Kuule, tässä kävi kerran sellainen juttu, että muistan sen vieläkin täydellisesti ja uskon, että tämä saa sutkin miettimään ihmisiä aivan eri tavalla.
Olet varmaan huomannut, miten ihmiset täälläkin sanovat, että vaatteet tekee miehen mutta joskus se sanonta kääntyy kyllä itseään vastaan, varsinkin jos joku kuvittelee olevansa vähän liikaa jotain.
Tapahtumapaikkana oli Helsingin keskustan superylellinen liike, jossa leijuu nahkan ja kalliin ranskalaisen parfyymien tuoksu. Sinne asteli nainen, jonka suomalaisen nimen voisi olla vaikka Sini Koskinen ihan tavallinen trenssi päällään, ei mitään luksusmerkkejä näkyvillä. Hän jäi katselemaan yhden vitriinin upeaa laukkua, mutta ei ehtinyt kunnolla edes koskea siihen, kun hänen eteensä pamahti myyjä sellainen ylimielinen tyyppi, tiedät varmaan tyypin.
Myyjä sanoi suoraan: Älä edes vilkaise tuota laukkua. Kuukausipalkkas ei riittäisi edes tuon hihnan hintaan. Nyt on sun aika lähteä. Siis voisitko kuvitella.
Mutta Sini ei hätkähtänyt yhtään. Todella rauhallisesti hän nappasi kännykän taskustaan, avasi sen ja näytti ruutua myyjälle. Näytöllä näkyi upouusi sovellus, jota käytetään juuri tämän liikkeen sisällön ja henkilökunnan hallintaan, sekä digitaalinen avain, jolla pääsee tekemään päätöksiä.
Sini katsoi myyjää silmiin ja sanoi, tosi määrätietoisesti ja selkeästi: Mielenkiintoista, sillä juuri äsken tämän saman sovelluksen kautta hyväksyin myös myymäläpäällikön välittömän irtisanomisen.
Näin Sinin kasvoilta, ettei siinä ollut yhtään vihaa vain jäätävää itsevarmuutta ja rauhallisuutta. Myyjän ilme taas meni sellaiseen järkyttyneeseen, melkein kalpeaan paniikkiin.
Myyjä änkytti, Odota Oletko se uusi sijoittaja, josta aamun palaverissa puhuttiin?
Sini laittoi puhelimen taskuun ja astui lähemmäs. Minun nimeni lukee tämän talon omistajissa. Ja sinä no, sinun nimesi ei lue täällä enää tänään.
Samassa Sini painoi sovelluksesta nappia.
Kaksi jykevää vartijaa, kunnon suomalaisia jätkiä, ilmestyi myyjän taakse kuin tyhjästä, eivätkä näyttäneet yhtään siltä, että kannattaisi protestoida. Myyjä vähän yritti jotain sopertaa ja pyytää anteeksi, mutta vartijat taluttivat hänet viileän asiallisesti mutta jämptisti takahuoneen ovesta ulos. Siihen loppui hänen uransa luksuspuolella; yhdessä hetkessä kaikki vaihtui.
Sini jäi katsomaan hänen peräänsä, ihan rauhallisesti, ja meni sitten sen laukun luo, jonka ympärillä kaikki alkoi. Hän asetteli sen nätisti vitriiniin, kääntyi vähän arkajalkaisen harjoittelijatytön, vaikka Minttu Aaltosen, puoleen, joka oli seurannut tätä koko kohtauksen nurkasta ja varmaan vieläkin sydän pamppaillen.
Sini sanoi ystävällisesti: Muista vain, kulta pieni: raha ei huuda raha on hiljaa. Mutta kunnioituksen pitää kuulua jokaiselle, joka astuu näistä ovista, oli sitten college tai karvalakki päässä.
Sen jälkeen liikkeellä onkin ollut uusi henki kaikki puhuvat, että nyt se on Helsingin mukavin ja lämpimin ostospaikka.
Aikamoinen tarina, vai mitä? Siitä kyllä oppii: Suomessa ja oikeastaan missä vain ei kannata katsoa pelkkää pintaa. Et ikinä tiedä, kuka sinulla on siinä edessäsi.
