Asun yhdessä äitini kanssa. Äitini, Lempi, on nyt 86-vuotias.
Elämäni on kulkenut omia polkujaan en ole koskaan mennyt naimisiin enkä saanut lapsia. Välillä se tuntuu oudolta, mutta näin asiat ovat menneet. Olen nyt 57-vuotias. Äskettäin oli syntymäpäiväni, jonka juhlistimme kahdestaan, äidin kanssa. Ei ollut ketään muuta, kenet olisi voinut kutsua. Ystäviä ei ole, eikä meillä äidin kanssa ole enää sukulaisia.
Pidämme toisistamme huolta ja nojaamme toisiimme, vaikka vuodet karttuvat. Lempi-äiti on edelleen hyvässä voinnissa vaikka terveys heikkenee vuosi vuodelta, ei hän luovuta. Hän käy yhä kävelylenkeillä yksin, hymy huulillaan.
Olen itsekin jo eläkkeellä, mutta teen vielä keikkatöitä, sillä pelkällä eläkkeellä ei meistä kumpikaan pärjäisi. Silti en tunne itseäni onnettomaksi minulla on rakas äitini vierelläni. Monilla muilla menee vielä huonommin; joillakuilla ei ole kattoa pään päällä, ei rahaa eikä ketään läheisiä.
Meillä on kuitenkin oma rauha. Illalla istumme yhdessä keittiön pöydän ääressä, juomme vahvaa suomalaista teetä, neulomme villasukat syliin, katsomme vanhoja kotimaisia elokuvia ja tv-sarjoja televisiosta. Viikonloppuisin leivon pullaa, ja kutsun naapureita kylään kahville. Siinä he kertovat kuulumisiaan, tarinoita omista sukulaisistaan. Iloitsen muiden onnesta, ja hiljaa mielessäni toivon, että kaikki surut pysyisivät poissa meidän oveltamme.
Näin me elämme päivämme, hiljaisessa tyyneydessä. Toivon, että nämä vuodet jatkuisivat mahdollisimman pitkään minulle ja äidilleni.
