Äiti jäi eläkkeelle vihdoin. Siitä on jo pari vuotta. Väsynyt olen, hän sanoi. Terveys nollissa, hermoja raastava työ, ikä jo painaa. Haluan vihdoin elää itselleni, enkä tätä ikuista raatamista.
Eikä kukaan meistä äidin päätöstä kyseenalaistanut. Meidän äitimme on sellainen, ettei hänen kanssaan tekisi kukaan mieli riidellä.
Niinpä äiti muutti pysyvästi mökilleen ja alkoi viettää parasta elämäänsä: kasvatti kukkia ja kurkkuja, tupakoi lasikuistilla, joi kahvia joskus konjakin kera, joskus kirjan seurassa. Siivosi, rentoutui ja muisteli töitään hytisten, iloiten etteivät aikuisiksi kasvaneet lastenlapset enää tulleet koko kesää hänen luokseen.
Ja meille jälkipolville hän jakoi säännöllisesti elämänviisautta:
Eläkkeelle älkää jääkö ennen kuin lastenlapset ovat valmistuneet yliopistosta. Se on tärkeää. On tärkeää, että he ovat jo omillaan, eikä kukaan lykkää heitä sinun niskaasi eläkkeelle jääneenä. Ja lapsenlapsenlapsista olet jo niin vanha, että se on sitten jo toisten murhe.
Kaikki mökillä oli kunnossa: ruoan kuljetuspiste, kyläkauppa, nettiyhteys, ruusupuutarha ikkunan alla, raikas ilma, rauhalliset naapurit elämä ilman jatkuvaa painetta. Mutta aikanaan äiti kyllästyi hitusen. Niinpä hän keksi uuden projektin: valaa betonilla osan isosta pihastaan.
Parkkipaikka piti laittaa kuntoon. Äidin mielestä se näytti rähjäiseltä. Eihän luonnolta pidä odottaa ihmeitä, kun luonto antoi meille jo netin. Sieltä äiti löysi kuin vettä vaan porukan nimeltä Hurjat, jotka ryhtyivät hommiin tietenkin rahasta.
Tuli sitten koittopäivä. Pihaan saapui viisi miestä, päällikkönään Jyrki. Äiti kutsui häntä Jyriksi, vaikka tämä oli kaksimetrinen roteva mies. Miehet ryhtyivät työhön reippaasti, mutta pian jokin meni pieleen. Kaksi betonimyllyä seisoi jo tyhjän panttina, odotti lähtölupaa. Äiti tarkkaili tapahtumia.
Ja siinä sitten, kuten sanotaan, Jyrkille nousi päähän. Kuinka voisikaan vastustaa näin mainiota tilaisuutta? Vanhahko rouva kuin mikäkin tuulen tuivertama voikukka yksin miesten hommissa, joista hän äkkiä päätti, ettei äiti mitään ymmärrä. Niinpä pojat päättivät yrittää periä ylimääräistä palkkiota, kun luulivat että vanhaa naisihmistä on helppo höynäyttää.
Jyrki aloitti korkealta:
Täällä ei onnistu, on niin vinksallaan kaikki, muutenkin työläs paikka Lisähintaa pitäisi tulla tuplaten, tai meidät ei tästä löydy, haette toiset.
Äiti kuunteli. Nyökkäsi jopa myötätuntoisen oloisena. Viisikymmentätuhatta, siis? Eikö kaksikymmentäviisi riittäisi? No, pojat, minä kyllä uskon teitä. Pitäisihän näin vakaata porukkaa uskoa.
Sitten hän yhtäkkiä lisäsi:
Tehdäänpä näin. Lyödäänkö vetoa?
Mistä vetoa? Jyrki piristyi heti.
Tästä samasta viisikympistä. Lyödään vetoa, että minä järjestän teidän porukan niin, että teette hommat viimeisen päälle, ettekä yhdessä päivässä kuten väität, vaan kolmessa tunnissa. Jos onnistutte, minä annan teille viisikymppiä. Jos ette, te maksatte minulle. Sopiiko?
Jos olisin ollut Jyrkin paikalla, olisin miettinyt sata kertaa. Mutta Jyrkin opinnot jäivät vähän vähemmälle, vaikka itseluottamusta piisasi. Vajottiin siis vetoon.
Jyrki istahti kuistille kahvikupin kanssa tarkkailemaan. Aili-Maija (se meidän äiti siis) veti kumisaappaat jalkaan ja syttyi liekkiin.
Viidessä minuutissa hän ohjasi miehet paikalleen niin, etteivät hekään tajunneet milloin muuttivat unelmaporukaksi. Jokaiselle selvisi täsmälleen omat tehtävänsä: mitä kantaa mihin, miten tasataan, mistä saa kiirehtiä ja missä virhe ei käy laatuun. Betonimyllyjen käyttäjille tuli luento: milloin kaataa betoni, miten sitä käsitellään niin ettei vain tiputeta, vaan tehdään kunnolla. Ja suurimpana pointtina äiti puristi prosessista pois kaikki turhat liikkeet ja tyhjät tauot.
Täyttä betoni- ja organisointitaidetta.
Se, mihin kaverit arvelivat kuluttavansa koko päivän, sujahti äidiltä ja työporukalta hieman yli kahdessa tunnissa. Jälki oli sellaista, ettei ollut nokan koputtamista suoraa, siistiä ja järkiperäistä.
Jyrki ensin hymyili kohta pahasti väsyttää. Sitten hymy katosi. Sitten kasvot lehahtivat harmaiksi. Sillä nyt hän muisti vedon. Sanoista pitää pitää kiinni. Viisikymppiä tänne.
Hetken Jyrkiltä meni puhekyky. Katse oli kuin hän olisi ensi kertaa nähnyt, ettei maailma menekään hänen ajatustensa mukaan.
Odottakaa hetki hän sai sanottua. Kertokaa Miten?! Kuinka tämä on mahdollista? Eihän näin kukaan tee!
Kyllä voi, Aili-Maija vastasi rauhallisesti, pyyhkien betonipölyt hansikkaistaan. Näitkö, kun ajoit tänne, sen moottoritien liittymän? Sen kolmitasoisen.
Näin Jyrki mutisi.
Ja ajoitkin siitä?
Ajoin, joo
Hyvä. Minä rakensin sen.
Silloin Jyrkille iski: Voikukka olikin ihminen, joka oli tehnyt vuosikymmeniä töitä siellä, missä heikot eivät pysy. Ja että tämän kanssa väittely on kallista hommaa…
Äiti jäi viimein eläkkeelle jo pari vuotta sitten: ”Väsynyt olen, terveys ihan pohjalla. Työ oli hermoja raastavaa, työyhteisö myrkyllinen, eikä ikäkään ole enää nuori. Nyt haluan elää itselleni, enkä enää näille asioille.”
