No niin, tiedättehän, miten se käy. Anoppi täyttää 60 vuotta merkittävä luku, joka vaatii juhlat kuin joulunavaus. Kuka perheessämme on sitten se ikuisesti käynnissä oleva moottori, se suunnannäyttäjä, tuo ikiaikainen ratakone? Aivan oikein, juuri minä.
Anoppi, Kyllikki Mielinen, lähestyi minua viattomalla katseella:
Kulta, sinä olet meillä oikea nuori ammattilainen, aina täysillä! ja jatkoi samassa hengessä: Autatko minua tämän merkkipäivän kanssa? Olen jo vanha enkä ymmärrä näitä jutuja.
Aha, autat. Tyttärenäni se muutui niin, että otin kokonaan kaiken hoitaakseni. Kaksi viikkoa minä liuuin tämän järjestelyn pyörteissä.
Löysin ravintolan Helsingin keskustasta, muokkasin ruokalistaa kolme kertaa koska tantei Ilona ei syö kalaa ja setä Veikko on allerginen pähkinöille. Sain juhlamestarin paikalle, sopisin valokuvaajan, keksiä itse koristeet saliin ja puolen yön aikaan pumpata ne typerät ilmapallot.
Ja kirsikkana kakun päällä oli se, että koko show maksoi meidän omassa taskussa, sillä anoppi ei yksin ehtinyt sen pudottaa.
Mieheni esitti vilkkaan toiminnan illuusiota: kulki kanssani, istui pöydän ääressä, mutta käytti puhelintaan kuin kaikki olisi menossa. Kaikille ehdotuksilleni hän nyökkäili silmiänsä ruutuun kiinnittäen:
Kyllä, rakas, loistava idea!
Anoppi soitti joka päivä ja antoi tärkeitä ohjeita kysymättä, tarvitseeko minulla apua. Rehellisesti sanottuna laiunsin kolme kiloa tästä kaikesta stressistä.
Saapui varsinainen juhlapäivä. Ravintola kimmeli, vieraat siistejä, syntymäpäiväsankari uutuiskuvun takin kera kuin kuningatar. Minä puolestaan en maltaakaan edes hiuksia kuntoon saada.
Liikuin kuin tuulimylly: ratkoin tarjoilijoiden kanssa ongelmia, etsin kadonneita lapsia, rauhoitin humalaisen setä Veikon. Lyhyesti sanottuna en ollut vieraana, vaan ilmaiseksi maksuton juhlavastaava.
Jossain keskellä juhlien ruuhkaa sain vihdoin istua alas toivotten edes salaattia. Silloin juhlamestari ilmoitti:
Nyt puheenvuoro on rakkaalle syntymäpäiväsankarille!
Kyllikki Mielinen, kaikki merkityksellisyydellään, otti mikrofoniin. Minä, nuoruuden naivi, ajattelin, että nyt kiittää. Kiittää kaikki yön unettomat tunnit.
Hän katseli salia kuin hallitsija ja totesi:
Rakkaani! Olen niin iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä! Haluan sanoa suuren, aivan valtavan kiitoksen rakkaalleni, kultaiselle poikani! Mikolle, ilman sinua tätä juhlavaa iltaa ei olisi! Kiitos sinulle, rakas poikani!
Tytöt, haarukka putosi kädestä. Koko sali räjähti suosionhuutoihin. Mieheni nousi, punastuen ylpeydestä, ja lähetti äidille virtuaalisen suudelman. Minusta ei sanaa. Ei vihjettä. Ikään kuin en olisi ollenkaan ollut. Ikään kuin kaikki olisi tapahtunut itsestään.
Silloin, rakkaat, jokin sisälläni kuoli ja jokin syntyi. Loukkaus oli niin suuri, että se sai minut hetkeksi pidättämään hengitystä. Sitten sitten nousi jäinen, kirkas viha. Ja suunnitelma. Rohkea ja julkinen.
Kun aplodit hiljenivät, nousin ja kävelin päättäväisesti juhlamestarin luo.
Anteeksi, sanoin hänelle leveällä hymyllä. Haluan myös sanoa pari sanaa. Kirjaimellisesti minuutin.
Hän ojensi minulle mikrofonin ilman aavistusta.
Kävelin keskelle salia, yskiin ja huusin niin kovaa, että kaikki kuulisivat myös takapihalta:
Hyvät vieraat! Kyllikki Mielinen! Liityn vilpittömästi teidän lämpimiin sanoihinne! Mikko on todellista kultaa, eikä pelkkä mies tai poika! Hän on tämän illan päähenkilö! Ja siksi haluan antaa hänelle ja hänen mahtavalle äidilleen pienen lahjan juhlan kunniaksi.
Kaivin laukustani papereita. Sain juuri käsiksi sen vastaanotinkirjanpitoon, jonka olin juuri ottanut hallitsijalta.
Ja siinä, tytöt, tuli se kuollut hiljaisuus. Lähestyin hitaasti pääpöytää, katsoin suoraan mieheni ja anopin järkyttyneisiin silmiin ja laitoin papereet heidän eteensä.
Koska tämä juhla järjestettiin teidän toimesta, sanoin selvästi mikrofoniin, enkä jättänyt yhtään tulkinta-aukkoa, on täysin reilua, että maksatte tästä häämötön laskun itse. Sillä todelliset sankarit kantavat vastuunsa aina loppuun asti, eikö niin?
Heidän kasvonsa olivat katselmus! Mieheni kalpeni hetkeksi ja tarttui pöytäliinaan sormillaan. Anoppi avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta puhuikaan hiljaisessa ilman hengenoton äänessä, kuin juuri satamaan heitetty kalastaja.
Salissa vallitsi niin kireä hiljaisuus, että melkein kuuluikin kärpäsen lentävän ääni. Satakymmentä vierasta vaihteli katsettaan minuun, laskuihin ja täysin hämmentyneisiin juhlan rikollisiin.
Laitoin mikrofonin rauhallisesti pöytään, otin laukun, käännyin ja menin ulos nostamalla päätäni korkealle. Sanotaan, että juhla päättyi sen jälkeen hurjan nopeasti.
Kiitos, että luette kokonaan! Tykkäyksesi on paras tuki! Odotan innolla kommenttienne tarinoita.
