7. helmikuuta
Tänään täytin kolmekymmentä. Olin toivonut, että tämä päivä olisi erityinen juhlat jossain kivassa ravintolassa, pitkän kaavan mukaan, mahdollisesti tanssia ja naurua, hienossa mekossa ja kanta-asiakkaiden palveluissa. Mutta meidän perheen vanha auto hajosi kuukausi sitten, ja korjaamon lasku vei meiltä säästöt. Niinpä Jouko ehdotti tai oikeastaan päätti että vietämme synttärit kotona, säästeliäästi, kuten meillä päin on tapana. Kaisa, kun sinä olet sellainen emäntä että, ei tulisi Helsingin parhaimmissakaan kuppiloissa yhtä hyvää tarjoilua! hän sanoi suukottaen hiustupsuani. Sitä on vaikea vastustaa pidän Joukon pehmeydestä.
Olin laittamassa viimeisiä silauksia salaattiin, kun anoppi Raija-Liisa ryntäsi keittiöön syyttävänä tuomarina.
Miksi sinä tätä bulkkimajoneesia laitoit? Oonhan minä sanonut, että vain Auran majoneesi käy oikeaan rosolliin. Se on paljon täyteläisempää. Tämä halpaversio on pelkkää vettä ja tärkkelystä. Et kai säästänyt minun synttärivieraideni kustannuksella?
Puristin kauhan vartta lujemmin ja vedin syvään henkeä. Raija-Liisa seisoi, kädet puuskassa, parhaimpiensa päällä se kultalankoineen välkkyvä mekko, jonka hän ottaa esiin vain suurimpina juhlina ja katsoi kulmiensa alta salaattikulhoani kuin olisin yrittänyt salakuljettaa myrkkyä hänen juhlapöytäänsä.
Sanoin mahdollisimman viileästi: Se on ihan samaa majoneesia mitä aina käytän. Vain uudemmassa purkissa. Jos haluat auttaa, voisiko sinä tehdä ne lohileivät loppuun asti? Vieraat tulevat tunnin päästä.
Ja se lohi on varmaan joku tarjoustuote, hän jatkoi, pyöritellen purkkia kädessään. Vilkaise nyt sitä! Eihän tuossa mitään oikeaa kalan makua ole. Kaisa, säästät väärässä paikassa. Aikanaan meidän pöydillä lohi kimalsi ja pulleyt tanssivat.
En edes ehtinyt vastata, kun Jouko tuli sisään, suora selkä, valkoinen paita ja tuoreen parranajon tuoksu. Hän yritti keventää tunnelmaa: No mitä te tytöt kinastelette siellä? Täällä tuoksuu niin että vesi herahtaa kielelle.
Minä vain yritin kertoa, mikä vanhanaikaisesti menee oikein, vastasi Raija-Liisa, kädet entistä tiukemmin lanteilla. Kuka muu Kaisalle totuuden kertoo, jos ei minä? Hänen äitinsäkin asuu pohjoisessa, ei ehdi ohjeistaa.
Huokaisin ja käännyin hetkeksi hellan ääreen, etteivät pettymyksen kyyneleet paljastuisi. Viisi vuotta on tätä konkreettista elämänkokemusta riittänyt. Raija-Liisa on säästeliään sukupolven vankkumaton edustaja: hän säästää tyhjät jogurttipurkit ja pesee kertakäyttömukit. Hänen mielestään rahaa ei saa käyttää mihinkään turhuuteen kuten laadukkaisiin vaatteisiin tai manikyyriin.
Pyyhin silmäkulmani, piilotin huoleni ja jatkoin kattausta. Olin laittanut parhaat astiat pöytään ja silittänyt pellavaservetit. Kaikesta huolimatta toivoin, että ilta menisi mukavasti. Kolmekymmentä on kuitenkin aika virstanpylväs.
Tasan viideltä alkoi väki valua ovesta: ystäviä puolisoineen, Joukon serkku pariskuntineen, sekä muutama työkaveri. Meidän pieni keskustakaksio täyttyi puheensorinasta, kukista, suklaasta ja Finnkinon lahjakorteista ja muutamasta kirjekuoresta, joissa paljastui sievoinen tukku euroja. Tunnelma oli lämmin.
Raija-Liisa istui pöydän päässä kuin itse Tarja Halonen, tarkkaili jokaisen ruokahalua ja viinilasillisen määrää. Hän tarjoili välihuomautuksia tyyliin: Kurkut ovat liian suolaisia, Sienisalaatti olisi pehmoisempaa, jos olisi ollut yön yli jääkaapissa, Tämä viini on kyllä hapanta, minun puolukkalikööri olisi parempaa. Kaikki nyökkäilivät ja jatkoivat juttuja, ikään kuin eivät kuulisi.
Jouko piti minulle kauniin puheen ja unohtui hetkeksi se keittiön ärtymys. Katselin häntä ehkä en sittenkään ollut aivan turhaan nähnyt vaivaa.
Ja nyt, Raija-Liisa kilautti haarukalla lasiaan, on aika minun lahjalle. Jouko, ole hyvä ja tuo se iso kassi eteisestä.
Jouko toi ison, rusehtavan kangaskassin, joka rapisi paljon. Anoppi jatkoi tyylilleen uskollisena: Kaisa, kolmekymppinen nainen on jo aikuisuuden kynnyksellä. Ei enää minimekkoja tai rikkinäisiä farkkuja. Olet vaimo ja ehkä tuleva äiti. Raha haihtuu käsiin, tekniikka vanhenee, mutta vaatteet kestävät. Luovutan sinulle nyt kalleimman mitä minulla on: oman nuoruuteni parhaat asut aitoa suomalaista käyttömuotia, johon on omiakin muistoja sidottu.
Hän avasi kassin liioitellun juhlallisesti ja tyrkkäsi sisällön syliini ja lattialle. Kaikki hiljenivät kuin olisivat yhtäkkiä menettäneet äänen.
Sepänharmaan villakangastakin alta levisi epämääräisen värisiä mekkoja 1970-luvun polyesteriä, räikeän vihreää, oranssia ja valtavilla pilkuilla. Ylhäällä lojui muutama röyhelöinen pusero, joiden kainaloissa oli tummankeltaiset läikät ja napit roikkuivat viimeisistä säikeistään. Syyllisen naftaliinin, kellaripölyn ja ullakon tunkkaisuuden haju löi kasvoille.
Katselin vaatekasaa osittain sylissä, osittain lattialla. En voinut muuta kuin tarttua yhteen paidanretaleeseen ja nostaa sen ilmaan. Raija-Liisa mitä?
No tuossa se on! Katso nyt: tämä takki on vuodelta 1985, Stockmannilta jonotettu, kestää ikuisesti! Mekot ovat ihan meille naisille tehtyä Jugoslavia-tuontia, parempaa kuin mikään nykyinen kiinalainen muovi! Itse näissä isäsi hurmasin, nyt on sinun vuorosi näyttää naisellisuutesi, anoppi kehui ylpeänä, aivan kuin olisi jakanut minulle kuninkaallisen arvomerkinsä.
Ystäväni Maisa peitti suun kädellään, kasvoiltaan näki, pitikö itkeä vai nauraa. Joukon serkku Janne tuijotti lautastaan. Jouko yritti: No mutta äiti, tämä on kyllä aika rohkea veto. Tämähän on suorastaan retroa!
Tunsin kasvoissani outoa kuumuutta loukkaus, nöyryytys, pyytäen kiittämistä roskasta, jonka oli halunnut saada pois omista kaapeistaan. Nappasin villakangastakin ja annoin sen tipahtaa lattialle.
Jouko, retro on sellaista, jolla on oikeasti arvoa. Tämä on vain vanhaa, tunkkaista vaatetta, jota kukaan ei enää halua.
Kaisa!, anoppi sopersi, käsi sydämellään. Minä vain ajattelin nämä ovat muistoja! Kuinka sinä kehtaat kutsua niitä räteiksi?
Katsoin hänen silmiinsä. Näetkö näitä tahroja? Näetkö takin kärsineen hupun? Minä täyttäisin kolmekymmentä ja sinä ajattelet tämän olevan minulle arvoiseni lahja? Pidätkö minua vaatekeräyslaatikon asiakkaana?
Sinä olet liian turhamainen! kirkui anoppi. Katso nyt tätä neitiä! Pikku likapaikka ja kädet ristissä! Halusin että joku pitää huolen, jäisi jotain. Jouko, kuunteletko kuinka sinun vaimosi puhuu äidillesi?
Jouko yritti laastaroida tilanteen, mutta Raija-Liisa jo lappoi vaatteita kassiin takaisin, kiroten kovaan ääneen Laitan nämä kierrätykseen! Ja älä kuvitele että astun enää tähän taloon! Jouko, lähdet nyt äidin kanssa!
Jouko häkeltyneenä: Äiti, en voi jättää vaimoani synttäripöytään yksin. Tilaan sinulle taksin.
Pettäjä! Miehen eteen kaiken annoin ja nyt! kirkui Raija-Liisa ja paiskasi oven perässään.
Hiljaisuuden rikkoi joku ystävistä: Otetaanko vielä malja synttärisankarille?
Iltamme kuitenkin kuivui kasaan. Vieraat lähtivät selvästi vaivaantuneina.
Kun viimeinen lähti, siivosin ripeästi, kiukkuisena. Jouko istui hartiat lysyssä: Miksi käyttäydyit noin kärkkäästi? Olisit voinut viedä vaatteet mökille tai heittää rauhassa roskiin.
Pyörittelin silmiäni: Jos hän olisi antanut nämä minulle kahden kesken, olisin nielläyt. Mutta hän halusi nolata minut kaikkien edessä, näyttää että olen muka kiitollinen vanhasta rojusta. Se ei ole huolenpitoa, vaan vallankäyttöä.
Hänelle ne olivat aarteita. Ei ymmärrä meidän logiikkaa, mutisi Jouko.
Kaikki elivät niukkuudessa, myös oma äitini. Silti hän säästi ja osti minulle kultaisen medaljongin tälle päivälle. Sinun äitisi toi minulle kirjaimellisesti haisevan kasan rättiä ja sinä et puolustanut minua. Eikö se hävetä ollenkaan?
Jouko oli hiljaa. Jätin hänet istumaan lautasen äärelle.
Aamulla en enää jaksanut puhua. Löysin Raija-Liisan vanhan, karhean villahuivin. Pakkasin sen mukaan. Käyn anoppisi luona, sanoin Joukolle.
Menetkö pyytämään anteeksi? hän kysyi varovasti.
En. Vain palautan tämän. Ja pidän oman puheenvuoroni.
Anoppi avasi oven yrmeänä, tukka nutturalla, valerianan tuoksu leijaillen. Tervetuloa, varmaan tulit sanomaan viimeiset sanasi?
Menin suoraan keittiöön, laitoin huivin pöydälle. Raija-Liisa, arvostan ikääsi ja sitä että olet mieheni äiti. Mutta vaadin itselleni kunnioitusta.
Sinä pilasit minun maineen!
Sinä nolostutit minut ja kaikilta muilta. Tiedät hyvin, ettei niitä vaatteita voi käyttää. Jos haluat antaa lahjan kysy ensin mitä tarvitsen. Jos et halua käyttää rahaa, tuo kukkia ja onnittelut. Mutta älä enää yritä päästä eroon jätteistäsi minun nimissäni.
Anoppi jäi sanattomaksi. Entä jos minä en suostu tähän? hän tokaisi.
Silloin soitellaan vain jouluna ja pääsiäisenä. Se on sinun päätöksesi.
Lähdin ovelta vielä sanoen: Kaikki kehuivat rosollia jopa sillä majoneesilla. Siksi, että se tarjoiltiin rakkaudella, ei katkeruudella.
Kun astuin ulos, tuntui kuin keuhkoihin olisi viimein mahtunut happea.
Illalla Jouko tuli kotiin suurin ruusuin. Äiti soitti. Sanoi että sinussa on tahtoa ja että kuulemma hän myy takkin komissioon kerran, kun et kerran kelpuuta. Nauratti.
Hyvä niin. Ehkä joku toinen löytää siitä aarteen. Lopulta sain tahtoni läpi: ensi viikonloppuna lähdemme ravintolaan. Olen sen ansainnut, ihan omassa uudessa mekossani.
Jatkossa Raija-Liisa ei muuttunut pyhimykseksi, mutta möykyt puheissa vähenivät ja lahjat tulivat jatkossa aina kuoressa (vaikka siinä sivussa jakoi silti pienen huokauksen ettei nykyillä nuorilla ole enää mitään tyyliä). Mutta tärkeintä on, ettei minun kaapissani enää säilytetä toisten menneitä vuosikymmeniä.
