Poikani, en halua, että sinä eroat vaimostasi minun takiani! Vie minut vanhainkotiin!
Puoli vuotta sitten toin äitini asumaan meille. Hän on jo hyvin iäkäs, 83-vuotias. Isän kuoleman jälkeen hänelle on ollut vaikeaa asua yksin pienessä kylässä. Omat lapseni ovat jo aikuisia ja asuvat kaikki omillaan. Meille jäi vaimon kanssa kahden huoneen kerrostaloasunto Helsingin Kannelmäessä. Ajattelin, että on luonnollista auttaa omaa äitiä.
Aluksi vaimoni ei sanonut mitään, mutta jo viikon päästä alkoi äidin läsnäolo selvästi häiritä häntä. Lahjat jäivät pois, ja tilalle tuli mutinaa.
Kuule, eikö olisi parempi, että äitisi söisi erikseen, meidän jälkeemme?
Miksi?
Se on vaan minulle helpompaa. Ruokahaluni katoaa, kun näen, miten hän yrittää syödä ilman hampaita. En kestä sitä ääntä.
Lopeta nyt, me kaikki vanhenemme aikanaan.
Se on eri asia.
Vaimoa ärsytti myös, että äidillä on vatsavaivoja ja hän kuorsaa öisin kovaa. Hän kielsi tämän tulemasta keittiöön ja lopulta toivoi, ettei äiti enää edes poistuisi omasta huoneestaan. Eräänä päivänä vaimoni sanoi suoraan:
En ajatellut, että hän olisi täällä näin pitkään. En enää jaksa tätä.
Mutta mitä sinä oikein haluat?
Vie hänet takaisin kylään.
Ei hän pärjää siellä yksin!
Niin monet muutkin vanhukset pärjäävät. Miksi minun pitää tuntea oloni ulkopuoliseksi omassa kodissani? Kärsiä jatkuvasta maiskutuksesta ja hajuista?
En tiennyt, mitä tehdä. Eräänä päivänä tulin kotiin ja näin, että äiti oli pukeutunut ja istui laukku sylissä eteisessä.
Äiti, mitä sinä siinä teet?
Poika, vie minut vanhainkotiin!
Miksi? Mitä varten?
En halua aiheuttaa riitaa perheeseesi.
Äiti yrittää yhä taivutella minua. Itse en tiedä, miten olla. En voisi nukkua yötäni rauhassa, jos tietäisin äidin olevan jossain laitoksessa yksin. Pitäisikö minun jättää kaikki ja palata yhdessä hänen kanssaan takaisin maalle? Miten voisin tietää, mikä on oikein?
Joskus elämässä joutuu tekemään vaikeita valintoja. On muistettava, että vanhemmistamme huolen pitäminen on kunniatehtävä, mutta on myös tärkeää rakentaa yhteistä ymmärrystä puolison kanssa. Vanhukset ansaitsevat arvokkaan elämän ja läheistensä läsnäolon. Lopulta ratkaisu ei löydy pelkästä järjellä punnitsemisesta, vaan sydämen äänellä.
