Nimeni on Matti. Voin sanoa itseäni onnekkaaksi mieheksi, sillä olen saanut elää sekä isänä että aviomiehenä. Menin naimisiin Annin kanssa, johon rakastuin jo kouluaikoina. Hän odotti minua kärsivällisesti intin ajan, ja kun pääsin kotiin, menimme pian naimisiin.
Ensin syntyi esikoispoikamme Jussi. Kolme vuotta myöhemmin maailmaan tuli toinen poikamme, Petri. Silti toivoin koko sydämestäni, että saisimme myös tyttären. Kun Anni odotti lasta ensimmäistä kertaa, sanoin kaikille, että haluaisin tytön. Monet ihmettelivät tätä, suomalaismiehethän yleensä toivovat poikaa. Mutta minä haaveilin tytöstä. Lopulta Anni synnytti pojan. Ja kolme vuotta myöhemmin toisen.
Arkemme sujui onnellisesti, lapset kasvoivat ja elämä asettui uomiinsa. Eräänä päivänä Anni kertoi yllättäen olevansa taas raskaana. En voinut uskoa kuulemaani, emmehän olleet suunnitelleet kolmatta lasta. Silti iloitsin suuresti tästä uutisesta.
No, nyt sinä todellakin annat minulle tytön kolmannella kerralla! Anni nauroi hymyillen. Tällä kertaa sekä oma äitini että Anni äiti vakuuttivat mahan muodosta, että meille tulisi varmasti tyttö ja ultrassa sanottiin samaa. Jopa pojat ehtivät suunnitella pikkusiskolleen nimeä.
Kun aika tuli, vein Annin Naistenklinikalle synnyttämään. En nukkunut silmällistäkään sinä yönä, jännitin ja mietin, kuinka rakkaani voi. Aamulla soitin, ja sain kuulla, että meille oli syntynyt poika, 3 kiloa 200 grammaa, 54 senttiä pitkä.
En suostunut uskomaan sitä heti, ajattelin että nyt oli käynyt joku virhe olihan meille luvattu tyttö! Mutta totuus oli tämä: saimme jälleen pojan. Kukaan ei ollut tätä osannut odottaa, emme varsinkaan me vanhemmat. Kummastelin, miten ultraäänessäkin oli arvioitu väärin. Kun soitin Annille, kysyin:
Et sitten ollut naapurin kanssa tekemisissä? Mistä sinä noin typeriä syytät, Matti? Sinä lupasit tytön! Olet ihan sekaisin! Anni loukkaantui ja lopetti puhelun.
Kun Anni ja vauva pääsivät kotiin, kävin heitä hakemassa. Kotona Anni avasi peiton, ja siinä hän oli pieni, hento poika, joka kaipasi meidän vanhempien rakkautta ja huolenpitoa. Rakastuin häneen heti. Annoimme hänelle nimen Eelis. Kului neljä ja puoli vuotta, ja opetin Eelistä ajamaan potkulaudalla. Hän ei näyttänyt yhtään minulta, enemmänkin muistutti Anniä toisin kuin esikoiset, jotka ovat minun näköisiäni.
Yhtenä päivänä kuulin naapurin mummojen juttelevan rappukäytävässä siitä, kuinka Eelis oli ihan eri näköinen kuin minä.
Oletko huomannut, kuinka Eelis muistuttaa Arttua kolmannen rapun päästä?
Tämä loukkasi minua, ja kysyin Annilta suoraan, kuka Eeliksen isä oikein oli.
Taasko sinä alat! Kai minua saa epäillä, Matti, mutta et sinä voi tosissasi tuollaista kysellä. Haluan vain tietää totuuden! Arttu antoi sinulle silloin kerran kyydin töistä kotiin… Niin antoi! Olin silloin jo raskaana! Oksentelin koko ajan ja raahasin kaksia kauppakasseja, siksi Arttu tarjosi kyydin. Onko se rikos? Ei tietenkään! Mutta Eelis ei vain näytä yhtään minulta…
Meillä syntyi tästä riita, Anni raivostui minulle. Päätin että DNA-testi on ainut vaihtoehto, mutta Anni ei suostunut aluksi. Kahden viikon jälkeen hän yllättäen muuttikin mielensä ja vannoi, että testin jälkeen hän jättäisi minut. Ajattelin, että hän on vain todella loukkaantunut. Sovimme, että teemme testin.
Eräänä aamuna menin viemään roskia ja näin Artun kolmekymmentäviisi vuotiaan kaverin, joka ei ollut koskaan avioitunut. Tarkkailin häntä, yrittäen löytää yhtäläisyyksiä häneen ja poikaani, mutta en nähnyt mitään samaa heissäkään.
Palasin kotiin ja istuin keittiössä pohtimassa asioita. Silloin Eelis juoksi luokseni, hyppäsi syliini ja halasi tiukasti, kertoen innoissaan päivän kuulumisia. Siinä hetkessä minulle tuli rauhallinen olo. Mitä suotta testejä? Hän on minun poikani, sydämestä varmasti tiedän sen. Otin Eeliksen kainaloon ja menimme yhdessä Annin luo.
Me emme tee testiä! Ai emme vai? suuttui Anni. Olin jo valmistautunut siihen, jotta saisit mielenrauhan. Vakuuttaakseni, että on sinun poikasi!
Pyysin Annilta anteeksi koko viikon, että olin ollut niin hölmö ja epäilijä. Lopulta Anni antoi anteeksi. Lasten kasvaessa, esikoisemme meni itsekin naimisiin ja hänen vaimonsa odotti jo vauvaa. Pian meistä tuli isovanhempia, kun saimme pienen tyttärenlapsen. Tunsin mieletöntä iloa vihdoin saisin pientä tyttöä hemmotella.
Ymmärsin, että rakastan häntä jo nyt, aivan kuten kaikkia kolmea poikaanikin. Perheen rakkaus on tärkeintä ulkoisilla piirteillä ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä.
