Viimeiset pari vuotta minä ja mieheni olemme asuneet vuokra-asunnossa, jossa elämänlaatu on, suoraan sanottuna, melko haastavaa ei ihan sitä, mitä suomalainen mieli kaipaisi, varsinkaan marraskuun pimeinä iltoina. Haaveilemme omasta kodista, mutta pankkitili näyttää lähinnä siltä, kuin siellä olisi käynyt varpusparvi, eikä minkäänlaista asuntoa ole hetkeen tulossa.
Vuokraamamme asunto sattuu olemaan äitini tuttavan, Annikan, jonka tapa pitää silmällä jokaista kippoa ja kuppia on legendaarinen jos jokin on väärässä paikassa tai jos teen jotain inhimillistä, voin odottaa dramaattista väliintuloa, kuin se olisi olympialainen laji. Naapuritkaan eivät tunnu olevan Suomi-ystävällisiä: he muistuttavat meitä kerran viikossa, että olemme vain tilapäisiä vieraita tässä taloyhtiössä, ja “kohta varmaan muutatte pois, eikö vaan?”
Vanhempamme, molemmat, painostavat tauotta: “Säästä nyt euroja, hanki asunto, älä tuhlaa!” Mutta kun kuukausittain menee lahjakkaasti useampi satanen vuokraan ja ruokakauppaan, säästäminen tuntuu lähinnä siltä, kuin yrittäisi kahmaista vettä saunan lauteilta. Äitini, Leena, analysoi meidän taloutta kuin se olisi hänen lempisarja jokaista ostosta tutkitaan, ja uusi villapaita on “ihan turhaa”. Pukeudumme siis edelleen siihen, mitä kaapista löytyy, ja toivomme, ettei kukaan huomaa.
Leena ja mieheni äiti, Pirkko, omistavat molemmat mukavan rivarinjossain Espoon ytimessä. He eivät kuitenkaan ole innokkaita auttamaan: “Onhan tämä opettavaista, itsenäisyyttä!” on heidän mantra. Tosin, kun katselemme sivusilmällä, että Sanna ja Erno, serkkumme, saivat avaimet käteen, tuntuu vähän siltä, että meidän kohdalla unohtui jokin suomalainen oikeudenmukaisuus.
Rehellisesti, olemme sitä mieltä, että elämä on jo opettanut tarpeeksi, ja pieni tuki olisi nyt paikallaan edes joku yksittäinen avustus euroissa, tai vaikka ilmainen saunavuoro. Haluaisimme, että vanhemmat molemmat ymmärtäisivät, ettei itsenäisyys ole sama kuin armoton pärjääminen. Saisiko Suomi yhden pienen tuen, kiitos?
