“Äiti, minä niin rakastan sinua”, sanoin aamupalalla, kun olin noin 14-vuotias. “Vai niin? – hymyili äiti takaisin – No seuraavalla kerralla kun tulet kotiin ennen minua, kuori perunat valmiiksi, niin tunnen kyllä sen ilman sanojakin.” “Minä rakastan meidän kissaamme!” – silittelin poskellani lämmintä, pehmeää turkkia. “Voisitko sitten vaihtaa sille uudet hiekat?” – kysyi isä. – Se ei halua mennä märkään hiekkalaatikkoon… Kuuntelin vanhempiani ja ihmettelin: puhuthan minä rakkaudesta! Mitä tekemistä jollain hiekkalaatikolla tai perunankuorimisella on tämän kanssa? Muistan, kun olin pieni tyttö, noin seitsemän, ja jouduin viikoiksi sairaalaan. Sairaala oli kaupungin ulkopuolella, säännöt siihen aikaan tiukat. Vanhemmat saivat tuoda tuomisia vain tiettyinä aikoina, ja näkivät lastaan vain sairaalapihan kautta, kun lapset tulivat avoimesta ikkunasta vilkuttamaan – onneksi oli vielä syyskuu. Äiti tuli minua katsomaan kahdesti päivässä. Aamulla ja illalla hoitaja toi yöpöydälleni pussin, jossa oli tuoretta raejuustoa, lämmintä mehua, tattaripuuroa ja höyrytetty lihapihvi. Kaikkea vain sen verran, että jaksaisin syödä kerralla, sillä muutaman tunnin päästä äiti toi taas tuoretta. Ja pussin pohjalla, sanomalehden välissä – ettei rypistyisi – oli 3–4 piirrosarkkia: paperinukkejen vaatteita, sellaisia leikattavia, joissa oli valkoiset läpät hihassa ja olkapäillä. Rakastin värittää ja leikata niitä, ja äiti (ehtiikö hän koskaan nukkua?) piirsi minulle loputtomasti uusia mekkoja, hameita, takkeja ja yöpukuja. Aina eri väreillä, rusetit, napit, pallot… En koskaan ollut pyytänyt tätä. Ne eivät olleet lääkkeitä, vissyvettä tai tuoretta lihaa. Hän vain tiesi, miten paljon siitä pidin. Ja juuri sillä hetkellä se oli hänen tapansa sanoa: “Minä rakastan sinua.” Sen tajusin kunnolla vasta vuosikymmenten päästä, mutta muistan sen ikuisesti. Me aliarvioimme usein pieniä tekoja… Kauniit sanat, runot ja rakkaudentunnustukset ovat tärkeitä. Me naiset elämme korvillamme, tarvitsemme jatkuvaa “rakastan sinua”. Mutta jos sanat eivät näy teoissa, ne jäävät tyhjiksi. Totta kai, voi sanoa “rakastan” timanttisormuksella tai kukkakimpulla, kuumailmapallolennolla – ja hienoa sekin… Mutta rakkauttaan voi ilmaista paljon arkisemmin, ja joka päivä meille tarjoutuu mahdollisuus siihen, kun vain rakastamme. Ystävillämme halvaantui koira. Kiltti, suloinen mäyräkoira, jonka takajalat eivät liikkuneet enää ikinä. Nyt, jo kolme vuotta, omistaja on itse rakentanut sille pyörillä kulkevat apukärryt, jotta heidän rakas perheenjäsen käy joka päivä ulkona. Koiran olisi voinut kantaa, tai laittaa lastenrattaisiin. Mutta se halusi kävellä – ja koska he rakastivat sitä, he antoivat mahdollisuuden. Kun rakkautemme on aitoa, keinoja ilmaista sitä löytyy joka askeleella – se vain tulee itsestään. Hiivimme makuuhuoneeseen varoen, ettemme herätä nukkuvaa, korjaamme tyynyn parempaan asentoon, vedämme peiton pikku jalkojen yli, otamme hellästi pois puhelimen heikentyneestä kädestä. Räpeltämme parhaita aamukahveja, rakennamme juustosiivuista veturin lasten lautaselle, joka kiitää tomaattikukkaseen. Kuuntelemme ystävien huolia, keksimme lahjoja, suunnittelemme yllätyksiä, luomme tunnelmaa. Annamme rahat lääkkeisiin surutta, puramme kaulanauhan, että pikku “lumihiutaleella” on koristeita mekkoon. Elämä on pitkää, mutta myös lyhyttä… Nuo pienet hetket muistetaan, pitkään. Rakastava sydän tuntee, milloin “rakastan sinua” on kaikkein tärkein. Niinkuin äiti ja mummu, aina vastaanottamassa, kun isä tai vaari tulee töistä – jotta mies tietää, että häntä odotetaan kotona. Yritän itsekin samaa. Istun koneella, naputan ajatuksiani riveiksi, kun avain kalahtaa lukossa. Ajattelen että nousen ihan kohta, kunhan saan rivin valmiiksi. Kurkkaan olkani yli ovelle, hymyilen: “Muutama minuutti vielä, sitten syödään.” Yllättäen pöydälle ilmestyy ääneti kuppi vahvaa teetä, leipä ja kaksi karkkia, joista kääreetkin on avattu. Katselen voileipiä, joihin on koottu kaikki mitä jääkaapista löytyi – kinkkua, juustoa, tomaattia, oliiveja – ja avattuja konvehteja (jotta edes sitä varten ei tarvitsisi pysäyttää ajatuksia). Tässä hiljaisuudessa kuulen sanoja, joita juuri nyt tarvitsen: “Rakastan sinua.” On tärkeää osata sanoa “rakastan” – myös ilman sanoja. Matkalla, keitetyllä perunalla, silitetyllä paidalla, ilmapalloilla, odotetulla nukella, täytetyllä kissan kupilla, lämpimällä halauksella ja peitolla, avatulla sateenvarjolla, letulla ja porkkanankorvilla, peukuilla ja sydämillä, katseilla ja hymyillä. Ei ole väliä, kuuletko valitusta työpäivästä vai jääkö maali näkemättä – tärkeintä on, miten kuuntelet. Ei ole väliä, juotko samppanjaa kristallilasista vai syyskahvin pahvimukista – tärkeintä on, millä mielellä sen teet. Ei ole väliä, käveletkö Pariisin yössä vai pullollisella suomalaista peltokaistaa – tärkeintä on, kuka on rinnallasi. Meidän on muistettava, että kirkkaimmat, koskettavimmat, toivotuimmat sanat – “rakastan sinua” – ilman tekojen katetta, haalistuvat ja menettävät arvonsa. Sitä emme saa päästää tapahtumaan. Rakkautta ei mitata vain sanoilla…

Rakastan sinua niin paljon, äiti, sanoin joskus aamupalalla, kun olin neljäntoista.
Niinkö? Äiti hymyili, no silloin kun tulet koulusta seuraavalla kerralla, voit kuoria perunat, niin minä kyllä tunnen sen rakkauden ei tarvita enää sanoja.

Olen ihan hulluna meidän kissaan! painoin poskeni sen lämmintä, pehmeää turkkia vasten.
Jos niin on, voisit ehkä vaihtaa sille uudet hiekat? isä kysyi.
Sehän kärsii kun ei haluaisi astua märkään

Kuuntelin vanhempiani hämmästyneenä: puhunhan minä rakkaudesta! Mikä ihmeen merkitys nyt perunoilla ja kissanhiekalla voi olla?

Muistan, kun olin ihan pieni, ehkä seitsemän. Jouduin sairaalaan muutamaksi viikoksi. Sairaala oli Espoon laitamilla ja 90-luvulla säännöt olivat tiukkoja: vanhemmat saivat tuoda tuomisensa vain tietyissä tapaamisajoissa, ja lapset saivat vilkuttaa ikkunoista pihalle. Onneksi syyskuun ilmat olivat lempeät.

Äiti tuli käymään luonani kaksi kertaa päivässä. Aamulla ja illalla hoitaja toi yöpöydälleni pikku pussin, johon äiti oli heti ennen tuloaan pakannut itse tehtyä rahkaa, lämmintä marjamehua, tattaripuuroa, höyrytetyn jauhelihapihvin kaikkea oli vähän, juuri sen verran että jaksaisin kerralla syödä ja äiti voisi tuoda taas tuoretta seuraavalla kerralla. Pussin alalaidassa, käärittynä sanomalehteen, oli 34 piirustuspaperia, joihin äiti oli piirtänyt uusia vaatteita paperinukelle (sellaisia, joissa valkoiset läpyskät olkapäillä käännetään päälle). Rakastin värittää ja leikata niitä vaatteita ja äiti (mistä hän löysi siihen aikaa?!) ehti aina piirtää lisää: mekkoja ja hameita, takkeja ja pyjamia, aina eri mallisia ja värisiä, rusetteja, pilkkuja, pompuloita

En koskaan pyytänyt niitä. Ne eivät olleet läkkeitä, kivennäisvettä tai tuoretta liemikeittoa. Äiti vain tiesi, että juuri siitä nautin.
Sillä hetkellä hän halusi sanoa: Rakastan sinua… Tajusin tämän kunnolla vasta paljon myöhemmin, mutta muistin sen silti koko elämäni.

Meidän on niin helppo ohittaa pienet asiat

Kyllä, kauniit sanat, runot ja rakkaudentunnustukset ovat tärkeitä. Meidän, suomalaisten, sydän kaipaa sitä kuulla yhä uudelleen. Mutta jos emme näe teoissa niiden vastinetta sanat ovat pelkkää tyhjää helinää. Toki, rakkaus voidaan näyttää timanttisormuksin tai platinakäädyein, jättimäisillä kukkakimpuilla tai kuumailmapallolennolla ja onhan sekin ihanaa (ei sillä).

Silti arjessa rakkaus on lähes aina tosi paljon pienemmissä teoissa ja meille annetaan joka päivä mahdollisuus osoittaa se, kunhan muistamme rakastaa.

Ystävillämme halvaantui koira. Suloinen, rauhallinen mäyräkoira, jonka takajalat eivät enää koskaan liiku. Kolme vuotta se on jo ollut sellainen, mutta omistaja rakensi itse pienen kävelytuolin pyörillä, jotta koira pääsisi itse ulos joka päivä hengittämään raikasta ilmaa.
Koira olisi voitu taluttaa sylissä tai lastenrattaissa, mutta se haluaa silti kulkea itse ja siksi sille annettiin tämä mahdollisuus, koska sitä rakastetaan.

Kun meitä ohjaa aito rakkaus, keksimme tapoja näyttää sitä koko ajan vaistomaisesti ja rehellisesti, miettimättä.

Kun hiivin hiljaa nukkuvan huoneeseen, varmistan, ettei uni häiriinny, suoristan tyynyn, jottei selkä puudu, käännän peiton pienten varpaiden päälle tai nostan kännykän pois herkistä käsistä, ettei puhelu rikkoisi iltahorrosta.
Keitän maailman parasta aamukahvia, ja asettelen lasten lautaselle juustosta ja tomaatista höyryävän höyryveturin.
Kuuntelen ystävieni huolia pitkään, keksin lahjoja ja yllätyksiä, rakennan tunnelmia.
Annan omat viimeiset eurot apteekkiin lääkkeisiin Tai puran rakkaat helmikoruni, jotta voin koristella lumihiutale-puvun päiväkodin juhliin.

Elämä on samaan aikaan hirveän pitkä ja kuitenkin niin lyhyt

Pieniä eleitä muistetaan yllättävän pitkään. Sydän paljastaa meille ne hetket, jolloin rakastan sinua on tärkeä sanoa vaikkakin teoin.

Niin kauan kuin muistan, äitini ja mummoni ovat aina menneet eteiseen, kun isä tai ukki on tullut kotiin miehen täytyy kokea, että häntä odotetaan. Olen itse yrittänyt tehdä samoin.

Istun nytkin koneen äärellä, yritän saada ajatuksista jotain järjestystä. Kuulen, kuinka avain kääntyy lukossa, ja päätän: nousen ihan kohta ihan kohta, kunhan saan rivin päätökseen, etteivät silmukat putoa. Katsahdan olan yli avautuvalle ovelle, hymyilen: Odotapa hetki, pari minuuttia niin tulee ruoka.

Ja silloin, aivan äänettömästi (etteivät ajatukseni eksyisi), ilmestyy viereeni teekuppi ja lautanen, jolla kaksi voileipää ja kaksi karkkia, jotka on kuorittu kääreistään. Katselen leipiä, joihin on laitettu kaikkea mahdollista: kinkkua, juustoa, tomaattia, oliiveja mitä kaapista löytyi katselen avattuja karkkeja (ettei tarvitsisi niitä rapistella, kun kirjoitan), ja siinä hiljaisuudessa kuulen enemmän kuin koskaan.
Ymmärrän, ettei ole täydellisempää tapaa sanoa: Rakastan sinua.

On niin tärkeää osata sanoa rakastan ilman sanoja.
Matkalla Lappiin, keitetyillä perunoilla, silitetyllä paidalla ja ilmapalloilla, kaivatulla nukella ja ajallaan täytetyllä kissankupilla, intohimoisella suudelmalla ja huolella päälle heitetyllä torkkupeitolla, avonaisella sateenvarjolla ja lettupinolla, johon on yritetty tehdä pupunkorvat, sydämillä ja hymyillä, katseilla.

Ei ole väliä, kuunteletko ystävän pitkää pohdintaa yhteiskunnan ongelmista vai menetyksestä viime pelissä tärkeintä on, miten kuuntelet.
Ei ole merkitystä, juotko hienoa champagnea kristallilasista vai kahvia syyskadulla pahvimukista tärkeintä on tunnelma.
Ei ole väliä, käveletkö yöllä Pariisissa vai pellolla Nilsiässä tärkeintä on, kuka on rinnallasi.

Meidän tulisi vain muistaa, että ne kirkkaimmat, ihanimmat, kaivatut sanat rakastan sinua menettävät nopeasti hehkunsa, jos ne eivät näy teoissa.
Emme saa antaa sen tapahtua.

Rakkautta ei voi mitata vain sanoilla.

Rate article
vsematerialy
“Äiti, minä niin rakastan sinua”, sanoin aamupalalla, kun olin noin 14-vuotias. “Vai niin? – hymyili äiti takaisin – No seuraavalla kerralla kun tulet kotiin ennen minua, kuori perunat valmiiksi, niin tunnen kyllä sen ilman sanojakin.” “Minä rakastan meidän kissaamme!” – silittelin poskellani lämmintä, pehmeää turkkia. “Voisitko sitten vaihtaa sille uudet hiekat?” – kysyi isä. – Se ei halua mennä märkään hiekkalaatikkoon… Kuuntelin vanhempiani ja ihmettelin: puhuthan minä rakkaudesta! Mitä tekemistä jollain hiekkalaatikolla tai perunankuorimisella on tämän kanssa? Muistan, kun olin pieni tyttö, noin seitsemän, ja jouduin viikoiksi sairaalaan. Sairaala oli kaupungin ulkopuolella, säännöt siihen aikaan tiukat. Vanhemmat saivat tuoda tuomisia vain tiettyinä aikoina, ja näkivät lastaan vain sairaalapihan kautta, kun lapset tulivat avoimesta ikkunasta vilkuttamaan – onneksi oli vielä syyskuu. Äiti tuli minua katsomaan kahdesti päivässä. Aamulla ja illalla hoitaja toi yöpöydälleni pussin, jossa oli tuoretta raejuustoa, lämmintä mehua, tattaripuuroa ja höyrytetty lihapihvi. Kaikkea vain sen verran, että jaksaisin syödä kerralla, sillä muutaman tunnin päästä äiti toi taas tuoretta. Ja pussin pohjalla, sanomalehden välissä – ettei rypistyisi – oli 3–4 piirrosarkkia: paperinukkejen vaatteita, sellaisia leikattavia, joissa oli valkoiset läpät hihassa ja olkapäillä. Rakastin värittää ja leikata niitä, ja äiti (ehtiikö hän koskaan nukkua?) piirsi minulle loputtomasti uusia mekkoja, hameita, takkeja ja yöpukuja. Aina eri väreillä, rusetit, napit, pallot… En koskaan ollut pyytänyt tätä. Ne eivät olleet lääkkeitä, vissyvettä tai tuoretta lihaa. Hän vain tiesi, miten paljon siitä pidin. Ja juuri sillä hetkellä se oli hänen tapansa sanoa: “Minä rakastan sinua.” Sen tajusin kunnolla vasta vuosikymmenten päästä, mutta muistan sen ikuisesti. Me aliarvioimme usein pieniä tekoja… Kauniit sanat, runot ja rakkaudentunnustukset ovat tärkeitä. Me naiset elämme korvillamme, tarvitsemme jatkuvaa “rakastan sinua”. Mutta jos sanat eivät näy teoissa, ne jäävät tyhjiksi. Totta kai, voi sanoa “rakastan” timanttisormuksella tai kukkakimpulla, kuumailmapallolennolla – ja hienoa sekin… Mutta rakkauttaan voi ilmaista paljon arkisemmin, ja joka päivä meille tarjoutuu mahdollisuus siihen, kun vain rakastamme. Ystävillämme halvaantui koira. Kiltti, suloinen mäyräkoira, jonka takajalat eivät liikkuneet enää ikinä. Nyt, jo kolme vuotta, omistaja on itse rakentanut sille pyörillä kulkevat apukärryt, jotta heidän rakas perheenjäsen käy joka päivä ulkona. Koiran olisi voinut kantaa, tai laittaa lastenrattaisiin. Mutta se halusi kävellä – ja koska he rakastivat sitä, he antoivat mahdollisuuden. Kun rakkautemme on aitoa, keinoja ilmaista sitä löytyy joka askeleella – se vain tulee itsestään. Hiivimme makuuhuoneeseen varoen, ettemme herätä nukkuvaa, korjaamme tyynyn parempaan asentoon, vedämme peiton pikku jalkojen yli, otamme hellästi pois puhelimen heikentyneestä kädestä. Räpeltämme parhaita aamukahveja, rakennamme juustosiivuista veturin lasten lautaselle, joka kiitää tomaattikukkaseen. Kuuntelemme ystävien huolia, keksimme lahjoja, suunnittelemme yllätyksiä, luomme tunnelmaa. Annamme rahat lääkkeisiin surutta, puramme kaulanauhan, että pikku “lumihiutaleella” on koristeita mekkoon. Elämä on pitkää, mutta myös lyhyttä… Nuo pienet hetket muistetaan, pitkään. Rakastava sydän tuntee, milloin “rakastan sinua” on kaikkein tärkein. Niinkuin äiti ja mummu, aina vastaanottamassa, kun isä tai vaari tulee töistä – jotta mies tietää, että häntä odotetaan kotona. Yritän itsekin samaa. Istun koneella, naputan ajatuksiani riveiksi, kun avain kalahtaa lukossa. Ajattelen että nousen ihan kohta, kunhan saan rivin valmiiksi. Kurkkaan olkani yli ovelle, hymyilen: “Muutama minuutti vielä, sitten syödään.” Yllättäen pöydälle ilmestyy ääneti kuppi vahvaa teetä, leipä ja kaksi karkkia, joista kääreetkin on avattu. Katselen voileipiä, joihin on koottu kaikki mitä jääkaapista löytyi – kinkkua, juustoa, tomaattia, oliiveja – ja avattuja konvehteja (jotta edes sitä varten ei tarvitsisi pysäyttää ajatuksia). Tässä hiljaisuudessa kuulen sanoja, joita juuri nyt tarvitsen: “Rakastan sinua.” On tärkeää osata sanoa “rakastan” – myös ilman sanoja. Matkalla, keitetyllä perunalla, silitetyllä paidalla, ilmapalloilla, odotetulla nukella, täytetyllä kissan kupilla, lämpimällä halauksella ja peitolla, avatulla sateenvarjolla, letulla ja porkkanankorvilla, peukuilla ja sydämillä, katseilla ja hymyillä. Ei ole väliä, kuuletko valitusta työpäivästä vai jääkö maali näkemättä – tärkeintä on, miten kuuntelet. Ei ole väliä, juotko samppanjaa kristallilasista vai syyskahvin pahvimukista – tärkeintä on, millä mielellä sen teet. Ei ole väliä, käveletkö Pariisin yössä vai pullollisella suomalaista peltokaistaa – tärkeintä on, kuka on rinnallasi. Meidän on muistettava, että kirkkaimmat, koskettavimmat, toivotuimmat sanat – “rakastan sinua” – ilman tekojen katetta, haalistuvat ja menettävät arvonsa. Sitä emme saa päästää tapahtumaan. Rakkautta ei mitata vain sanoilla…