– Taas kerran! Tarja luki päiväkotiryhmän viestin kännykällään ja paiskasi puhelimen sohvannurkkaan.
– Mitä siellä nyt on taas, äiti? Helmi nosti katseensa vihkostaan ja kääntyi äitinsä puoleen.
– Kisa taas! Olen niin kyllästynyt jo tähän touhuun. Kuka näitä oikeasti tarvitsee, ja vielä pitäisi palauttaa ylihuomenna. Minulla on huomenna yövuoro. Missä välissä muka teen tätä?
– Jos haluat, niin voin minä tehdä sen? Helmi työnsi matematiikankirjansa syrjään. Lähes kaikki läksyt on jo tehty, tosin matikan tehtävän aion purkaa huomenna Iidan kanssa. Se on ihan kummallinen, en tajua mitään. Josko hän selittää.
– Ei, kuules tyttöseni, keskity omiin asioihisi vaan. Lukukausi on loppumassa ja kohta on kokeetkin.
– Entäs… Valtteri? Muistatko viimeksi, kun hän itki, kun kaikille jaettiin diplomit eikä hänen askartelulle edes vilkaistu? Ja hänhän teki sen ihan itse.
– No niin, juuri siksi sitä ei katsottukaan! Tarja mutristi suutaan entistä enemmän. Meidänkin ryhmässä vanhemmat ovat ihan kuin Aaltoja ja Lönnrotheja. Ja jos joku kerran piirtää, niin pitää olla vähintäänkin Gallen-Kallela. Lapset eivät niitä tee, vaan vanhemmat! Ei kai nelivuotias enää moista taidetta väännä. Mutta se ei edes ärsytä eniten.
– No mikä sitten?
– Se, että kasvattajat silmät palaen vakuuttavat, että nämä on nimenomaan lasten töitä. Kunpa olisit ne nähnyt! Eivät kaikki aikuisetkaan pystyisi moiseen…
– Miksei kukaan sano mitään? Miksei kukaan protestoi? Miksi kaikki vain tekevät joka kerta nöyrinä? Muistatko, kun olin ykkösluokalla ja joku vanhempi kyllästyi ja sanoi, että tästä saa lapset ihan itse vastata?
– Ai silloin kun teidän opettaja Marja-Liisa luovutti ja ilmoitti, että lapset saavat jatkossa tehdä askartelut itse eikä vanhemmat auta?
– Joo! Helmi naurahti. Kaikki olivat ihan innoissaan! Ja Sirkka-opettajakin sanoi, että vain itse tehdyt lasketaan ja otti Ninalta pois pisteet, kun hän toi neulelelun, jonka äiti oli tehnyt. Ensin Sirkka kehui, mutta sitten käski tuoda kaikille omat langat ja koukut kouluun. Muistatko sen yön, kun kiersit naapureilta hakemassa lankoja?
– Niinpä olikin. Nyt muistan.
– Oikeasti pitäisi palkita vanhempia näissä kisoissa, ettei lapset turhaan pety. Helmi sulki biologian muistiinpanot, nousi ylös ja kysyi: Haluatko, että laitan teetä? Luetaan Valtterille iltasatu vielä.
– Ja kyllä haluan! Tarja nousi sohvasta ja kietaisi kätensä Helmille. Suukotti tyttöä ohimolle. Oletpa korkeaksi kasvanut! Ei enää päälaelle suudelma, niin kuin ennen. Olet ihan isäsi näköinen…
– Älä… Helmi vetäytyi hieman. En halua puhua hänestä.
– No ei puhuta. Mene keittämään teetä, minä soitan tässä yhden puhelun. Sait ajatuksen minun päähän.
Tarja rutisti tytärtään ja ohjasi sitten keittiöön.
– Mars!
Katsellessaan tytön ryhdikästä selkää Tarja mietti, miten kummallista periytyvyys on… Hän itse oli pulleahko, muodokas blondi, ja pojastaan, Valtterista, tuli myös samanlainen vaaleatukkainen ja tanakka. Mutta Helmi oli kuin posliininukke: siro ja teräväpiirteinen, liikkeessä koko ajan. Pitkä niska, hennot ranteet, täydellinen ryhti. Perinyt kaikki ominaisuutensa isältään ja tämän äidiltä, joka oli aikoinaan ollut balettitanssija tosin ei prima, enemmänkin “kymmenes joutsen lammikolla.” Mutta hänen luonteensa oli ihan erilainen kuin mummun. Helmi yllätti Tarjan aina sillä lämpimällä valollaan, jonka muutkin huomasivat. Aina valmis auttamaan, usein siitä kärsien, mutta koskaan ei oman luonteensa vastaisesti toiminut.
Kodissa riitti aina jonkinlaisia pelastettuja eläimiä, joita Helmi toi sisään, hoiti kuntoon ja sitten etsi niille uuden kodin. Vain yksi jäi pysyvästi; vanha, valtava kissa, jonka Helmi löysi kadulta viime talvena, pakkasten aikaan. Silloin kouluja peruttiin pakkasen vuoksi ja Helmi jäi kotiin sairastavan Valtterin kanssa. Kun äiti lähti yövuoroon, Helmi huomasi, että sipulit olivat loppu ja ohjeisti Valtteria pysymään TV:n ääressä. Ulkona, oven edustalla, palatessaan Helmi liukastui ja kaatui, mutta huomasi siinä samalla, kuinka suuret, hunajankeltaiset silmät tuijottivat häntä ylhäältä portailta. Musta, laiha ja pahoinpidelty kissa istui siinä, valmiina luovuttamaan.
– Tuleeko kylmä? Lähdetkö meidän mukaan lämmittelemään? Helmi kuiskasi, pyyhkäisten varkain kipinän silmäkulmastaan.
Kissa ei vastannut, mutta katseli niin kauan, että Helmi istuutui viereen portaille.
– Ei tarvitse pelätä… tule nyt mukaan, täällä jäädyt. Meillä on maitoa.
Kissa istui ja kuunteli, kunnes tökkäsi isolla päällään Helmiä kämmenelle ja nousi seisomaan.
– Mahtavaa! Helmi ilahtui, nosti maitopussin ja kissan ja palasi sisälle.
Seuraavana päivänä Tarja vain pudisti päätään, kun näki tuon karvattoman otuksen.
– Kauanhan se kestää, jos ylipäänsä… Tarja huokaisi.
– Mutta ainakin se saa olla lämpimässä.
Tarjalla ei ollut voimia väitellä. Hän oli lopen uupunut teki töissä vuorotahtia, jotain kotona, yritti huolehtia lapsista. Kaikki tuntui samealta ja tahmealta kuin eläisi hyytelön sisällä. Vain Helmi ja Valtteri pitivät maailmaa koossa.
Mies ei karannut heti. Yli vuoden hän sukkuloi kodin ja uuden perheen väliä, kunnes Tarja viimein myönsi, ettei kumpikaan ollut enää onnellinen.
– Et vaikuta erityisen ilahtuneelta, kun näet minut, mutta lapset ainakin kaipaavat.
He asuivat eri huoneissa onneksi neliöitä riitti. Helmi ei kysellyt mitään, kun äiti muutti hänen huoneeseensa. Hän ymmärsi paljon ikäisekseen.
Tarja tiesi hyvin miehensä uuden naisen ja lapsen toinen poika, hieman nuorempi kuin Valtteri. Uusi nainen istui aina leikkipuistossa vaalea, hoikka, muodikkaasti pukeutunut. Tarja vain huokaisi.
Eräänä iltana Tarja päätti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kulkea töistä kotiin puiston kautta, ei bussilla. Oli leuto ja kuulas syyspäivä, lehdet kahisivat kenkien alla. Puolentunnin kävely teki enemmän hyvää kuin kaikki rauhoittavat lääkkeet yhteensä. Hän melkein nauroi nähdessään oravan kiehnään koiran nenän edessä ja isoa koiraa talutti harmaapäinen mies. Aivan kuin hänen oma miehensä joskus vuosien päästä. Mutta toisella naisella, ei hänellä. Ei enää mökkireissuja, ei matkoja Etelään. Mikään ei olisi entisellään…
Samassa hän huomasi miehensä uuden perheen kanssa.
Joskus yksi, sattumanvarainen kohtaaminen antaa sysäyksen kaiken muutokseen. Tarja katseli hetken, kääntyi pois ja päätti: nyt riittää, on aika ottaa elämä omiin käsiinsä.
Samana iltana hän pakkasi miehen tavarat ja totesi matalalla äänellä:
– Mene jo.
Mies ei olisi totellut, mutta Helmi astui perässä ja sanoi hiljaa:
– Lähde vain…
Kun ovi sulkeutui, Tarja lysähti lattialle, ja Helmi huolestui.
– Äiti, oletko kunnossa?
Tarja sulki silmänsä ja, syvään hengittäen, sanoi:
– Laita vedenkeitin päälle. Tee maistuisi.
Lapset reagoivat lähtöön eri tavoin. Valtteri oli silloin vielä pieni ja äidin seura riitti isä ei juuri koskaan ollut läsnä. Helmille ero oli kova paikka. Hän vaikeni, ettei äiti huolestuisi, mutta öisin tuijotti katon varjoja ja yritti löytää niistä jotain lohtua ennen kuin uni lopulta tuli.
Väsymys teki tytöstä ärtyneen ja itkuisen, mikään ei helpottanut paitsi kun Kuura-kissa muutti taloon.
Lapset nimesivät kissan Kuuraksi. He kiintyivät otukseen, joka välillä yhä säikäytti Tarjaa, kun tämä liikkui öisin asunnossa.
– Eikö sinua nukuta? hän mutisi, kun kissa asettui viereen.
Kuura ei koskaan kehrännyt, ei pyytänyt hellyyttä. Hän vain oli. Vähitellen yölliset hetket kissan kanssa muodostuivat Tarjalle terapiaksi: hän saattoi hiljaa purkaa mielensä, huolensa, pelkonsa kaikki mitä hän ei uskaltanut ääneen sanoa. Kissa vain istui vieressä ja siristeli silmiään, kuin kaiken ymmärtäen.
Kun Helmi rauhoittui, Tarja tajusi, ettei tytärkään ollut ainoa, joka etsi kissalta lohtua.
– Jos aiot joskus etsiä sille uuden kodin, niin etsit ilman minua. Kuura saa jäädä.
Vuoden kuluessa Kuura sai uuden, tuuhean turkin, lihoi ja muuttui kodin valtavaksi kissaksi. Kun ystävät kyselivät Tarjan elämästä, hän naureskeli:
– Parasta miesseuraa minulle jo onkin: tämä kissa sietää minua, kuuntelee kaikki huoleni, rakastaa lapsia, ei pyydä ruokaa montaa kertaa päivässä, eikä jätä edes sukkia lattialle. Mitä muuta tarvitsisin?
Tarja ei kaivannut uusia suhteita. Kaikki oli rikki kuin nukke, jonka nivelet on jumissa. Lapset olivat ainoa voima, joka veti arjessa.
Päiväkotiajan Helmin kanssa Tarja muisteli lähinnä jatkuvana juhlaputkena: mekkoja, tossuja, rusetteja. Mutta Valtterin ryhmässä oli erilainen ilmapiiri. Vanhempainyhdistys oli innokas, kasvattajat ylivertaisen aktiivisia eikä aika riittänyt kaikkeen.
Entinen mies sanoi, että elatusmaksuista hän maksaa vasta oikeuden kautta, joten apua ei ollut odotettavissa. Kahden kuukauden kitsastelun jälkeen Tarja otti toisen työn. Se vaati voimia, mutta näin hän pystyi elättämään perheen ilman, että jouduin pyytämään apua mieheltään. Ainoa ongelma oli, ettei aikaa lapsille oikein jäänyt.
Aluksi pikku kisat eivät haitanneet. Paljonko siinä muka menee, että askartelee Muumihahmon taikataikinaan, tai liimaa paperisen lumiukon? Helmi auttoi, Valtterikin yritti tehdä omansa. Mutta Valtterin tekeleet työnnettiin aina syrjään eikä niistä sanottu sanaakaan. Yhdessä kokouksessa Tarja sai syytöksiä kasvattajien edessä; muiden vanhempien tuki kolahti vasta silloin, kun kaikki kyllästyivät syyllistämiseen.
– Rauhoittukaa nyt! kasvattaja Anne yrittää saada salia hiljaiseksi. Lapsissahan kaikki on tulevaisuutemme! Mikä meistä jää jäljelle, jos emme anna aikaa omille lapsillemme?
Tarja ei enää kuunnellut. Hänen ajatuksensa harhailivat jo Keittiössä Kulma-pöydän äärelle siellä, missä saisi hetken olla rauhassa, lasten höpistessä päivän tapahtumista ja Kuura loikoilemassa vieressä. Se olisi hänen aikaansa, eikä hänen tarvitsisi kuunnella moitteita siitä, ettei ehdi olla jokapaikan äitihahmo.
Heti kun kokous oli ohi, Tarja livahti pois, eikä vastannut enää puheenjohtajan soittoihin.
Viikossa tuli uusi kilpailuviesti. Nyt todella riitti Tarja soitti muutamalle muulle vanhemmalle, ja yhdessä he päättivät: lasten töissä ei saa olla muuta kuin lasten kädenjälki.
Seuraavan viikon juhlatilaisuus toi hyvän mahdollisuuden. Tarja tallusti päiväkotiin hyvällä fiiliksellä. Valtteri sai laittaa oman askartelunsa esille ja Tarja asetteli sen paraatipaikalle. Anne-kasvattaja oli närkästynyt, mutta nyt ei enää perääntynyt.
Kun juhla alkoi, sali täyttyi ihmisistä lapset, vanhemmat, jännitystä, vähän häsellystä. Valtteri luki hienosti Helmin kanssaan opetteleman runon ja tanssi valssia Iidan kanssa. Tarja nautiskeli; ehkäpä Valtterista olisi tanssijaksi, kun hänelläkin on sukugeenejä siihen.
Gansettajan tentatessa kisan tuloksia osa lapsista jäi ilman palkintoa mukaan lukien Valtteri. Silloin Tarja nousi ja sanoi:
– Nyt äidit ja isät haluaisivat sanoa muutaman sanan, jos sopii.
Osa vanhemmista virnisti: he tiesivät, mitä tuleman piti. Tarja astui lavalle, nappasi Helmin äidiltä kasan diplomeja ja viittasi Liisan äitiä mukaan tuomaan palkintolaatikkoa.
– Ensin haluamme kiittää kasvattajia ihanasta päivästä ja siitä, että keksitte meille aina uutta ja mielenkiintoista. Kiitos! Sano nyt kaikki yhdessä!
Sali vastasi epäröiden, sitten koko porukka hurrasi yhteen.
– Nyt haluamme myös palkita ne, jotka eivät voittaneet, mutta kisasivat silti. Kaikki ovat yrittäneet ja ansaitsevat huomion, eikö niin? Annetaas raikuvat aplodit!
Tarja alkoi lukea nimiä, ja kun Valtteri ja muut “itse tekijät” pääsivät hakemaan oman palkintonsa, salissa syntyi iloinen kuhina ja nauru.
– Vielä ei ole jaettu kaikkia palkintoja! Loput menevät niille, joiden vanhemmat onnistuivat parhaiten. Tarja naurahti ja alkoi ojentaa suuria tikkareita ja kirjallisia kunniakirjoja järjestäjille.
Yksikään aktiivinen äiti ei jäänyt vaille tikkaria sinä päivänä.
Jälkeenpäin Tarja kuuli, miten kasvattajat kiukuttelivat. Juhlan aikana saliin oli tuotu toinen hylly, johon Oonan käsialalla luki isolla paperilla: “Minä itse!”
Tapahtuman jälkeen Tarja nappasi Valtterin mukaansa, laittoi tälle kengät jalkaan ja he kiiruhtivat kotiin, missä Helmi odotti uutisineen.
– Äiti?
– No, kullannuppu? Tarja katsoi poikaansa, joka puristi dipoimaansa ylpeästi käsissään.
– Jos sain diplominkin, niin eikös se tarkoita, että minun askartelu oli hyvä?
– Totta kai! Sinä kuulit itse! Se on paras, koska teit sen ihan itse. Etkä edes pyytänyt apua Helmiltä.
– Mutta siilistä tuli vähän hassu.
– Mutta oma se on, ja ainutlaatuinen. Edes pikkasen vinous ei haittaa.
Hetken Valtteri laahusti äidin rinnalla, ja kysyi taas:
– Oletko ylpeä minusta, äiti?
Tarja pysähtyi, kyykistyi pojan eteen, piti tätä olkapäistä ja katsoi silmiin.
– Olen hurjan ylpeä! Ylpeä siitä, että haluat tehdä itse ja osaat olla reilu. Ylpeä siitä, että et voivottele vaan yrität ja huomioit muidenkin kiireet. Tiedän kyllä, että pesit eilen tiskit Helmi ei ehtinyt.
– Mikä on oikea mies, äiti?
Tarja mietti hetken.
– Sellainen, joka uskaltaa olla oma itsensä, mutta arvostaa apua ja arvostaa toisia. Sellainen, joka ei mieti, kuuluuko jokin asia naiselle vai miehelle vaan auttaa aina, kun pystyy. Niin kuin sinäkin eilen annoit Helmin lukea läksyjä ja hän pärjäsi kemian kokeessa hyvin. Annoit aikaa, ja se on tärkeintä mitä on.
– Miten sitä opetellaan?
– Kerron myöhemmin. Mutta tiedätkö mitä? Tarja nousi ja otti pojan kädestä kiinni.
– Mitä?
– Nyt meidän pitää pitää pieni juhla, vai mitä?
– Kyllä!
Keittiössä Tarja kaatoi itselleen teetä ja tarkkaili, miten lapset juttelivat, miten Kuura siristeli silmiään nurkassaan. Miten helppoa onkaan tehdä lapselle hyvä mieli riittää, että sanot, että hän on tärkeä, että hänen tekonsa ovat tärkeitä.
Tarja laittoi puhelimen äänettömälle ja piilotti sen käsilaukkuun. Aamulla hän poistaisi päiväkodin ryhmächatin, pyytäisi vain Liisan äitiä kertomaan tärkeimmät uutiset erikseen. Ja myöhemmin heidän olisi hauska muistella vanhempien ilmeitä, kun kaikki saivat tikkarit.
Kaksi vuotta myöhemmin Valtteri hakeutuisi kadettikouluun, ja se vähän vinkura siili tervehtisi häntä kotiin tullessa äidin hyllyn päällä, vieressä Helmin Moskovasta tuoma kaunis teekannu.
Ja Tarja, jäädessään kaksin Kuuran kanssa, kokisi uuden alun. Hänen rinnalleen ilmestyisi mies, aivan toisenlainen kuin entinen: ei pitkä, hieman pyöreä, hyväntahtoinen Jari. Jari antaisi Tarjalle kaiken, mistä tämä oli unelmoinut rauhaa, arjen onnea, juhlia saunamökissä Hämeen järven rannalla, matkoja Hankoon, kaikkea. Jari löytäisi yhteisen sävelen lasten kanssa, ja Tarjalle se olisi yllätys koska oli aina uskonut, että vain biologisia lapsia voi rakastaa. Helmikin tulisi lomalta kotiin, katselisi, miten äiti ja Jari kulkivat syyslehdissä käsikädessä ja toivoisi, että joskus vielä itsekin kokisi saman. Että jonain päivänä joku puristaisi lämpimänä syyspäivänä kättä, potkisi lehtiä, syöttäisi oravia, ja sitten kotona keittäisi hyvää teetä ja vain olisi. Koska joskus ei tarvitse sanoa mitään, riittää, että on vierellä sellainen, joka ymmärtää sanattakin.
