiverkkareihisi! En ole koskaan ollut ylpeä sinusta, et koskaan meikkaa tai pukeudu minua varten. En halua liikkua kanssasi missään, koska et ole hoidettu. Sinua kiinnostaa vain raha, mutta kuka kysyy mitä minä haluan!
Soitin anopilleni, mutta hän vain puolusteli poikaansa ja pyysi olemaan hakematta eroa. Pakkasin tavarani, otin lapset ja muutimme vuokrayksiöön Vantaalle. Ystävä auttoi tyttären päiväkotiin, ja löysin itselleni lisätyön. Elämä on raskasta, mutta pärjäämme. Ainakaan kukaan ei enää uhkaile kotona!
Vasta oikeudessa selvisi, että miehelläni oli vakava mielenterveysongelma, jota hänen vanhempansa olivat peitelleet minulta tahallaan. He olivat edistäneet meidän liittoamme, koska olin rauhallinen ja kiltti täydellisesti heidän poikansa ongelmiin sopiva puoliso. Anoppi vei häntä Saksaan hoitoihin, mutta tuloksettomasti. Sitten lääkityksellä hän pystyi hetken elämään normaalisti. Säälin häntä, mutta en halua elää saman katon alla epävakaan ihmisen kanssa. Tärkeintä minulle on, ettei sairaus periydy lapsillemme.
