Ennen kuin on myöhäistä
Kun nyt ajattelen menneitä vuosia, muistan hyvin Tuulikki-äidin keittiössä ne aamut Vantaan harmauden keskelläapteekkikassi toisessa kädessä, pinot reseptejä ja labratuloksia mapissa. Avaimet kolisivat sormissani kun yritin sulkea ulko-ovea niin ettei mikään putoaisi lattialle. Äiti seisoi eteisessä, pöydän äärellä, itsepintaisena kuten aina, kieltäytyen istahtamasta vaikka jalat selvästi vapisivat.
Minä teen itse, äiti sanoi ja haparoi kohti kassia.
Työnsin hänen kätensä lempeästi syrjään, samalla tavalla kuin joskus siirsin Aino-tyttöni pois uunin luota.
Nyt istut. Ja ei sitten inttämistä.
Tunnistin oman äänenpainonisen, joka tulee aina kun maailma uhkaa hajota ja tilanne vaatii jonkun, joka laittaa järjestyksen. Kaikki piti olla hallinnassa: paperit, lääkitys, oikeat ajat soitella hoitajille. Äiti oli äkäinen siitä, mutta pysyi hiljaa. Hiljaisuudessa oli tänään jotain raskaampaa kuin yleensä.
Olohuoneessa Paavo-isä istui ikkunan ääressä legendaarisessa villapaidassaan. Kaukosäädin lepäsi kämmenessä, mutta televisio oli kiinni. Katse ei ollut pihassa vaan jossakin kaukana heijastuksessa, kuin jotain toista ohjelmaa katsellen.
Isä, sanoin ja astuin lähemmäs. Toin kaiken, mitä lääkäri määräs. Tässä on lähete TT-kuvaan. Huomenna mennään.
Paavo nyökkäsi vakaasti. Se nyökkäys oli yhtä huolellinen kuin allekirjoitus tärkeässä asiakirjassa.
Ei tarvitse kyyditä, hän vastasi. Jaksan itse.
Jaksatko sinä, mutisi äiti ja pehmensi heti ääntään. Minä tulen mukaan.
Olisin halunnut sanoa, ettei äiti jaksaisi niitä jonotuksia, että verenpaineet nousee ja hän kuitenkin päätyy kotiin sänkyyn eikä koskaan myönnä väsymystään. Mutta olin vaiti. Sisällä kuohui ärtymys: miksi taas kaikki kaatuu minun niskaani, miksei kukaan muu vain tottele ja tee, kuten pitää?
Laitoin kaikki paperit keittiön pöydälle. Kävin päivämäärät ja analyysit uudestaan, nidoin viime viikolla otetut verikokeet, ja se sama vastuunkantajan uupumus kiipesi hartioille. Olin jo melkein viisikymppinen, oma perhe, työ, velkaa jälkikasvun osakeasunnossaja silti, kun vanhemmilla tapahtui jotain, minusta tuli vastuunkantaja kuin määräyksestä, ilman että kukaan sitä nimesi ääneen.
Puhelin soi. Näytöllä luki HUS Kätilöopisto. Siirryin keittiöön ja painoin oven kiinni.
Tuulikki Kallio? nuori, kohtelias ääni kysyi. Täällä Lääkärikeskuksen onkologi. Saatiin tulokset biopsiasta…
Sana “biopsia” oli jo tullut tutuksi mutta joka kerta se kuulosti vieraalta, kuin joltakulta toiselta varastetulta.
on syytä epäillä pahanlaatuisuutta. Nyt pitää jatkaa kiireellisiä tutkimuksia. Ymmärrän että tämä on raskasta, mutta aika on tärkeää.
Pitelin pöydän reunasta kiinni, jotten lysähtäisi. Silmissä välähti kuvia: sairaalakäytävät, tippatelineet, vieraiden kasvojen joukko ja hiushuivi äidin päässä. Isän yskiminen olohuoneessa tuntui nyt todisteelta.
Epäily toistin. Eli mitään varmaa ei vielä ole, mutta…
Kyse on merkittävästä todennäköisyydestä. Suosittelen vahvasti, ettette viivyttele, lääkäri jatkoi. Tulkaa huomenna aamulla papereiden kanssa, otan vastaan ilman ajanvarausta.
Kiitin, laskin puhelimen pois. Katselin hellan päälle ja viereistä levyä, aivan kuin siihen olisi voinut jäädä joku ohje elämää varten.
Palasin olohuoneeseen. Äiti tuijotti minua jo valmiiksi.
No? Sano heti.
Avasin suuni, ja sanat kuulostivat karheilta:
Lääkäri sanoi, että on syytä epäillä syöpää. Meidän pitää toimia nyt.
Äiti istui alas. Isän kasvoissa ei muuttunut mikään, mutta kaukosäätimen ympärillä rystyset muuttuivat valkoisiksi.
No niin, Paavo sanoi hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan.
Teki mieli väittää vastaan, sanoa “älä puhu noin” tai “mitään ei ole varmaa”, mutta kurkussa oli möykky. Tajusin, miten paljon meidän perheessä oli pysynyt kasassa vain siksi, ettei kukaan sanonut ääneen kaikkein pelottavimpia sanoja. Nyt se sana oli sanottu ja seinät olivat ohuemmat.
Illalla palasin Espoon kotiin, mutten saanut unta. Mieheni nukkui, poikani pelasi tietokonettaan toisessa huoneessa, minä istuin keittiössä ja kirjoitin listaa: mitkä paperit mukaan huomenna, mitkä testit pitää uusia, kenelle soitettava. Soitin veljelleni Jarmolle.
Jarmo, sanoin varovasti. Isällä on nyt epäily. Huomenna mennään Meilahteen.
Epäily mistä? Jarmo kysyi, tavanomaisen turtana.
Syövästä.
Puhelimessa oli pitkä hiljaisuus.
En ehdi huomenna, Jarmo sanoi lopulta. On työvuoro.
Suljin silmäni. Tiesin ettei Jarmo voinut vain lähteä, ei ollut pomo, vuoro oli pidettävä. Mutta vanha tunne nousi pintaan: Jarmo ei koskaan voinut, minä aina.
Jarmo, ääneni särähti, tämä ei ole työvuorosta kiinni. Kyse on isästä.
Tulen illalla, hän sanoi nopeasti. Tiedäthän että…
Tiedän, keskeytin. Tiedän myös, että osaat aina kadota kun pelottaa.
Kadutti heti, mutten saanut nieltyä sanoja takaisin. Veli oli hetken hiljaa, sitten huokasi.
Älä aloita, hän sanoi. Sinä järjestät kaiken ja syytät muita.
Laskin puhelimen pöydälle. Sisällä tuntui tyhjältä. Kuuntelin jääkaapin hyrinää ja mietin, ettei nyt ollut oikea hetki etsiä syyllisiä. Mutta juuri kun pelotti, kaikki vanha nousi pintaan.
Aamulla lähdimme kolmestaan kohti sairaalaa: minä ajoin, äiti istui vieressä, isä takana. Hän piteli mappia kuin se olisi ollut jotain, mikä putoaa helposti eikä koskaan palaa.
Ilmoittautumisessa täytin lappuja, näytin Kela-korttia ja lähetteen. Äiti sotki nimissään ja vuosiluvuissa. Isä seisoi syrjemmällä ja näin hänen katseensa: hän katseli muita jonossa, huivipäitä, harmaita kasvoja ja niissä oli tunnistamista, ei sääliä.
Tuulikki Kallio, hoitaja kutsui. Tervetuloa.
Lääkäri pläräsi papereita ripeästi, arvokkaasti. Seurasin hänen käsiään, yritin tulkita ilmeitä. Hän puhui rauhallisesti, mutta lauseissa oli piikkejä: “aggressiivisuus”, “levinneisyys”, “täsmennetään vielä”. Isä istui suorana, kuin kokouksessa.
Otetaan osa kokeista uudestaan, lääkäri sanoi. Ja tehdään uusi koepala. Joskus materiaali ei riitä.
Eli ette ole varma? kysyin.
Lääketieteessä ei koskaan ole täyttä varmuutta ilman varmistusta, hän vastasi. Mutta on toimittava kuin asia olisi vakava.
Sekin kuulosti pahemmalta kuin “epäily”. Toimia niin kuin aikaa ei olisi paljon. Tunsin, miten aloin taas järjestellä, laittaa sivuun muut asiattyöt, suunnitelmat, väsymyksen.
Päivät soljuivat yhteen lyhyiksi jaksoiksi: aamut puhelinsoittojen ja varauksien, päivät asioiden ja lappujen, illat vanhempien keittiössä. Teeskenneltiin, että puhuttiin vain järjestelyistä.
Otan palkatonta vapaata, sanoin toisena iltana, kun kaadoin keittoa lautasille. Työpaikalla kyllä pärjätään ilman.
Ei tarvi, isä sanoi. Tee omat asiat.
Nyt ei tarvita ylpeyttä, isä, vastasin.
Äiti katseli meitä ja näin, miten hänen alahuulensa vapisi. Hän oli aina ollut luja: kun isältä menivät työt 90-luvulla, kun erosin, kun Jarmo sekoili. Kesti kaiken niin että kukaan ei koskaan kysynyt, miten hän jaksaa.
En halua että te… äiti aloitti ja jäi kesken.
Että me mitä? kysyin.
Että me ette koskaan anna toisillenne anteeksi.
Olisin halunnut sanoa, että meillä on jo paljon, mitä ei ole annettu anteeksi, me vain emme koskaan nimenneet sitä. Olin taas hiljaa.
Yöllä en saanut unta. Kuuntelin mieheni hengitystä ja ajattelin, miten isä oli vanhentunut. Muistin, miten hän opetti minut polkupyörän kyytiin ja piti istuimesta kunnes uskalsin irrottaa. Silloin ei pelottanut, kun tiesi hänen olevan vieressä. Nyt minä pidin kiinni ja tuntui, että koko talo oli minun otteessani.
Kolmantena päivänä Jarmo viimein tuli. Hän astui ovesta sisään Novita-kassi kädessä, kasvoilla syyllinen hymy.
Moi, hän sanoi. Tunsin ärtymyksen kuohahtavan, sillä hymy oli ihan väärään aikaan.
Moi, vastasin kuivasti.
Keittiössä istuivat kaikki. Äiti leikkasi omenaa, isä oli vaiti. Jarmo puhui töistään kuin tilkitäkseen hetken jollakin turvallisella.
Jarmo, en malttanut enää. Ymmärrätkö sinä, mitä tapahtuu?
Ymmärrän, hän keskeytti. En ole tyhmä.
Miksi et ollut täällä eilen? Miksi aina valitset, mikä sulle sopii?
Jarmon posket kalpenivat.
Joku meistä on käytävä töissä, hän sanoi. Etkö muka tajua, että rahat ei kasva puussa? Sinä olet niin järjestelmällinen, kaikki aina suunniteltu. Mutta minä…
Mutta sinä mitä? eikä äänessäni ollut lempeyttä. Olet aikuinen mies.
Isä nosti kätensä.
Nyt riittää, hän sanoi hiljaa.
Mutta en voinut enää pysähtyä. Pelko isästä ja katkeruus Jarmoa, äitiä, ja itseäni kohtaan purkautui.
Sinä et koskaan ollut täällä, kun oli vaikeaa. Kun äiti makasi paineiden kanssa, kun isä joi silloin nuoruudessa. Sinä vain katoit. Minä jäin.
Äiti asetti veitsen äänekkäästi pöydälle.
Ei siitä nyt, hän sanoi. Siitä on kauan.
On kauan, mutta se ei ole poissa, vastasin.
Jarmo iski kädellä pöytään.
Kuvitteletko että minulle oli helppoa jäädä pois? Sinä nautit siitä, että kaikki riippuu sinusta ja syytät muita siitä!
Sanat osuivat syvimpään kohtaani. Olinhan minä tottunut olemaan korvaamaton. Siinä oli jotain makeaa mutta raskasta. Tarvittu tarkoittaa oikeutta edellyttää.
En vihaa teitä, sanoin hiljaa, vaikka en ollut varma uskoinko itseäni.
Isä nousi. Se kesti kauan, jokainen liike harkittu.
Kuvitteletteko etten näe? Että ette tajua jakavanne minua? Niin kuin olisin jo poissa…
Lause jäi kesken. Äiti tarttui häneen.
Älä jatka.
Nyt näin isän ihmisenä, joka ramppaa koridoreilla kuuntelemassa muiden diagnooseja yrittäen olla lujana. Hävetti.
Puhelin värisi. Katsoin automaattisesti: laboratoriosta.
Hei, sanoin.
Tuulikki Kallio? Tämä on laboratorio. Näytetunnisteissa on tapahtunut virhe. Nyt selvitämme, mutta saattaa olla että isänne tulokset ovat sekaisin.
En heti ymmärtänyt. Virhe, sekaisinei muodostanut todellisuutta.
Anteeksi mutta mitä tarkoitatte?
Viivakoodit eivät täsmää. Kutsumme teidät huomenna uusintatesteihin ilmaiseksi, biopsiakin tarkastetaan. Pahoittelemme.
Katkaisin puhelun ja istuin hetken tuijottaen näyttöä, kuin siihen tulisi lisävahvistus.
Mitä? kysyi Jarmo.
Katsoin häntä. Oli täysin hiljaista.
Tulokset… voivat olla väärät.
Äiti peitti suun kädellään. Isä lyyhistyi tuolille.
Siis… Jarmo huokaisi, kyse voi olla jostain muusta…
Nyökkäsin. Sisällä ei ollut helpotusta vaan outo tyhjyys kuin hälytin olisi äkkiä sammunut ja hiljaisuudessa kuului kaikki, mitä oltiin toisille sanottu.
Aamulla palasimme laboratorioon. Minä vein vanhempia, Jarmo tuli bussilla vastaan. Kukaan ei puhunut säästä, ei yrittänyt vitsailla. Jonotimme, istuimme numerolaput kädessä ja kuuntelimme, kun hoitaja kutsui nimiä.
Isä antoi verikokeen hiljaa. Seurasin, kun ohut neula pisti suoneen ja tummanpunainen veri virtasi. Mietin, ettei elämä ole elokuvaaviivakoodin virhe voi muuttaa päiviä.
Tuloksia piti odottaa kaksi vuorokautta. Ne päivät olivat toisenlaisia, hermostuneita mutta vähän rauhallisempia. Äiti yritti käyttäytyä normaalisti, silitti pöytää, kyseli minulta, jaksanko. Isä oli vaitonaisempi kuin koskaan. Jarmo soitti pari kertaa:
Miten siellä menee? hän kysyi lyhyesti.
Ihan rauhaa, vastasin.
Huomasin odottavani, että joku sanoisi “anteeksi”. Mutta kukaan ei sanonut, eikä minäkään, koska en tiennyt mistä aloittaa.
Kun soitto sairaalasta viimein tuli, seisoin ruuhkassa Pasilan liikenneympyrässä. Lääkäri selitti, ettei mitään viitteitä syöpään ollutkaan, vaan alkuperäinen tulos johtui merkitsemisvirheestä ja huonosta näytteestä. Nyt tarvitaan vain seurantaa puolen vuoden päästä.
Eli ei ole syöpää? kysyin, ja ääni värisi.
Ei ole nyt mitään syöpään viittaavaa. Mutta kontrollit pidetään.
Suljin kaiuttimen, ja istuin hetken rattia puristaen. Autot tööttäsivät takana. Tunsin kyyneleet poskilla, en helpotuksesta vaan siitä että raskas jännitys tukahdutti kaiken muun.
Illalla kokoonnuimme vanhemmille. Toin korvapuusteja lähileipomosta, kädet eivät olisi kestäneet leipoa itse. Jarmo toi kimpun neilikoita. Isä istui nojatuolissa ja katsoi meitä kuin matkasta palanneita.
Nyt voi huokaista, Jarmo sanoi yritykseksi vitsiksi.
Voi sitä huokaista. Mutta miten hengitetään taas sisään? isä sanoi.
Katsoin häntä. Siinä ei ollut syytöstä, vain väsymystä.
Isä, kuiskasin. Anteeksi…
Sanat tökkivät. Tunsin, että jos nyt rupeaisin selittelemään, olisi taas sama vanha tanssi: “yritin parhaani”, “oli liikaa paineita”. Oli sanottava toisin.
Pelkäsin ja aloin taas komentaa. Raivosin Jarmollekin, anteeksi.
Jarmo tuijotti lattiaa.
Sama täällä, hän sanoi. Piilouduin vain töihin. Anteeksi.
Äiti nyyhkäisi hiljaa mutta ei itkenyt. Hän tarttui isän käteen.
Minä taas olen vain teeskennellyt, ettei mitään tapahdu. Ehkä ettei teille tulisi riitaa, ehkä itsellenikin. Mutta siitä vain tuli etäisyys välille.
Isä puristi äidin kättä.
En kaipaa täydellisiä, kaipaan että olette tässä. Enkä että minusta tulee tekosyy.
Nyökkäsin. Sisällä oli kipua, kun ymmärsin: nämä päivät jäävät heidän väliinsä. Sanat “kadotaan aina” ja “haluat olla johtaja” eivät pyyhkiydy hetkessä. Mutta jokin liikahti. Ainakin nyt sanoimme ääneen, mitä ennen kannettiin sisällä.
Sovitaan näin, yritin rauhallisesti, en ratko kaikkea. Autan, mutta tarvitsen, että tekin otatte vastuuta. Jarmo, pystytkö tulemaan kerran viikossa seuraamaan isää, kun alkaa kontrollit? Ei “jos ehdit”, vaan oikeasti.
Jarmo nyökkäsi, ensin hitaasti.
Keskiviikot on vapaita. Tottakai.
Ja minä, äiti sanoi, lakkaan leikkimästä että jaksan kaiken. Jos voimat loppuu, kerron. Enkä pura hermojani muihin.
Isä seurasi meitä ja hymyili varovasti.
Lääkäriin mennään yhdessä, hän sanoi. Säästytään arvaamiselta.
Tunsin varovaista lämpöä rinnassa. Ei naurua, ei juhlaavain mahdollisuus.
Illalla autoin äitiä keittiössä. Astiat kilisivät, vesi solisi. Kuivasin käsiä pyyhkeeseen ja jäin ovelle.
Äiti, sanoin pehmeästi. En oikeasti halua olla päällikkö. Pelottaa, että jos päästän irti, kaikki hajoaa.
Äiti katsoi suoraan.
Koeta vähän hellittää. Ei kaikkea kerralla. Me opettelemme kanssasi.
Nyökkäsin. Kävelin eteiseen, puin takin, tarkistin ettei keittiöön jäänyt valoja. Jäin hetkeksi porraskäytävään kuulostelemaan. Oven takana oli vain vaimeita ääniä.
Kävelin autolle ajatellen, että “ennen kuin on myöhäistä” ei tarkoita yhtä pelottavaa puhelua. Se tarkoittaa mahdollisuutta puhua ajoissaennen kuin pelko erottaa meidät. Ja se mahdollisuus löytyy pienissä arjissa, keskiviikkojen käynneissä, tunnustuksissa jotka tekevät kipeää mutta pitävät meidät yhdessä, paremmin kuin mikään kontrolli.
