Antonia Peltola tallusteli tihkusateessa Helsingin harmailla kaduilla ja niiskutti ääneen. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, sekoittuen sadepisaroihin, mutta hyvä niin ainakin sade peitti hänen surunsa, eikä kukaan nähnyt.
– No, sentään sataa eipähän huomaa, että tirauttelen, hän tuumi itsekseen hieman karvaasti.
Lisäksi Antonia soimasi itseään:
– Oma vika! Tulin väärään aikaan, kyläilin pyytämättä.
Niinpä hän käveli eteenpäin, välillä nyyhkytti, välillä hymähti, kun mieleen muistui eräs vitsi, jossa vävy tiuskaisee anopilleen:
No mitä, etkö edes teekuppia juo?
Ja nytpä Antonia oli ihan samanlaisessa tilanteessa, kuin se vitsi-mama.
Kyyneleet vaihtuivat nauruun ja nauru takaisin kyyneleisiin, kuin Suomen sää konsanaan välillä paistaa, kohta taas sataa.
Kun hän vihdoin saapui kotiinsa, riisui märän takin ja kääriytyi villavilttiin. Nyt sai itkeä kunnolla, ei ketään paikalla muuta kuin kultakala pyöreässä akvaariossa katsomassa, eikä sekään osannut kertoa muille.
Antonia Peltola oli, uskokaa tai älkää, aikas kiinnostava nainen, ja vieläpä miesten mieleen. Mutta Niklaksen poikansa isän kanssa oli mennyt kaikki käteen.
Niklas sr. veti viinaa, aluksi siedettävästi otti oluen ja sammui sohvalle. Mutta sitten alkoi mustasukkaisuus. Kaikille: kassalle S-marketista, vanhalle papalle ratikassa, jopa Jyri-naapurille, jolle Antonia kerran hymähti rappukäytävässä. Isäntä sai sellaiset kilarit, että veti oikein lahjakkaasti Antoniaa turpaan. Vieläpä Niklaksen silmien edessä.
Pikku-Nikke selitti myöhemmin kaikki isoäidille ja isoisälle niin, että värit vaan lisääntyivät kertomisen myötä.
Antonian äiti purskahti itkuun:
Mikä tämä tämmöinen on! Tällaiseksi olenko tytärtäni kasvattanut, että joku päissään pieksee!
Isä pukeutui kaikessa hiljaisuudessa, asteli ulos ja täysin suomalaisin elkein vieritti vävyn portaita alas, suoraan nelosesta kerroksesta. Kaveri mursi kätensä matkalla, mutta ei tainnut paljon auta.
Isä karjaisi perään:
Vielä kerran tyttärestäni teet itselleen norjan, niin näet kuka täällä määrää.
Ja niinpä Niklaksen isä katosi kuin pieru Saharaan. Antonia ei koskaan enää mennyt uudelleen naimisiin. Piti kasvattaa lapsi, eihän sitä tiedä millainen ukko seuraavaksi tulisi.
Kosijoita kyllä riitti, mutta Antonialle riitti Niklaksen isästä saadut kokemukset.
Rahasta ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, koska Antonia oli kelpo ruoka-alan ammattilainen, työskenteli viihtyisässä ravintolassa Kalliossa. Sai ihan mukavasti palkkaa euroissa välillä jäi vähän säästöönkin.
Aina kun markat (kyllä, vanhastaan säästöpossuun mentiin markoilla, mutta nykyään eurotkin kelpaavat…) täyttyivät sopivaan summaan, niin kas Niklas ilmoitti menevänsä naimisiin upean Eevan kanssa.
Niinpä Antonia jäi yksin vanhaan betonilähiön kaksioon, kustansi nuorille häät ja asunto ja nyt säästi taas, tällä kertaa autoon.
Kyllähän sitä kerran pitää uusi auto heidänkin saada kauanko sitä Lada Samaran raadolla enää ajelevat!
Tänäänkään hän ei olisi mennyt lasten luokse soittelematta, sillä hän ei ollut sellainen liian kiinnostunut äiti. Vaan sattumalta eksyi heidän talonsa kulmille juuri, kun sade pääsi valloilleen. Eikä tietenkään ollut sateenvarjoa mukana, eihän sellainen pysy mukana silloin kun pitäisi.
Niinpä päätti piipahtaa oven taakse josko Eevan kanssa voisi vaihtaa pari sanaa, keittää teet ja juoruta hetki.
Mutta Eeva avasi oven yllättyneen näköisenä, eikä päästellytkään sisään. Ovenraossa, kädet puuskassa, tokaisi:
Mitä asiaa, Antonia?
Antonia meni hämilleen, alkoi sopertaa:
Tuota, kun ulkona sataa
Eihän tuolla enää sada, ja sinullahan on koti tuossa lähellä, Eeva totesi, vilkuillen ulos.
Niinpä
Antonia astui jälleen ulos, sade kasteli hiukset taas, ja Antonia kyynelehti mennä hissukseen koko matkan vanhaan kotiinsa.
Illalla hän jo nukkui, ja näki unta kultakalasta, joka kasvoi aivan jättimäiseksi ja lupsutteli laukauksella. Mutta sen puhetta Antonia kuuli aivan selvästi:
Siinä sitä makaat ja itket kuin silli suolavedessä! Eivät edes teetä tarjoa, ja silti säästät heille autoa varten. Aiotko ikuisesti elää vain heitä varten, ha?
Olet sekä fiksu että nätti nainen! Sulla on fyrkkaa! Mikset lähtisi vaikka lämpimään, viettäisit rahasi ja elämäsi edes vähän itseesi? Sun lapset eivät sitä arvosta.
Aamulla Antonia heräsi, kun ulkona oli jo pimeää. Kultakala ui kultaista lenkkiään akvaariossa, enää Antonia ei saanut selvää kalojen kielestä, mutta asia oli mennyt perille: koskaan ei kannata polttaa itseään loppuun epäkiitollisten vuoksi.
Niinpä Antonia nosti säästönsä pois retro purkista ja osti matkan Välimeren rannalle. Luki siellä kirjansa, lepäsi, nautti elämästä ja sitten palasi kotiin ruskettuneena ja hyvällä tuulella.
Ei Niklas tai Eeva tienneet mistään mitään, sillä he soittelivat vain lainatakseen rahaa tai pyytääkseen hoitamaan lasta.
Mutta arvaapa mitä: Antonia ei enää vältellyt miehiä, vaan kohtasi elämänsä uuden Ville, sympaattinen ravintolapäällikkö.
Ville oli jo pitkään pitänyt Antonista, mutta aiemmin naisella oli aina ollut vain poika ja miniä mielessään. Nyt he kävivät yhdessä töissä, tulivat töistä yhdessä elämästä tuli kerrassaan uutta ja omannäköistä.
Eräänä päivänä Eeva osui oviaukolle:
Miksi et ole käynyt kylässä? Niklas katseli juuri yhtä Volkkaria.
Antonia, kädet puuskassa, hymyili:
Eeva, oliko sinulla asiaa?
Eeva oli juuri avaamassa suutaan, kun olohuoneesta ilmestyi komea Ville:
Tulisiko meille teetä, Tonia?
Totta kai, naurahti Antonia.
Kutsu toki vieraakin, Ville ehdotti kohteliaasti.
Eeva taitaa olla jo lähdössä. Eihän Eeva teetä juo, eihän?
Antonia sulki oven Eevan jälkeen, naurahti ja vilkutti kultakalalle.
No niin kerrankin näin päin!
Antonina Petrovna käveli sateessa ja itki katkerasti – kyyneleet valuivat poskille sekoittuen sateen…
