Home

Polish

Polish
01
Luulin aviomieheni maksavan elatusapua kolmelle tyttärelleen edellisestä liitostaan – mutta totuus oli toinen. Päätin mennä itse katsomaan heitä.
Luulin pitkän aikaa, että mieheni maksaa elatusapua kolmelle tyttärelleen edellisestä avioliitostaan.
vsematerialy
Polish
04
“Lennä sitten yksin – jospa sinut siellä varastetaan,” mutisi anoppi Tukahduttava lomaa edeltävä ilta, jonka olisi pitänyt olla täynnä kepeää odotusta ja mukavaa reissukiirettä, oli Antonin ja Alisan asunnossa kaikkea muuta kuin rauhallinen. Olohuoneen keskellä seisoi kuin huolen monumentti Svetlana Leontjevna, eläköitynyt opettaja, joka puristi kaukosäädintä käsissään. – En suostu! Oletteko te täysin seonneet?! hänen komentava äänensä kajahti, vuosien koulunpito yhä mukana sävyssä. Televisioruudulle oli pysähtynyt kuva sensaatiomaisesta uutislähetyksestä: synkkä juontaja piirsi punaisia uhka-nuolia Kaakkois-Aasian kartalle. Alisa, joka pakkasi matkalaukkuaan rauhallisesti kuin vanha konkari, huokaisi syvään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tällaisessa käsikirjoituksessa. Anton, väsymyksen sävyttämä kasvoillaan, koetti väliin. – Äiti, nyt riittää! Se kaikki on ihan hölynpölyä. Mehän mennään ihan tavalliseen hotelliin, matkatoimiston kautta… – Hölynpölyäkö? – Svetlana Leontjevna viuhtoi käsillään, ja kaukosäädin oli vähällä lentää seinään. – Anton, avaa silmäsi! Se nainen vie sinut tuonpuoleiseen! Thaimaassa jokainen toinen on elinkauppias! Sinut, hölmö, lähetetään hakemaan olutta johonkin syrjäkujaan, eikä sinua enää nähdä! Raatavat sinut elinten vuoksi ja kuljettavat pois kylmälaukussa! Ja hänet… – traagisesti Hän osoitti Alisaa – hänet myydään orjaksi tai ilotaloon! Mä näin siitä dokumentin televisiossa! Alisa lakkasi pakkaamasta ja nosti yllättyneet katseensa anoppiin. Hän piti tauon, jonka Anton ei olisi koskaan kestänyt. – Svetlana Leontjevna, – Alisan ääni oli hiljainen mutta kirkas. – Uskotteko te todella, että jokainen thaimaalainen on mafioso ja sivutoimenaan lääkäri sekä parittaja? – Älä ala nälviä! Sinulla ei ole mitään faktoja vastaan! Televisio näyttää! Sinne lähtee halvan eksoottisuuden perässä vain ne, joilla ei ole mitään menetettävää – ja sitten sukulaisille lähetetään pelkät ruumiinosat limutölkissä! Anton hieraisi kasvojaan. – Äiti, se on vanhojen höpinää – pelkoa ylläpitämään! Miljoonia turisteja käy siellä… – Ja tuhannet katoavat! – vastasi anoppi. – Sinä, Alisa, olet jo varmasti ostanut liput? Ethän aio peruuttaa? – Olen ostanut. En peruuta, – Alisa vastasi. – Kaksi vuotta olemme säästäneet tätä varten. Olen lukenut arvostelut, forumit, kaikki. Matkatoimiston kautta, ei mitään seikkailuja slummeihin yöllä. Me kierretään nähtävyyksiä, otetaan aurinkoa Pattayan rannalla, syödään tom yamia… – Vielä myrkytätte itsenne, kuka tietää mitä siihen soppaan laitetaan, – mutisi anoppi. – Anton, rakas poika, pyydän – älä lähde. Antaa hänen lentää yksin, jos on niin pakko. Oma riskinsä, omat ongelmansa. Sinä jäät kotiin elävänä ja terveenä. Äidin sydän aavistaa pahaa. Huoneessa leijui painava, tuskallinen hiljaisuus. Ja silloin Alisa sanoi sen, mikä ehkä oli kerääntynyt vuosia. – Hyvä on, – hän vastasi, napsauttaen matkalaukun kiinni. – Olette oikeassa, Svetlana Leontjevna. Riskinotto on hieno asia. Minä lennän yksin. – Alisa! Mitä sä nyt… – Anton oli tyrmistynyt. – Kuulit äitiäsi. Hänen sydämensä aavistaa pahaa. En voi ottaa vastuulle sinun maksoja ja munuaisia. Enkä myöskään riskeerata sitä, että sinut myydään orjaksi. Jää kotiin. Juot teetä äidin kanssa ja katsotte maailman salaliittoteorioita telkkarista. Minä… – hän hymyili kylmästi – minä lähden sinne helvettiin. Yksin. Svetlana Leontjevna näytti yhtä aikaa voitonriemuiselta ja hämmentyneeltä. Hän sai tahtonsa läpi, mutta miniän yllätyksellinen rohkeus vastustaa kaikkia pelotteluja veti hiljaiseksi. – Niin juuri, – hän mutisi, mutta ilman entistä paloa. – Itsepähän halusit. Anton yritti vastustella, puhua järkeä, mutta Alisa pysyi päättäväisenä. Yönä ennen lähtöä he makasivat selät vastakkain hiljaisuuden vallitessa. – Jos kuitenkin muutat mielesi? – Anton kysyi. – En! – vastasi Alisa lyhyesti. ***** Lentokone laskeutui Bangkokiin, ja aalto kosteaa, mausteista lämpöä kääri Alisan syleilyyn kuin peitto. Pelko? Ei, ei lainkaan. Oli vain väsymystä ja palavaa uteliaisuutta. Ensimmäiset päivät Alisa käveli vilkkailla ja iloisilla kaduilla, ihasteli temppeleiden kimallusta ja söi herkullista katuruokaa. Kukaan ei yrittänyt edes varastaa lompakkoa, puhumattakaan kidnappauksesta. Myyjät hymyilivät ujosti ja tinkiä yrittivät ehkä pari euroa. Alisa lähetti yhteiseen chattiin Antonille ja… Svetlana Leontjevnalle (tämän vaatimuksesta) kuvan: iloinen Alisa hedelmäcocktailin ja turkoosin meren taustalla. Kuvateksti: “Kaikki elimet tallella. Orjaksi ei vielä tarjottu. Odottelen mielenkiinnolla.” Anton vastasi sydänemojilla. Svetlana Leontjevna luki viestit hiljaa. Sitten Alisa matkusti pohjoiseen, Chiang Maihin. Pienessä perhemajatalossa, jossa vanha thaimaalainen nainen nimeltä Nok opetti hänelle aitoa pad thaita, tapahtui jotain mullistavaa. Nok, joka puhui ontuvaa englantia, oli yllättävän paljon Svetlana Leontjevnan oloinen. Nainen pelkäsi oman tyttärensä puolesta, joka oli muuttanut töihin Souliin. – Hän on siellä yksin, siellä on kylmä, ihmiset ei hymyile ja ruoka on kummallista, – Nok valitti sekoittaessaan nuudeleita. – Mä näin televisiosta, että siellä on radioaktiivisuutta ja kaikki ovat vihaisia! Alisa katsoi naisen huolestuneita kasvoja ja nauroi. Nauroi niin kauan että silmät olivat kyynelissä. Nok katsoi ihmeissään. Sitten Alisa kertoi hänelle, elein, puhelimen kuvia näyttäen ja yksinkertaisin sanoin, Svetlana Leontjevnasta, tv-uutisista, elimistä ja orjuudesta. Nok kuunteli leuka loksahtaneena, ja sitten he nauroivat yhdessä. Nokin nauru soi kuin kello. – Voi näitä äitejä! – hän huudahti. – Kaikkialla samanlaisia. Pelätään kaikkea tuntematonta. Televisio näyttää puppua täälläkin! Samana iltana, tähtitaivaan alla, Alisa valitsi videopuhelun suoraan Svetlana Leontjevnalle. Svetlana Leontjevnan kasvot olivat väsyneet ja epäluuloiset. – No, elossa vielä? – hän kysyi ilman turhia korulauseita. – Täysin kunnossa ja kaikki elimet tallessa, Svetlana Leontjevna. Katsokaa. Alisa käänsi kameran verannalle – tarjotin makeaa teetä ja hedelmiä, Nok väläytti hymynsä ja vilkutti, kun tajusi ruudussa olevan totisen venäläisnaisen. – Hei! – huikkasi Nok iloisesti. – Miniäsi on mahtava! Kokkasi hyvin! Ei huolta, pidän hänestä huolta! Ei mitään orjuutta! – Ja hän halasi Alisaa. Svetlana Leontjevna oli hetken hiljaa. Hän katsoi vuoroin thaimaalaista naista, vuoroin tytön iloista, ruskettunutta naamaa. – Ja… ja elimet? – hän sopersi jo ilman entistä varmuutta. – Kaikki tallessa, – hymyili Alisa. – Ja ruokahalu on palannut. Täällä on todella kaunista ja ihmiset ovat ystävällisiä. Nokin tytär on Koreassa, ja äiti pelkää siellä olevan kylmää ja ilkeitä ihmisiä. Koska tv niin sanoi. Pitkä hiljaisuus. – Anna se puhelin sille, – sanoi Svetlana Leontjevna äkkiä. – Sille… Nokille. Alisa antoi puhelimen. Kaksi naista, joita erotti tuhannet kilometrit ja kulttuurien kuilu, juttelivat kymmenisen minuuttia. He eivät ymmärtäneet sanoja, mutta ymmärsivät sisällön. Nok nyökytteli ja nauroi, Svetlana Leontjevna oli ensin yrmeä, mutta pian hänen kasvonsa pehmenivät. Lopuksi hän koetti hymyillä – kömpelösti, mutta se ei ollut enää pelon naamio. Yhteyden katketessa Antonilta tuli viesti: “Äiti sammutti juuri telkkarin. Sanoi: ‘Nyt riittää jo tää paniikki’ ja kysyi, milloin tulet takaisin.” Alisa ei vastannut heti. Hän katseli Chiang Main tähtiä. Sitten hän otti vielä kuvan: kaksi naista, hän ja Nok, halaten ja hymyillen kameraan, ja lähetti sen chattiin. Kuvateksti: “Löysin liittolaisen. Huomenna lennän varjoliitimellä. Jos jotain sattuu – munuaiset on vielä kunnossa. Pusuja.” Paluulento oli kevyt. Lentokentällä häntä odotti Anton, ja vähän kauempana seisoi Svetlana Leontjevna kömpelön värikkään asterikimpun kanssa. Hän ei rynnännyt halaamaan, mutta ei raivonnutkaan. Yskäisi vain ja ojensi kukat. – No, elossa siis? – Kuten näette. Ilman uusia omistajia… – Selvä kai tuo nyt, – murahti anoppi ja huitaisi kädellään. – Kerrot sitten, millaista oli… Miten sinun Nok voi? Kotimatkalla Alisa kuvaili temppeleitä, ruokaa, ihmisten ystävällisyyttä ja huvittavia sattumuksia. Svetlana Leontjevna kuunteli, joskus kysyi. Telkkari pysyi poissa päältä. Sen mustasta ruudusta heijastuivat kolme hahmoa: mies, joka halasi vaimoaan, ja anoppi, joka oli viimein päättänyt katsoa maailmaa ilman ”sensaatioiden” vääristämää televisiokuvastinta – silmin, jotka näkivät ”helvetissä” käyneen palaavan ehjänä ja… onnellisena. Illalla teekupin äärellä Svetlana Leontjevna kuiskasi kokeilevasti: – No, ensi vuonna… jos vaikka haluaisitte… ehkä minäkin voisin tulla mukaan? Kunhan ette vie ihan sademetsään… Anton ja Alisa katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Yllättävää, että anoppi oli valmis näkemään asiat uudesta kulmasta. Parin päivän päästä hän kuitenkin marssi kylään, punoittavana ja kiihtyneenä: – En minä lähde mihinkään! Ja sinulla, Alisa, kävi vain tuuri! Näin juuri uutisista – paljon ihmisiä pelastettiin orjuudesta. En halua sellaiseen paikkaan! – Ihan miten vain, – Alisa kohautti harteitaan. – Anton, sinulla ei ole asiaa sinne. Kotimaassakin voi lomalla reissata hyvin, – Svetlana Leontjevna julisti tärkeänä. Poika pudisti päätään, mutta ymmärsi – tästä ei kannata enää väitellä.
16. kesäkuuta Tukalan lämmin ilta ennen lomamatkaa olisi voinut olla täynnä kutkuttavaa odotusta ja mukavaa
vsematerialy
Polish
01
Menin naimisiin naisen kanssa, jolla oli vauva. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin hän jätti minut – mutta hänen tyttärensä valitsi viettää joulun kanssani.
Menin naimisiin naisen kanssa, jolla oli vauva. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin hän jätti minut.
vsematerialy
Polish
02
Mies jätti minut viisi vuotta sitten toisen naisen vuoksi, ja nyt pyytää minua ryhtymään hänen poikansa äidiksi – vastaukseni yllätti hänet
Laskin kahvikupin pöydälle ja kuulin puhelimen soivan. Numero oli tuntematon, mutta soittoäänen sitkeys
vsematerialy
Polish
02
Aviomies asetti ultimaatin: “Joko minä tai kissasi” – ja minä autoin häntä pakkaamaan matkalaukkunsa
29. maaliskuuta, lauantai Aamun auringonsäteet osuivat vanhan kerrostalon korkeisiin ikkunoihin, ja lensivät
vsematerialy
Polish
03
Näytin kaapin paikan miehelle, anopille ja kälylle – näin Lera sai tarpeekseen aliarvostuksesta — Missä iltaruoka viipyy, Lera? Kysyn: missä ruoka on?! Lera ei vilkaissutkaan mieheen päin. Hän istui sohvan reunalla, sylissään nyytti, josta kuului vikinää. — Danja, hiljaa — hän kuiskasi. — Hän juuri rauhoittui! Olin puoli päivää terveyskeskuksessa, sitten apteekissa, ja sitten… — Ei kiinnosta missä olet ollut! — mies tallusti huoneeseen, takki päällä. — Minä käyn töissä ja elätän sekä sinut että lapsen! Tulen kotiin ja haluan nähdä kuumaa keittoa pöydässä, enkä tuota hapanta naamaa ja lapsen jatkuvaa kitinää. Mihin muka käytät päivän? — Hoidin tytärtämme, — Lera kohotti katseensa. — Hänen poskensa ovat taas täynnä ihottumaa. Lääkärit eivät tiedä, piti itse googlata ja hakea eri voiteita. Oletko kertaakaan kysynyt, miten hän voi? — Mitä sitä kyselemään? Huuto on elonmerkki. Sinä olet äiti, se on sinun asiasi. Sinun ensisijainen tehtäväsi on tehdä minun oloni mukavaksi. Sitä varten minä sinut otin. Että… saisin mikropizzaa ja valvoisin yöt? — Otit minut siksi, koska se oli sinulle helppoa, — Lera tiuskaisi. — Ja minä menin naimisiin, kun koko suku hoki: “nyt on aika, nyt on aika”. Tässä tämä “aika” nyt on! Danil irvisti, meni vaunujen luo nurkkaan ja potkaisi niitä. Vaunut vierivät päin lipastoa. Lera puristi lasta lujempaa — tämä alkoi itkeä uudestaan. — Tyynnytä se, — Danil ärjäisi. — Tai tiedä vaikka mitä tapahtuu. *** Vielä vuosi sitten Leran elämä näytti ihan toiselta. Hän oli se nainen, jota vastaantulijat katselivat – huolitellut vaatteet, terävä mieli, viikonloput täynnä omia suunnitelmia. Danil vaikutti täydelliseltä – komea, kunnianhimoinen, määrätietoinen. Heillä oli draamaa ja sovintoja – kaikki ystävät näkivät. Kun Danil kosi, Lera epäröi, mutta vanhemmat painostivat. — Lerppu, kuinka kauan aiot “hengailla”? — äiti paistoi rahkaletut. — Olet jo 27. Danil on luotettava. Kunnollinen koti tulossa, eikö lapset kuulu suunnitelmiin? Ajattelitko, kuka pitää huolta sitten vanhana? — Mutku tykkään olla töissä, sain juuri uuden projektin, äiti! — Työ on tuulen viemää, — isä murahti lehteensä. — Nainen ilman perhettä on kuin puu ilman juuria. Kuivuu pois, huomaamattaan. Danil sinua rakastaa, pieni luonteenpiirre ei haittaa. Pian luistatte yhteen. Lera antoi periksi. Hän teki sen myönnytyksen, jota katuisi jokaisena unettomana yönä. Häät olivat suuret, asunto asuntolainalla ja raskaus salamana. Kaikki kävi liian äkkiä. Ensin vaimo, sitten jo “elämänsä kantaja”. Lera odotti poikaa, suunnitteli futismatseja ja rauhallista meininkiä. Mutta ultraääni kertoi: ”Tyttö.” Sisällä napsahti jotakin. Synnytys oli painajainen. Komplikaatioita, tippoja, katkuisia sairaalakäytäviä. Kun lopulta pääsi kotiin, Lera oli rikki – kuin väärin kasattu posliinivaasi. Katseli pientä kehdossa, tunsi vain uupumusta ja ärtymystä. *** Arki muuttui painostavaksi. Danil etääntyi – aluksi leikki isää, nopeasti kyllästyi. Lasten haju, sotku, se ettei Lera ollut enää hänen hovinaisensa. — Äiti soitti, — Danil ilmoitti keittiössä, kun Lera hytkytti kitisevää lasta samalla, kun koitti keittää laihaa lientä. — Sanoi, että Karina taas itki sun postausten takia. Karina — Danilin sisko — viisi vuotta naimisissa, ei lapsia. Joka kerta, kun kuuli Leran vauvasta, sai itkukohtauksen. — Mitä mun pitäisi tehdä? Pyytää anteeksi, että synnytin? — Lera heitti lusikan tiskialtaaseen. — Sun pitää olla nöyrempi. Äidin mielestä rehvastelet äitiydelläsi. Ja muuten, äiti sanoo, että olet huono emäntä. Lattialistatkin pölyssä, Lera. — Sun äiti ei ole käynyt täällä kahteen viikkoon! Mistä se tietää listojen kunnosta? — Hän aistii! — Danil löi kätensä pöytään. — Ja hän on oikeassa. Katso itseäsi. Aamutakki tahrassa, silmät punaiset. Näytät joltain maalaiseukolta. — Jos kerran auttaisit, nousisit öisin kertaakaan… — Minä käyn töissä! — Danil huusi. — Ymmärrä päähän, että mä tuon palkan kotiin. Sun homma on lapsi ja koti. Ainiin, lauantaina mennään sun vanhempien mökille. Ne sanoi, lapselle tekee hyvää. Meidänkin vanhemmat tulee. — En halua mökille. Siellä on kylmä, epäkäytännöllistä lapsen kanssa, ja sun äiti juoruilee taas mun äidin kanssa selän takana. — Ei kiinnosta. Laukut pakkaat kasiksi. Ja lopeta itkeminen. *** Mökillä kaikki paheni. Leran vanhemmat intoilivat isovanhemmuudesta ja riistivät lapsen käsistä. — Lera, pidät väärin! — äiti huusi. — Tue päätä nyt! Hyvänen aika, kuka noin kapaloi? — Antakaa olla, — Lera tiuskaisi ja lähti marjametsään. Danil istui koko mökin ajan isän kanssa, nauroi, antoi anopin nalkuttaa Leralle. — No voi voi, Lera, mikäs poskissaan taas on? Taas ihottumaa? — anoppi Anttonina Petrovna siristeli vaunujen vieressä. — Huonosti hoidettu. Syöt väärin. ”Jospa Karina olisi saanut lapsen, ei olisi näin”, huokasi anoppi. — Sitten Karina voi saada oman, mikä ongelma? — Lera tiuskaisi. Anoppi piteli sydäntään. — Danil! Kuulitko miten hän pilkkaa sun siskon onnettomuutta! Danil tarttui Leraa kipeästi käsivarresta. — Pyydä äidiltä anteeksi. HETI. — Päästä irti, sattuu! — A I V A N heti, alatko jo kuvitella itsestäsi liikoja? Leran vanhemmat seisoivat vieressä, mutta isä murahti vain: — Lera, älä puhu rumasti miehen äidille. Danil on oikeassa, kunnioita. Silloin Lera tajusi: hän on yksin. Kaikki vastaan. *** Kriisi tuli mökin jälkeen viikon päästä. Tytöllä vatsakipu, Lera ei ole nukkunut kahteen yöhön. Kun lapsi viimein nukahti, Lera lysähti keittiön lattialle. Ovi paiskautui — Danil tuli vihapäissään kotiin. — Miksei roskapussit ole viety? — hän tiuski. Lera ei jaksanut vastata. — MINÄ PUHUN! Nouse ja vie. — Vie itse, — Lera vastasi hiljaa. — En jaksa. Selkä on jumissa ja haluan vain nukkua — edes tunnin, Danil. Please. — Ai et jaksa? — Danil tempaisi Leraa takista ylös. Kangas repesi. — Katso nyt, prinsessa on väsy! Toiset synnyttää viisi ja leikkaa heinää pellolla, tämä makaa. Tyttö heräsi, alkoi itkeä. Danil karjui, meni lastenhuoneeseen. — TAAS tuo kiljunta! — hän puuskahti ja tempaisi pinnasänkyä. — Lopeta jo! Lapsi hätkähti paniikissa. Lera ryntäsi väliin, työnsi miehensä pois. — Älä koske! Mene kauemmaksi! — Hän pilasi mun elämän! — Danil uhkasi ja löi Leraa kasvoihin. Lera kaatui vasten kaappia, pää osui kulmaan. Näkö sumeni, mutta pelottavinta oli, ettei Danil pysähtynyt. Hän palasi ja nipisti lasta raivolla. Tytöstä pääsi kamala huuto. Silloin Lerassa napsahti. Sääli, väsymys, etäisyys — kaikki katosi hetkessä. Jäljellä oli vain raivo. Lera nappasi raskaan koriste-esineen ja astui lähemmäs. — Vielä kerran, — hän sihisi. — Vielä kerran kosket lapseen, murran kallosi. Ulos. Danil jäi sanattomaksi. — Kenelle muka rettelöit? Mun asunnossa! — Asunto ostettu naimisissa, — Lera lausui hitaasti. — Osamaksuja maksettiin mun äitiysrahasta, sun bonuksista, ja mun vanhemmat maksoi pois. Puolet minulle. Ja nyt en välitä. Ulos, ennen kuin soitan poliisit ja dokumentoin jäljet. Mulla on kädessäsi jälki, Danil. Ja lapsella jää sinimustelma. Et ehkä joudu vankilaan – mutta pilaan elämäsi niin, ettet pääse juristikuluistakaan. Lera marssi ulos ja soitti poliisit. *** Riitely kesti kauan. Danil kävi anopin ja siskonsa voimin uhkaamassa ja solvaamassa Leraa, mutta tämä vain blokkasi heidän numerot. Kun hänen omat vanhemmat tulivat “sovuttelemaan”, Lera ei päästänyt taloon. — Joko olette mun puolella, tai unohdatte osoitteen. Vävy kävi käsiksi teidän vauvaan. Jos se on ok, ei meillä ole asiaa. Isä vaikeni, äiti itki, mutta nähdessään mustelman lapsen jalassa hiljenivät. Hekin myönsivät: vauvaan ei kosketa. Lera haki eroa ja kävi työpaikalla näyttämässä koppinauhanauhalta otetun videon työnantajalle — sen saman, jonka Danil oli itse ostanut ennen lapsen syntymää. Videolla näkyi kaikki – myös yksi tietty hetki lastenhuoneessa. Danil joutui lähtemään “yhteisymmärryksessä”. Firma ei kestänyt skandaalia. Anoppi kaatui paineista petiin. Karina lopetti sosiaalisen median sodan, kun pelkäsi Leran julkaisevan nauhan. *** Nyt Lera elää rauhassa. Raha ei aina riitä, mutta ei valita. Ex-mies antoi asunnon puolikkaansa elatusmaksuja vastaan — kävi Leralle. Miehen puolen suku unohti lapsen täysin, isä ei käy. Uudet naiset Danilille hän esittää: ”Ei ole ollut naimisissa.”
Opetin kunnon sekä miehelleni että anopilleni ja kälylleni Missä mun iltapala on, Sini? Mä kysyn, missä ruoka?
vsematerialy
Polish
03
— Isä, tässä on tuleva vaimoni ja sinun miniäsi, Varvara! — hehkui onnesta Borja. — Kuka?! — professori, tohtori Risto Filimonin kysyi yllättyneenä. — Jos tämä on vitsi, niin ei kyllä naurata! Mies tarkasteli inhoten “miniänsä” rosoisten sormien kynsiä. Näytti siltä, ettei tuo tyttö ollut koskaan nähnyt saippuaa ja vettä. Muuten, miten selittää kynsien alla jankuttavan lian? “Hyvä luoja! Onneksi minun Larini ei elänyt näkemään tätä häpeää! Mehän kasvatimme tuon hulivilin parhaisiin tapoihin”, hän ajatteli kipeänä. — Tämä ei ole mikään vitsi! — Borja ilmoitti uhmakkaasti. — Varvara jää meille, ja kolmen kuukauden päästä mennään naimisiin. Jos et halua osallistua poikasi häihin, pärjään kyllä ilmankin! — Hei vaan! — Varja hymyili ja asteli kuin kotonaan keittiöön. — Tässä on karjalanpiirakoita, vadelmahillo, kuivattuja sieniä… — tyttö luetteli repusta nostamiaan eväitä. Risto Filimonin tarttui sydämeensä, kun näki Varjan sotkevan käsin kirjotun lumivalkean liinan valuvalla hillolla. — Borja! Tule järkiisi! Jos teet tämän kiusallasi, niin ei kannata… Tämä on jo julmaa! Mistä kylästä sinä tämän moukan raahasit tänne? En hyväksy häntä asumaan talossani! — professori huusi epätoivoisena. — Rakastan Varjaa. Ja vaimoni saa asua minun asunnossani! — Borja hymähti pilkallisesti. Risto Filimonin tajusi, että poika vain pelleili. Hän ei kiistellyt enää, vaan poistui hiljaa huoneeseensa. Viime aikoina suhde poikaan oli muuttunut. Äidin kuoleman jälkeen Borja oli muuttunut kurittomaksi, jättänyt yliopiston, käyttäytynyt röyhkeästi ja viettänyt huolettoman elämän. Risto Filimonin toivoi, että poika vielä muuttuisi, tulisi taas harkitsevaksi ja hyväksi, mutta päivä päivältä Borja etääntyi. Tänään hän toi kotiin oudon maalaisneidon, tietäen ettei isä koskaan hyväksyisi valintaa… Pian Boris ja Varja menivät naimisiin. Risto Filimonin ei suostunut edes tulemaan häihin, ei halunnut hyväksyä ei-toivottua miniää. Häntä suututti, että hienon kotiäidin, vaimon ja äidin Larin paikkaa oli ottanut oppimaton tyttö, joka ei osannut edes puhua kunnolla. Varvara ei näyttänyt huomaavan appiukon paheksuntaa, vaan yritti parhaansa miellyttää, mutta sai aikaan vain enemmän vahinkoa. Mies ei nähnyt tytössä ainoatakaan hyvää piirrettä, vain oppimattomuutta ja huonoja tapoja… Boris kyllästyi leikkimään mallikelpoista aviomiestä, alkoi taas juopotella ja rellestää. Isä kuuli nuorten riitoja, ja toivoi vain että Varvara lähtisi talosta lopullisesti. — Risto Filimonin! — miniä ryntäsi eräänä päivänä itkien. — Boris haluaa eron, ajaa minut ulos, vaikka olen raskaana! — Niin, mikset menisi takaisin kotiin? Et sentään ole koditon… Ja raskaus ei anna oikeutta jäädä tänne eron jälkeen. Anna anteeksi, mutta en sekaannu teidän riitoihin, — mies sanoi, salaa ilahtuneena pääsevänsä eroon häiritsevästä miniästään. Varja purskahti itkuun ja alkoi kerätä tavaroitaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi appiukko vihasi häntä ensi hetkestä, miksi Boris leikki ja heitti hänet kuin koiranpennun ulos. Niin mitä, vaikka oli maalaiskylästä? Olihan hänelläkin sielu ja tunteet… *** Kahdeksan vuotta kului… Risto Filimonin asui vanhainkodissa. Vanhus oli viime vuosina rapistunut pahasti. Boris käytti tilanteen hyväkseen ja piilotti isän nopeasti laitokseen välttääkseen vaivaa. Ukko sopeutui kohtaloonsa. Elämänsä aikana hän oli opettanut tuhansille ihmisille rakkautta, kunnioitusta ja huolenpitoa. Kiitoskirjeitä tuli edelleen entisiltä oppilailta… Mutta omaa poikaa hän ei ollut saanut ihmiseksi. — Risto, sulla on vieraita, — huonekumppani hihkaisi palatessaan ulkoa. — Kuka? Borja? — vanhus kysyi toivottomana. Tiesi, ettei poika koskaan tulisi, inhosi isäänsä liikaa… — En tiedä. Hoitaja pyysi sinua tulemaan alas. Mitä sinä siinä istut, mene jo! — kaveri virnisti. Risto otti kepin ja asteli hitaasti pienestä, tunkkaisesta huoneesta. Portaita laskeutuessaan hän näki hänet kaukaa, ja heti tunnisti, vaikka viime kohtaamisesta oli kauan. — Päivää Varvara! — vanhus sanoi hiljaa, katse alas. Ehkä hän yhä tunsi syyllisyyttä siitä, ettei noussut tytön puolustajaksi kahdeksan vuotta sitten… — Risto Filimonin?! — omenaposkinen nainen hämmästyi. — Olette niin muuttunut… Oletteko sairas? — Jonkin verran…, — hän hymyili surullisesti. — Miten sinä tänne löysit? — Borja kertoi. Tiedättehän, ettei hän halua ollenkaan olla tekemisissä lapsen kanssa. Poika pyytää jatkuvasti, haluaisi isälle ja ukille… Ivan ei ole syyllinen siihen, että ette tunnusta häntä. Lapsi kaipaa sukua. Me ollaan kahdestaan…, — nainen sanoi värisevin äänin. — Anteeksi, ehkä tämä oli ihan väärä idea. — Odota! — vanhus pyysi. — Kuinka vanha Ivan nyt on? Muistan, viimeisessä kuvassa hän oli vasta kolmivuotias. — Hän on tuolla ovella. Tuodaanko hänet? — Varja kysyi ujosti. — Tottakai, tyttäreni, kutsu vaan! — Risto Filimonin ilostui. Aulaan astui punatukkainen poika, Borjan ilmetty pienoiskopio. Ivan käveli ujosti ukin luo, jota ei ollut koskaan tavannut. — Hei, poika! Oletpa jo iso…, — vanhus liikuttui ja halasi lapsen. He juttelivat pitkään, kävelivät syksyisessä puistossa vanhainkodin vieressä. Varja kertoi vaikeasta elämästään ja siitä, kuinka äidin kuoltua nuori nainen jäi yksin kasvattamaan poikaa ja taloa. — Anteeksi Varja! Olen todella pahoillani. Luulin aina olevani viisas ja sivistynyt, mutta nyt vasta ymmärrän, että ihmisiä pitää arvostaa vilpittömyydestä ja sydämellisyydestä, — ukko sanoi. — Risto Filimonin! Meillä olisi sinulle ehdotus, — Varja hymyili hermostuneena. — Tule meille! Sinä olet yksin, ja me Ivanin kanssa kahdestaan… Olisi ihanaa, jos lähellä olisi oma sukulainen. — Ukki, tule mukaan! Mennään yhdessä ongelle, metsään sieneen… Meidän kylä on kaunis, talossa on tilaa! — Ivan pyysi tiukasti ukin kädestä. — Mennään! — Risto Filimonin hymyili. — Paljon jäi opettamatta pojalle, toivottavasti voin antaa sinulle sen, mitä Borjalle en antanut. Ja en ole koskaan ollut kylässä. Ehkä viihdyn! — Kyllä viihdyt! — Ivan nauroi.
Isä, saat tavata tulevan vaimoni ja sinun miniäsi, Eeva! Onni loisti Lauri Hämäläisen kasvoilla, kun
vsematerialy
Polish
03
– Äiti sairastui ja muuttaa meille – sinun pitää huolehtia hänestä! – ilmoitti mies Svetalle — Anteeksi mitä? — Svetlana laski hitaasti puhelimensa, jolla oli juuri tarkistanut työsähköpostinsa. Sergei seisoi keittiön ovella kädet ristissä. Hänen ilmeensä oli sellainen kuin hän olisi juuri antanut lopullisen, kiistattoman päätöksen. — Sanoin, että äiti asuu meillä jonkin aikaa. Hän tarvitsee koko ajan apua. Lääkäri arvioi ainakin kaksi tai kolme kuukautta, ehkä pidempäänkin. Svetta tunsi, kuinka jokin hänessä puristui hitaasti, hyvin hitaasti. — Ja milloin sä tämän päätit? — hän kysyi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. — Aamulla, kun puhuin siskon kanssa. Ja lääkärin. Asia on jo sovittu. — Eli te kolme päätitte, ja mun rooli on vain kuulla uutinen ja suostua? Sergei kurtisti kulmiaan — ei pahasti, vaan kuin ihminen, joka odottaa vastustusta mutta yllättyy silti, kun sitä tulee. — Svetta, ymmärräthän. Hän on mun äiti. Kenen muun luo hän menisi? Sisko asuu Helsingissä, kaksi pientä lasta, työ… Meillä on iso asunto, sä oot kotona melkein aina… — Teen töitä viitenä päivänä viikossa, Sergei. Pitkää päivää. Yhdeksästä seitsemään, joskus pidempäänkin. Tiedät sen. — No, entä sitten? — hän levitti vähän käsiään. — Äiti ei vaadi paljoa. Häntä pitää vain auttaa. Lääkkeet, ruoka, vessassa käynti… Kyllä sä pärjäät. Svetta katsoi miestään ja tunsi kummallista tunnottomuutta rinnassa. Ei vielä vihaa. Vielä vain kylmän, terävän ymmärryksen siitä, että miehestä tämä on normaalia. Että hänen työnsä, väsymyksensä, oma aikansa — kaikki ovat toissijaisia “äidin tarpeen” rinnalla. — Oletteko miettineet hoitajaa? — hän kysyi hiljaa. Sergei irvisti. — Kyllähän sä tiedät mitä se maksaa. Kunnollinen hoitaja – alkaen kolmesta ja puolesta tonnista kuussa. Ei meillä ole sellaisia rahoja. — Entä jos sä pitäisit palkatonta vapaata? Tai edes tekisit lyhyempää päivää jonkin aikaa? Hän katsoi Svettaa kuin tämä olisi ehdottanut hyppyä katolta. — Svetta, mulla on vastuullinen homma. Ei mua päästetä pois kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi. Ja sitäpaitsi — enhän mä ole mikään hoitaja. En osaa pistää, mitata verenpainetta, hoitaa lääkitystä… — Ai minäkö osaan? — hän ei edes korottanut ääntään. Vain kysyi. Täysin rauhassa. Sergei vaikeni. Ilmeisesti ensimmäistä kertaa illan aikana perille meni, ettei tämä keskustelu mene ennalta päätetyllä käsikirjoituksella. — Sä olet nainen, — hän sanoi lopulta, ja siinä lauseessa oli niin vilpitön varmuus, että Svetasta se oli hetken melkein huvittavaa. — Sulla se on… vaistoissa. Oot kai aina ollut parempi hoitamaan sairaita. Svetta nyökkäsi hitaasti — enemmän itselleen kuin miehelle. — Eli vaistolla hoidetaan. — No… joo. Svetta laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin. Katsoi käsiään. Sormet hieman vapisivat — tuskin havaittavasti. — Hyvä on, — hän sanoi. — Sovitaan näin. Sä otat kahden kuukauden palkattoman vapaan. Mä jatkan töitä. Hoidetaan äitiä yhdessä. Mä teen mitä pystyn iltaisin ja viikonloppuisin. Sä päivisin. Sovittu? Sergei avasi suun. Sitten sulki. — Svetta… puhutko tosissasi? — Täysin vakavissani. — Mutta sanoinhan jo – en pääse pois! — Sitten otetaan hoitaja. Mä voin maksaa puolet. Tai jopa kuusikymmentä prosenttia, jos sun mielestä mun palkka on pienempi. Mutta en ota täyttä vastuuta sun äidin hoivasta yksin. En ota. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tiivis, venyvä hiljaisuus, jossa kuulosti jopa seinäkellon tikitys. Sergei yskäisi. — Eli sä kieltäydyt? — En, — Svetta katsoi miestään. — Kieltäydyn olemasta ilmainen, ympärivuorokautinen omaishoitaja ilman että mua edes kuullaan. Se on eri asia. Hän katsoi pitkään, aivan kuin yrittäisi päätellä — vitsaileeko tämä vai sanoiko hän todella noin. — Tajuatko, että kyse on mun äidistä? — hän sanoi lopulta ja äänessä oli loukkaantumista. Sitä samaa, raskasta, mitä vain aikuinen mies voi tuntea, kun ensimmäistä kertaa häntä pyydetään kantamaan oikeaa vastuuta omasta vanhemmastaan. — Ymmärrän, — Svetta vastasi hiljaa. — Siksi esitän vaihtoehdot, joissa kaikilla on mahdollisuus säästää omat kasvonsa — ja terveytensä. Myös sun äidillä. Sergei kääntyi kannoillaan ja poistui keittiöstä. Ovi kolahti — ei kovaa, mutta selvästi. Svetta jäi istumaan pöydän ääreen. Kuppi oli jäähtynyt, ajatukset kiersivät kehää: “Tässä se nyt sitten alkoi.” Hän tiesi, että tämä oli vasta alkua. Hän tiesi, että nyt Sergei soittaisi siskolleen. Sitten äidilleen. Sitten uudestaan siskolle. Ja että hetken kuluttua ovelle koputtaisi anoppi — koska hän asui kymmenen minuutin kävelyn päässä ja “kuitenkin tietää kaiken”. Oli tulossa pitkä keskustelu, paljon syytöksiä, että Svetta on kylmä, kiittämätön, itsekäs — nainen, joka “on unohtanut mitä perhe merkitsee”. Mutta tärkeintä oli, että hän tajusi yhden yksinkertaisen asian: Hän ei aio enää pyytää anteeksi sitä, että haluaa nukkua enemmän kuin neljä tuntia yössä. Eikä sitä, että työ ei ole harrastus. Eikä sitä, että hänellä on myös oikeus elämään ilman tauotonta sairaanhoitoa. Hän nousi, avasi ikkunan. Yöilma toi tuoreen asfaltin ja kaukaisen nuotion tuoksun. Svetta hengitti syvään. “Sanokoot mitä sanovat — tärkeintä, että sanoin ensimmäisen ‘en’ ikinä.” Ja se “ei” oli hänen elämänsä kovin. Aamulla Svetlana heräsi ulko-oven ääniin. Avain kävi lukossa kahdesti — varoen, melkein anteeksipyytävästi. Sitten asunnossa kuului hiipiviä askeleita ja heikko, karhea yskä. Hän makasi hiljaa kuunnellen, kuinka eteisessä riisutaan takki, lasketaan laukku, kengät potkitaan pois. Tuttu rituaali, mutta nyt se kuulosti toisenlaiselta — kuin aloitetulta sodalta. — Serkku… — Tamara-tädin ääni oli heikko mutta yhä komentava. — Oletko kotona? Sergei, joka ilmeisesti ei ollut nukkunut, vastasi heti, liian reippaasti: — Kotona, äiti. Tule keittiöön, laitoin veden kiehumaan. Svetla sulki silmänsä. “Ei edes varoittanut, että tuo hänet tänään. Vaan toi.” Hän pakotti itsensä nousemaan. Puki aamutakin. Käveli käytävään. Tamara-täti seisoi keskellä eteistä — pieni, kyyryyn painunut, vanhassa sinisessä takissa, jota oli käyttänyt kymmenen vuotta. Kädessä lääkepussi ja termospullo. Kohdatessaan miniän, hän hymyili — ohuelti, väsyneesti, mutta yhä tutulla ylimielisyydellä. — Huomenta, Svetta. Anteeksi, että tulin näin aikaisin. Lääkäri sanoi ettei kannata odotella. Svetta nyökkäsi. — Huomenta, Tamara-täti. Sergei tuli keittiöstä tarjottimen kanssa — teetä, korppuja, lääkkeitä vadilla. — Äiti, menehän isoon huoneeseen. Pedasin sinulle sohvan. — Entä kuka purkaa tavarat? — Tamara-täti katsoi miniää. — Autatko, Svetta? Svetta tunsi ohimon tykytyksen syvenevän. — Tietysti, — hän sanoi. — Töiden jälkeen. — Töiden jälkeen? — Tamara-tädin ääni nousi. — Kuka sitten on kanssani tänään? Sergei yskäisi. — Mä olen aamun töissä, äiti. Mutta pääsen lounaalta kotiin. Svetta… — hän kääntyi vaimonsa puoleen, — voisitko pitää vapaapäivän? Svetta katsoi miestään pitkään, hyvin pitkään. — Tänään on projektin asiakaspresentaatio. Sitä ei voi perua. — No, entä sen jälkeen? — Tamara-täti riisui jo takkia. — Pääsetkö sen jälkeen? — Tuun normaaliin aikaan. Seitsemän, puoli kahdeksan. Hiljaisuus. Tamara-täti istahti eteisen rahille. — Eli olen koko päivän yksin? Sergei katsoi naista — melkein anoen. Svetta vastasi rauhallisesti, korottamatta ääntään: — Teen aamulla valmiiksi päivän ruuat. Laitan lääkkeet valmiiksi pilleihin. Jos jotain tapahtuu, soittakaa. Vastaan vaikka esityksen aikana. Tamara-täti puri huultaan. — Entä jos kaadun? Tai otan väärän lääkkeen? — Sit soitatte ambulanssin. Se on oikein, eikä kannata odottaa että ehdin halki kaupungin. Sergei avasi suun — sitten sulki. Tamara-täti katsoi poikaansa. — Serkku… kuulitko? — Äiti, — hän sanoi hiljaa, lähes kuiskaten, — Svetta on oikeassa. Me ei olla lääkäreitä. Jos tulee hätä, on vain soitettava ammattilaisille. Svetlana yllättyi sisimmässään. Se oli ensimmäinen “Svetta on oikeassa” moneen, moneen vuoteen. Tamara-täti nousi hitaasti. — No hyvä, — hän sanoi. — Jos näin päätettiin, niin näin sitten. Hän meni huoneeseen raahaten pussia perässään. Ovi sulkeutui vaisusti, melkein dramaattisesti. Sergei kääntyi puolisonsa puoleen. — Voisit edes… — En, — Svetta katkaisi. — En voi. Enkä aio. Hän meni keittiöön, kaatoi vettä ja joi yhdellä kulauksella. Sergei seurasi perässä. — Svetta… mä tiedän että tää on rankkaa sulle. Mutta hän on mun äiti. — Tiedän. — Ja hän voi oikeasti huonosti. — Uskon. — Niin miksi sitten… Svetlana kääntyi miehensä puoleen. — Koska jos otan kaiken kannettavakseni nyt, siitä tulee normi. Aina. Ymmärrätkö? Hän vaikeni. — Rakastan sua, — nainen jatkoi. — En halua, että perhe hajoaa siksi, että toinen ajattelee ettei toisella ole oikeutta omaan elämään. Sergei laski katseensa. — Mä… puhun siskon kanssa uudestaan. Ehkä hän pääsee edes viikonlopuksi. — Se olisi hyvä. Hän nosti katseensa. — Etkä sä… suutu mua? Svetta hymyili — ensimmäistä kertaa vuorokauteen. — Olen jo vihainen. Mutta yritän, ettei se varjosta kaikkea tulevaa. Hän nyökkäsi. — Lupaan yrittää… korjata. Svetlana katsoi kelloa. — Mun pitää lähteä. Esitys kahden tunnin päästä. Hän poistui makuuhuoneeseen. Sergei jäi keittiöön, tuijotti tyhjää mukia. Päivä kului yllättävän rauhallisesti. Svetta veti esityksen loistavasti, asiakas oli tyytyväinen ja jopa lupasi lisäkorvauksen. Hän lähti toimistolta puoli seitsemältä, rinnassa odottamaton keveys. Metrossa hän viestitti Sergelle: “Miten äidillä?” Vastaus tuli heti: “Nukkuu. Oon ollut kotona kolmesta. Tein ruokaa. Odotetaan sua.” Svetta katsoi veturin tummasta ikkunasta ulos. “Odotetaan sua.” Sana, joka ei pitkään aikaan ollut kuulostanut näin… kodilta. Kotona häntä todella odotettiin. Pöydässä oli salaatti, uunilohta, perunaa. Tamara-täti istui nojatuolissa kirja kädessään. Kohdatessaan miniän, hän laski kirjan. — Svetta… sä tulit. — Tulin. — Istu, syö. Serkku järjesti ihan itse. Tiskasikin. Svetta katsoi miestään. Tämä kohautti olkapäitään — ei mitään erityistä. Nainen istahti pöytään. Tamara-täti yskäisi. — Mietin… ehkä kannattaisi kuitenkin katsoa hoitaja, edes päiväksi. Serkku joutuu töissä joustamaan liikaa… Svetta nosti katseensa hitaasti. — Se olisi järkevää. — Soitan siskolle, — Sergei lisäsi. — Maksamme kaikki kolme yhdessä. Hän lupasi miettiä. Tamara-täti huokaisi. — Enpä olisi uskonut, että vieras ihminen vaihtaa mulle vaipat… — Ei kukaan ole vieras, äiti, — Sergei sanoi hiljaa. — Me ollaan perhe. Mutta kaikilla on nyt omat rajansa. Svetta katsoi anoppiaan. Tämä nyökkäsi lyhyesti. — Ehkä… nyt pitää opetella. Silloin Tamara-tädin puhelin soi. Hän katsoi näyttöä, huokasi. — Siskosi… Nina. Sergei vastasi. — Moi… Joo, kotona… Kuuntele… tarvitaan apua. Muutakin kuin rahaa. Tule viikonloppuna. Puhutaan yhdessä. Puhelin laskettiin. Sergei katsoi Svettaa. — Hän tulee. Svetta nyökkäsi hitaasti. — Hyvä. Hän tajusi, että ensimmäistä kertaa vuosiin kotiin ei ollut pelottavaa palata. Ei siksi, että olisi tullut hiljaista. Vaan siksi, että häntä viimein kuunneltiin. Kolme viikkoa kului. Tamara-täti ei enää yskinyt yöllä, lääkkeet tehosivat ja jalat turvotivat vähemmän. Hän jopa selvisi muutaman kerran keittiöön kaatamatta teekuppia. Koko asunnossa oli rauhallisempaa — ei sitä painostavaa hiljaisuutta, vaan kypsää, aikuisten ihmisten sopivaa rauhaa. Lauantaina Nina tuli Helsingistä. Hän astui eteiseen kahden laukun, pienen tytön ja pahoittelevan hymyn kanssa. — Moi äiti… Svetta, Serkku… Anteeksi, että kesti. Tamara-täti katsoi hitaasti, pidätellen kuin hetken ainutlaatuisuutta. — Tulithan. — Totta kai, — Nina laski laukut, ojensi tytön Sergelle ja meni äidin luo. — Lupasinhan. Svetta seisoi keittiön ovella. Ei sekaantunut. Katseli vain. Nina kyykistyi äidin eteen. — Me puhuttiin eilen pitkään Serkun kanssa. Ja päätettiin näin. Hän veti taskusta paperin. — Tässä. Hoitaja, jolla on hoitoalan koulutus. Tulee aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Viitenä päivänä viikossa. Viikonloput hoidetaan itse. Tamara-täti luki paperin. Katsoi poikaansa. — Entä raha? — Kaikki kolme yhdessä, — vastasi Sergei. — Minä, Nina ja Svetta. Yhtä paljon. — Yhtä paljon… — Tamara-täti maisteli sanaa. Nina nyökkäsi. — Kukaan meistä ei voi jättää töitä ja istua kotona. Sinä tarvitset koko ajan ammattilaisen, niin pitää maksaa asianmukaisesti. Svetta sanoi ensimmäistä kertaa koko keskustelussa: — Olemme jo sopineet Oulusta tulevan naisen kanssa. Olga Nikulainen, viisikymmentäkahdeksan, parikymmentä vuotta kokemusta vuodepotilaiden hoidosta. Tulee huomenna tutustumaan. Tamara-täti oli pitkään hiljaa. Sitten hän katsoi miniää — suoraan, ilkikurittomasti. — Svetta… sä oisit voinut sanoa vaan “ei” ja lähteä. Moni olisi tehnyt niin. Svetta kohautti olkiaan. — Olisin. Mutta siinä olisivat kärsineet kaikki. Sinä ensimmäisenä. Tamara-täti katsoi käsiään. — Olen paljon miettinyt näinä viikkoina… Istuin yksin päivisin. Tajusin, että olin aina olettanut, että äitinä kaikkien pitää… — hän hakee sanoja. — Sopeutua. Mutta nyt minä olen se, jonka pitää opetella sopeutumaan. Nina kumartui tarttumaan kädestä. — Ei tarvitse pakottaa, äiti. Riittää, että jokainen voi hengittää kotona vapaasti. Tamara-täti katsoi tytärtään, poikaansa ja taas miniään. — Anna anteeksi, Svetta, — hän sanoi hiljaa, miltei kuiskaten. — Olin tosissani, kun luulin, että saan… vaatia. Svetta tunsi rinnassaan antautuvan — kauan kipeänä olleen kohdan. — Otan anteeksi, Tamara-täti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Tamara-täti hymyili aidosti. — Tutustutaan sitten siihen teidän Olga Nikulaan. Jos kaikki on näin päättäneet, kai on hyväksyttävä ettei ole enää tämän kodin “kuningas ja jumala”. Sergei naurahti — kevyesti, ensi kertaa viikkoihin. — Ei kuningas eikä jumala. Vain meidän äiti. Jonka puolesta välitetään. Mutta inhimillisesti. Illalla, kun Nina ja tytär lähtivät ja Tamara-täti nukkui omassa huoneessaan, Svetta ja Sergei istuivat himmeässä keittiössä. Sergei kaatoi viiniä. Itselleen myös. — Tiedäthän, — hän sanoi hiljaa, — luulin, että lähdet. Svetta katsoi häneen yllättyneenä. — Ihanko oikeasti? — Joo. Kun silloin sanoit ensimmäisen kerran “ei”, olin varma, että tämä on loppu. Että keräät kamppeet ja sanot: “Hoida itse”. Svetta pyöritteli lasiaan käsissään. — Kävi mielessä. Rehellisesti. — Miksi et mennyt? Svetta mietti pitkään. — Jos olisin lähtenyt, en olisi ikinä saanut tietää, voisitko olla mies, joka kantaa vastuuta oikeasti. Sergei laski katseensa. — Olen oppinut paljon näinä viikkoina. Ja opin koko ajan lisää. — Näen sen. Hän nosti katseensa. — Kiitos, että annoit mahdollisuuden. Svetta hymyili — pehmeästi, ilman katkeruutta. — Kiitos, kun käytit sen. He kilistivät. Hiljaa, kuin juhlallisesti. Ulkona pyrytti — ensimmäinen kunnon lumi tänä talvena. Isot hiutaleet leijuivat katuvalojen valossa, peittäen asfaltin pehmeällä matolla. Tamara-tädin huoneessa paloi pieni yövalo. Ja heidän makuuhuoneessaan tuoksui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan muulta kuin lääkkeiltä ja huolilta — vaan kodilta. Heidän kodiltaan.
Äiti on sairastunut ja tulee asumaan meillä jonkin aikaa, sinä hoidat häntä, sanoi Teemulle vaimoni, Maija.
vsematerialy
Polish
03
Vieraiden talo: Vieraiden seura oli melkein jokapäiväistä – pulloja riitti, ruokaa ei lainkaan. Leipäpalaakaan ei löytynyt, vain tupakantumppeja ja tyhjää kilpurkkia pöydällä. Kuusivuotias Leena laittoi risaiset kenkänsä jalkaan – ehkä äiti pysäyttäisi, sanoisi lempeästi: “Minne menet, poika, et ole edes syönyt ja ulkona on kylmä? Pysy kotona, keitän puuron, vieraat lähtevät ja pesen lattiat.” Mutta äiti ei ollut sitä lajia. Leena, joka haaveili hellästä sanasta, päätti lähteä – ehkä lopullisesti. Hän aikoi ensin ansaita rahaa ja ostaa pullan, ehkä kaksikin, vaikka ei tiennyt miten. Hän keräsi pulloja loskaisilla kaduilla, haaveili tuoreesta pullasta ja kiersi asemalle, jossa miehet joivat olutta – kunnes muuan vihainen mies varasti hänen pullonsa ja unelma pullasta haihtui. Pullien kerääminen oli työlästä; jalat kastuivat ja kylmässä yössä Leena nukahti talonyhtiön porraskäytävään, patterin viereen. Hän heräsi lämpöön ja tuoksuihin – ja löysi itsensä kodista, jossa nainen nimeltä Lilja piti huolta. Liljan satumainen nimi kosketti Leenaa, joka sai lempeyttä ja ruokaa, kertoi elämästään ja toivoi, että Lilja olisi hänen äitinsä. Onni päättyi, kun äiti haki Leenan pois – lähes selvin päin ja äänekkäänä. Elämä jatkui synkkänä, äiti joi ja Leena kulki kaduilla, keräsi pulloja, osti leipää ja nukkui asemilla, kunnes äiti menetti huoltajuuden ja Leena joutui lastenkotiin. Leena sulkeutui, piirsi aina saman kuvan – valkoinen talo ja satavat lumihiutaleet – ja haaveili Liljasta. Kolmen vuoden päästä toimittaja Lilja saapui; nimi avasi Leenan sydämen. Tarina päätyi lehteen, ja sattumalta Lilja luki siitä – ja löysi pojan, jonka tahtoi aikanaan omakseen. Tapaaminen oli onnellinen, Leena odotti Liljaa joka päivä. Lopulta Leenan elämä sai onnellisen käänteen; hän kasvoi, valmistui insinööriksi, sai hyvän työn ja rakastavan Lilja-äidin. Lilja paljasti oman yksinäisyytensä; kun Leena adoptoitiin, Liljakin löysi merkityksen. Leena ei enää etsinyt biologista äitiään – se ei ollut tärkeää.
Tänään meillä oli taas vieraita kotona. Meillä tuntui olevan aina vieraita. Kaikki joivat, pulloja oli
vsematerialy
Polish
02
– Taasko tulit myöhässä töistä? – ärähti hän mustasukkaisena. – Nyt ymmärrän kaiken.
8. helmikuuta Taas se alkoi heti, kun vedin ulko-oven perässäni kiinni. Huuruinen hengitys, kädet paleltuneina
vsematerialy
© 2026 Vsematerialy