Istutaan hiljaa! Ei olla kotona, sanoi Petri rauhallisesti.
Mutta ovikello soi! Anni jäätyi puoliksi sohvalta nousten.
Antaa soida, vastasi Petri.
Entä jos se on joku tärkeä? Anni kysyi. Tai ihan asiaa?
Lauantai, keskipäivä, totesi Petri. Et ole kutsunut ketään, enkä minä. Mikä on johtopäätös?
Katsotaan edes ovisilmästä! Anni kuiskasi.
Istu alas! Petriin tuli vakava sävy. Meitä ei ole kotona! Oli kuka oli oven takana, kävelköön takaisin!
Tiedätkö sinä sitten, kuka siellä on? Anni uteli.
Arvaan, siksi juuri sanon, että älä kulje ikkunoiden edessä!
Jos se on kuitenkin se, mitä ajattelen, niin eivät ne heti poistu… Anni huokaisi ja kohautti olkapäitään.
Se riippuu vain siitä, kuinka kauan emme niille avaa, Petri hymähti. En usko, että jäävät rappukäytävään yöksi. Ja meidän ei tarvitse lähteä mihinkään, eli ota kuulokkeet ja katso elokuvaa puhelimesta.
Petri, nyt soittaa äiti, Anni näytti kännykkäänsä.
Sitten oven takana seisoo varmaan tätisi ja se hänen toivottoman laiska poikansa, päätteli Petri.
Mistä ihmeestä tiedät? Anni hämmästeli.
Jos siellä olisi minun serkkuni, Petri sanoi painottaen ärsyttävästi sanaa serkku, minun äitini kyllä olisi soittanut!
Entä muut vaihtoehdot? Anni kysyi.
Jos kyse on naapureista, minulla ei ole heidän kanssaan asiaa. Jos taas ystävistä, olisivat jo lähteneet soittamisen jälkeen tai soittaneet ennakkoon. Ovella tähän tapaan rämpyttävät vain omaiset, joilla ei ole käytöstapoja.
Petri, se on oikeasti minun tätini, voihkaisi Anni. Äiti laittoi viestin: kysyy missä pyöritään, täti Aila olisi tulossa kaupungille pariksi päiväksi asioille.
Vastaa, että hotellit eivät ole täynnä, Petri virnisti.
Petri! Anni katsoi miestä moittivasti. En voi kirjoittaa noin!
No sitten, Petri mietti hetken. Sano, että ei olla kotona, asutaan nyt hotellissa, koska asunnossa tehtiin tuholaistorjunta.
Hyvä idea! Anni naputteli viestin ja lähetti sen.
Petri, äiti kysyy, että voisitko varata kaksi huonetta: toinen tädille, toinen hänen pojalleen, Anni sanoi hämmentyneenä.
Vastaa, ettei ole rahaa. Kerro myös, että varasimme kaksi sänkyä hostellista, samassa huoneessa viisitoista rakennusmiestä, Petri naurahti löyteliäisyytensä ylpeydestä.
Nyt äiti kysyy, milloin tullaan kotiin, Anni katsoi miestä.
Viikon päästä, Petri vastasi lyhyesti.
Ovesta soiminen lakkasi. Pariskunta huokasi helpotuksesta.
Petri, äiti sanoo, että täti tulee viikon päästä, Anni valitteli hiljaa.
Sattumalta meillä ei silloin ole kotiavainta, nauroi Petri.
Petri, et kai kuvittele että tämä ratkaisee mitään? Me ei voida paeta ikuisesti!
Entä jos tulevat silloin kun ollaan töissä? Tai seurailevat työmatkalla? Minun tätini ja sinun serkkusi eivät arastele.
Niin, Petri myönsi. Ja miksi ihmeessä me ostettiin kolmio?
No, koska ajattelimme perhettä, Anni nyökkäsi.
Lapsia meidän tarvitsisi saada! Petri sanoi vakavana. Mieluiten kaksoset!
En ole vastaan, Anni ärähti. Mutta tiedät, että tarkistuksia on tehtävä, eikä vain onnistu!
Eivät onnistu hermostuneena, Petri totesi. Sukulaiset myllertävät vuorotellen kummankin päät!
Kaikki menee sivu suun heidän takiaan!
Anni ei väittänyt vastaan. Hän tiesi Petrin olevan oikeassa.
***
Kun he menivät naimisiin, he kävivät läpi kalliit tutkimukset yhteensopivuus, perinnölliset sairaudet, hedelmällisyyskin testattiin. Kaikki oli kunnossa. Mutta heti häiden jälkeen lasten hankinta jäi asunnon säästämisen vuoksi.
Perintöä ei ollut odotettavissa. Ennen naimisiinmenoa molemmat asuivat äitiensä pienissä yksiöissä, joten itse oli pärjättävä.
Viisi vuotta tarkkaa säästöä ja kovaa työtä tuotti ison asunnon.
Toinen käsi rahalle, toinen remontille. Huonekalut melkein nollasta. Silti onni oli suuri!
Päässä soi vanhan suomalaisen yhteisasuntoajan iskelmä.
He tuskin ehtivät juhlia uutta asuntoa, kun Anniin täti Aila ja hänen poikansa seisoi ovella.
Ja ettei nuoret isännät mököttäisi, mukana oli Anniin äiti.
Täällä on tilaa! Ei niin ahdasta kuin meillä aikanaan! äiti vakuutti.
Juuri sopivasti, mullekkin oma huone ja pojalle toinen! täti Aila hymyili.
Meillä olohuoneessa ei nukuta, ilmoitti Petri. Se on lepotila!
En minä mitään tehdä aio! Aila nauroi. Anni, selitä miehellesi, että pojan kanssa yhdessä emme nuku, se kuorsaa!
Lisäksi, vieraat talossa, eikä pöytääkään ole katettu!
No, emme me osanneet odottaa, Anni sanoi hämillään.
Ja jääkaappi tyhjänä, Petri tuki vaimoaan.
No olkoon, Aila hyväksyi. Petri, kauppaan mars! Anni, keittiölle!
Joko toimitte? äiti komenteli. Outo tapa ottaa vieraita.
Kai tekin nyt… Petri älähti, mutta Anni vei miehen toiseen huoneeseen.
Kun Petri sai vaimon käden suun edestä, hän sanoi:
Anni, eikö tässä ole erehdys? Minä heivaan ne täältä sinun äidillesi kaikki kerralla ulos!
Kun kerran tullaan kylään, käyttäydytään myös! Muuten on rajat täynnä.
Petri, Aila on vain yksinkertainen nainen. Maalta! Niillä on tapana, Anni puolusteli.
Kyllä minä maalaistavat tunnen, mutta röyhkeys ei käy missään! Tämä on juuri sitä!
Kulta, älä riko välejä äitiin ja tätiin, Anni pyysi. Sitten äiti syö minut elävältä! Sinusta tulee heidän vihollisensa sitäkö haluat?
Minua ei kiinnosta mitä minusta ajatellaan. Jos kohdellaan kuin ilmaa tai pahempaa, en viitsi edes huomata kadotkoot!
Petri, armahda minua! Jos nyt heitän tädin ulos, äiti kiroaa minut. Eikä minulla ole ketään muuta!
Tämä perustelu tehosi. Petri puri hampaita ja lähti kauppaan.
Aila viihtyi suunnitellun kolmen päivän sijaan kaksi viikkoa. Petri siirtyi rauhoittaviin jo toisena iltana.
Kun Aila ja poikansa lähtivät, nuoripari juhli matot pihalle, asunto pesuun. Kolme päivää meni siivotessa.
Pian toiselta puolelta sama kuvio.
Pete, tulen pikku porukalla kylään, Jussi puristi serkkuaan. Asioita pitää hoitaa, lähdetään sitten heti!
Etkö voisi tulla yksin asioita hoitamaan? Petri kysyi.
Mitä? Perhe on, en jätä niitä kylille! Jussi nauroi. Jos vaikka löydän jotain seikkailuja? Vaimoa pitää vahtia!
Siksi toit lapsetkin? Petri huokaisi.
Kenen kanssa ne kotona olisivat? Jussi taputti veljeään. Ja pojat saa viihdettä! Järistetään vähän tätä kaupunkia!
Jussi! hänen vaimonsa Tanja kiljui. Minä vielä järistän sinua niin, ettet vähään aikaan järise!
Puolentoista tunnin päästä Annilla oli migreeni.
Lapset juoksivat ympäri huutaen. Tanja sai sanotuksi vain huutoäänellä.
Jussi halusi yöhön, jolloin Tanja kiljui entistä kovemmin.
Petri, sinähän olet ainut lapsi, Anni nojasi tyynyyn.
Tämä on serkku, Petri murahti. Kutsun sitäkin vain serkuksi.
Voiko tätä porukkaa pyytää poistumaan? Anni valitti.
Tahtoisin kyllä, Petri laittoi kätensä sydämelle, mutta yhtä paha kuin sinun tätisi: äiti soimaa loppuelämäksi!
Tuskin yksi lähtö ovesta, kun seuraava porukka jo saapui. Ailalla riitti asioita kaupungissa, Jussi ilmestyi perheineen tasaisin väliajoin. Myös äidit muistivat lapsiaan: appi repi hermoja vävylle, anoppi miniälle.
Jatkuva vierasrumba söi nuoren perheen jaksamisen. Kuka voi lasta harkita tällaisessa sekamelskassa ja hermostuneisuudessa?
***
Vaihdetaan asuntoa? Anni ehdotti.
Pehmustettuihin huoneisiin? Petri virnisti. Kohta meidät sinne viedäänkin!
Ei, Anni hymyili. Etsitään toinen samanlainen asunto mutta eri kaupunginosasta. Kukaan ei tiedä, minne muutimme!
Sama viivytys, Petri totesi. Serkku ja täti kaivavat uuden perheen, saavat tietää missä olimme meidät löydetään, ja silloin vasta suututaan!
Mutta ehkä saisimme hengähdysajan ja lapsen alulle? Anni ehdotti.
Pitäisi sekä saada että kasvattaa he eivät sääli raskauttakaan!
Voisi muuttaa muuten pois mennään ystävien nurkkiin asumaan, piiloudutaan siinä!
Tarkoititko Oskaria ja Katjaa? Petri kysyi.
Joo, Anni nyökkäsi. Heillä on vierashuone!
Siellähän asuu Tero, se saksanpaimenkoira, Petri hymyili. Muistatko?
Mieluummin saksanpaimenkoiran kanssa kuin sukulaisteni! Anni huokasi.
Hetkinen! Petri sieppasi puhelimen. Oskari, lainaatko koiraasi?
Täältä pesee! Me Katjan kanssa lähtisimme lomalle, mutta Teroakaan ei voi jättää minnekään! Vieraita välttelee, mutta teitä kunnioittaa! Tuon ruuat, lelut, petivaatteet, vaikka maksan! Oskari intoili puhelimessa.
Tuo pois! Petri sanoi iloisena.
Kääntyi Akille, paistoi kuin aamun aurinko:
Soita äidille täti tulee huomenna! Soitanpa Jussillekin, se perheineen voi tulla ensi viikolla!
Oletko varma? Anni kysyi.
Olemme oikein ilahtuneita! Petri vakuutti. Mitä sille voi, jos meidän lemmikki ei miellytä?
Serkkupiiri ja täti perheineen poistuivat ensimmäisen koiran haukahduksen jälkeen mieluummin hotelliin.
Sulkekaa tuo peto johonkin! tätikin kiljui, piiloutuen poikansa taakse.
Oikeastiko, täti Aila? Petri hymähti. Saksanpaimenkoira: 45 kiloa lihasta, ei mikään sylikoira!
Miksi se tuijottaa minua? täti Aila vavahti.
Ei pidä vieraista, Anni kohautti olkapäitä.
Hankkiutukaa siitä eroon, en voi asua samassa asunnossa!
Tämä on meidän perheenjäsen! Petri loukkaantui. Ei lapsia, mutta rakkautta sentään jaettavaksi riittää! Ja rakastamme sitä.
Eikä koskaan hylätä! lisäsi Anni.
Soittelivat äiditkin, miksi kieltäydyttiin sukulaisista.
Emme ketään kieltänyt, vastattiin molemmille, eivät vain halunneet jäädä. Tulkaa toki uudelleen!
Mutta entä koira?
Äiti, me emme kiellä ketään!
Sukulaiset alkoivat vältellä. Koira oli kuukauden, kunnes palautettiin Oskarille mutta apu oli tullut: Anni odotti kaksosia.
Elämän tärkein oppi: Rajojen asettaminen on rakkautta myös itselle vasta kun suojelet omaa rauhaasi, annat mahdollisuuden elämälle.
