Hänet pyyhittiin pois. Sitten hän vain pyyhkäisi puhelintaan.
Kattoterassi Helsingin ytimessä hohti sellaisella keinotekoisella loistolla, että sitä katsellessa olisi voinut kuvitella Taivaan Isänkin joutuvan porttikiellolle.
Kaupungin valot välkkyivät lasikaiteen takana, shampanja solisi kristallilaseissa. Vieraat, samettia ja itsetuntoa yllään, yrittivät teeskennellä olevansa kiinnostuneita muista asioista, mutta heidän silmänsä porautuivat lattiaan. Siellä, juuri marmorilattialla, polvistui nuori nainen nimeltä Enni Saloranta, laivastonsinisessä silkkimekossaan, ja hänen viisivuotias poikansa, Veikko, piti hänestä tiukasti kiinni kuin olisi ollut myrskyssä pelastusrenkaana.
Heidän yllään seisoi Eeva-Maija Koivulehto, vanhan ajan bisnesmatriarkka, kultapuserossa ja happamassa hengessä.
Ota kakara ja katoa elämästäni, Eeva-Maija sähähti.
Ennin ääni värisi. Ole kiltti, Eeva-Maija, hän on lapsenlapsesi.
Ei kiinnosta. Sinua ei ole enää olemassakaan.
Nöyryytys oli totaalinen. Mutta sitten Ennin kyyneleet muuttuivat jääksi. Hän kaivoi laukustaan mustan laitteen.
Sulje kaikki liikkeet. Kaikissa kaupungeissa. Viisi minuuttia, Enni kuiskasi puhelimeen.
Eeva-Maija naurahti halveksuvasti. Mitä tämä teatteri nyt on olevinaan?
Enni nousi seisomaan, ja uhri muuttui metsästäjäksi. Ja jäädytä Koivulehto-säätiön pääsy. Heti.
Eeva-Maijan naama valahti kalpeaksi juuri kun puhelimesta pärähti takaisin: Välitön toimeenpano, puheenjohtaja. Imperiuminne on
Eeva-Maijan käsi tärisi niin, että shampanjalasi kolahti palasiksi marmoria vasten, kristalli sirpaloitui ympäriinsä kuin hänen valtansa rippeet. Koko kattoterassi hiljeni. Hienosto, joka hetki sitten oli supissut posket vastakkain, juuttui paikoilleen, kun omat puhelimet alkoivat laulamaan hätäilmoituksia. Koivulehto-imperiumi ei ollut vain nimi se oli maailma. Ja valot sammuivat.
Miten…? Eeva-Maijan ääni oli enää kuivaa rapinaa, ei piiskaa. Kuka oikein olet?
Enni ei vilkaissutkaan enää puhelintaan. Hän katsoi Veikkoa ja silitti tämän hiuksia kädellä, joka ei enää tärissyt. Olen sen naisen tytär, jonka päälle astuit rakentaessasi tämän tornin kolmekymmentä vuotta sitten, Enni sanoi, äänessään viileä rauha, joka sai kengätkin jäätymään. Ja olen sen pojan äiti, jota juuri kutsuit kakaraksi. Luulitko nimesi olevan kiveen hakattu, Eeva-Maija? Mutta minulla on mustekynä.
Hiljaisuus venyi, ja Enni näki Veikon silmissä pelon ylhäältä tuli vain kylmää, ei lempeyttä. Se, mitä hän juuri teki, ei ollutkaan vain bisneskosto se oli muuri hänen sydämensä ympärille. Ja hän tajusi, ettei halunnut Veikon kasvavan muurien sisällä.
Hitaasti Enni veti syvään henkeä. Kalliit liljat ja vanhan egon tunkkainen tuoksu jäivät taakse, kun hän valitsi toisen suunnan. Hän napautti taas laitetta. Peru jäädytys, hän kuiskasi. Antakaa kaiken olla. Mutta poistakaa Koivulehdon nimi säätiöstä. Jokainen putiikki, jokainen galleria, jokainen puisto antakaa niille äitini nimi. Tehkää lempeydestä hänen perintönsä, älkää myrkystäsi.
Hän käveli lasioville, jättäen matriarkan seisomaan kultapuserossaan kaiken ylpeytensä raunioissa. Enni asteli pois feikkiloistosta, ulos öiselle kadulle, jossa ilma tuoksui pehmeältä sametilta.
Tunnin päästä Enni ja Veikko istuivat Tuomiokirkon takana pienellä puisella penkillä. Simppeliä. Ylhäällä ei enää häikäissyt, täällä kukki vain jasmiini ja kaupungin humina oli kuin hiljainen taustalaulu. Veikko nojasi päänsä äidin olkaa vasten ja tarkkaili leppäkerttua lehdellä. Enni kietoi laivastonsinisen silkkihuivinsa heidän ympärilleen ja tunsi poikansa sydämen lämmön. Yllä tähdet eivät enää muistuttaneet kylmää kristallia, vaan pieniä lyhtyjä, jotka näyttivät suuntaa kotiin sellaiseen kotiin, jossa perustukset eivät lepää yhden hullun kultaisen puseron, vaan totuuden ja lempeyden varassa.
Jokaisessa naisessa on voima, jota maailma ei tunnista, ennen kuin se testataan toden teolla. Me kestämme, suojelemme ja lopulta valitsemme lempeyden katkeruuden sijaan.
Kerro toki, oletko sinä joskus ponnahtanut pystyyn ja huomannut, että hei, kyllähän minusta löytyy voimaa? Jaa ajatuksesi kommenteissa luen jokaisen. Sinun viisautesi on se valo, joka pitää meidät liikkeessä.
