Kesäkuun 15.
Tänään tapahtui sellaista, ettei heti unohdu. Vanhan Aino-tädin kissa kuoli tuolla meidän kylässä. Ei ollut mikä tahansa kissa, vaan oikea sankari monta voittoa kissanaaraiden kanssa, moni naapurin kolli sai väistyä ja hiirisaaliit olivat legendaarisia. Mutta ikä oli jo painanut, kissa oli kolmatta kymmentä vuotta melkein elänyt, melkoinen saavutus ilman perusteellisempaa huoltoa.
Aino-täti kietaisi rakkaan Mirri-kissansa puhtaaseen pyyheliinaan, nappasi lapiota varresta ja lähti takametsään hautauspuuhiin. Samalla Ukko, hänen miehensä Viljo Eerikinpoika, puuhaili kellarissa talon kulmalla: jotain siellä ruuvaili ja korjasi samalla murahdellen kirosanoja.
Kun Aino oli antanut viimeiset jäähyväiset lemmikilleen ja peittänyt kuopan, hän palasi polkua pitkin, lapio olalla ja multaa varressa.
Samaan syssyyn tuli naapurin kaupunkilaistaustainen Irja ohitse.
– Päivää, Aino Martintytär! huikkasi Irja, kohteliaasti udellen: Mitä sitä täällä ollaan tekemässä?
– No, kuules, vastasi Aino. Meidän Mirri pääsi ikiuneen, parka. Jumala otti jo vanhan pois. Itkin ja vein hautaan tuonne metsän taakse.
Tämä tieto pysäytti Irjan vasta eilen hän oli nähnyt Viljoa K-Marketissa ostamassa sokeria, Leijonaa ja pienen Koskenkorvan pullon.
– Ei voi olla totta! henkäisi Irja. Viljosiko muka kuoli? Ja noin äkkiä? Kun eilen juuri näin!
– Aivan, eilinen meni energisesti: koko päivän oli iloinen ja ahmi kokonaisen sillin. Vielä illalla petillä leikittiin…
Irjan silmät suurenivat asteittain.
– Tänä aamuna tuli sitten ikävä… synkisti Aino. Kävi veteläksi tuvan penkille, vähän nurisi ja siihen jäi.
Irja teki ristinmerkin, vaikka ei oikein osannutkaan.
– Niin se elämä vain voi yllättää ensin oli Viljo ja nyt ei ole, mutisi hän. Mutta miksi se lapio on mukana?
– Sinne hautasin metsän taakse, kuten sanoin! Käärin puhtaaseen ja merkin pistin oksasta, että muistan missä on.
Irja oli kaupungista, eikä tuntenut kaikkia perinteitä. Hänestä oli outoa, että Aino saattoi vaan haudata miehensä metsän taakse ja pistää oksan merkiksi.
– Olet kyllä perinpohjainen, Aino! mumisi Irja hämillään. Menitkö ja hautasit omin päin! Mutta eikö pitäisi ainakin soittaa poliisille, että kuolema kirjataan virallisesti?
Nyt Aino katsoi Irjaa kuin pöllö valotolppaa.
– Johan nyt puhut! nauroi hän. Viljo toki oli aikamoinen metsien mies… mutta pitääkö nyt jokaisesta poliisia vaivata? Ei se konstaapeli ehdi joka kissaa laskemaan. Hah, seuraavaksi varmaan soitetaan presidentille?
Irja vaikeni nolona. Aino vaihtoi lapiota olkapäätä.
– Teillä kaupungissa varmaan kaikki on virallista: heti lakimies ja asiantuntija paikalle… Meillä maalla on asiat enää yksinkertaisia. Mirri kuoli lapio mukaan ja metsään, tilaa on.
– Noh… äännähti Irja. Paljon on vielä opittavaa tästä maaseudusta. Mutta miksi metsän takana, eikä kunnon hautapaikalle?
Irjan sukkeluus alkoi ärsyttää Ainoa.
– Minnepä muualle kissa viedään jos se heittää henkensä? tiuskaisi hän. Ei kai sitä kirkon viereen viedä, liian hienoa touhua. Meillä aina viedään metsään.
Irja istahti kannolle eikä uskaltanut katsoa lapiota. Jalatkin tutisivat niin, että hyvä kun pystyssä pysyi.
– No on sulla tyyliä, naapuri. Kaikki metsän taakse! Paljonko on sinne vietynä vuosien varrella?
– Kyllä siinä lista kertyy, mietti Aino. Ennen Mirriä oli Väinö. Luonteeltaan mukava, mutta aikamoinen veitikka. Yöllä saattoi ängetä viereen ja aamulla peti märkä. Sainpa joskus kurittaa! Ja ennen sitä Panu. Leppoisa, hellä. Mutta aikansa kutakin.
Aino iski lapiota maahan kuin lopullista pistettä.
– Nyt kaikki lepäävät rivissä metsän takana; Mirri, Väinö, Panu… komeat veijarit. Mutta eipä hätää, Toini lupasi ensi viikolla tuoda minulle uuden. Eiköhän niitä vielä riitä minullekin!
Mitä Irja ehti siinä vaiheessa ajatella, sitä ei kukaan tiedä samassa Viljo Eerikinpoika ilmaantui selän takaa kellarista, mullassa ja vihaisena kuin ukkonen.
– Kuolemaako sinä minulle toivot, akka vanha? huusi hän. Hauta oli niskaan saakka täynnä, huusin ja huitelin vaivoin nousin sieltä, ja täällä juoruillaan!
Nappasi lapiosta kiinni ja kiukkusi:
– Anna heti tänne työkalu! Saappaat on siellä haudassa vielä… ja Koskenkorva myös jäi sinne.
Tässä vaiheessa Irja lyyhistyi kannolta ja menetti taju, ja se Koskenkorva kellarista tuli enemmän kuin tarpeeseen.
Tämän päivän opetus: maaseudulla asiat hoidetaan omalla, suoraviivaisella tavalla eikä kulttuurieroja kannata vähätellä, varsinkaan kun kyseessä on kissa, mies ja vanha lapio.
