14. helmikuuta
Tänään oli yksi niistä päivistä, kun kiire juoksee edellä ja minä sen perässä. Mikko, tässä minä taas: aina myöhässä, vaikka vannon itselleni joka aamu, että tästä lähtien aikataulutan elämää paremmin. Tänään myöhästyminen olisi erityisen huono juttu Anni odotti minua ravintolassa, ja juuri odottaminen oli asia, jota hän sieti kaikista vähiten.
Bussipysäkki oli jo lähellä. Vilkaisin kännykkääni: viisi minuuttia myöhässä. Tiesin tarkalleen, millaisen katseen Anni minulle tänään antaa sen, jossa lukee: etkö muka osaa pitää sovituista asioista kiinni?
No, mene nyt edemmäs siitä! joku ärähti takanani.
Käännyin katsomaan. Jono pysäkillä ei ollut lyhyt, ja ihmiset kiersivät varoen jotakin asfaltille jäänyttä. Osa irvisti, osa käänsi katseensa pois, kuin eivät olisi halunneet liittyä kokonaisuuteen. Otin askeleen eteenpäin ja pysähdyin.
Asfaltilla, ihan penkin vieressä, makasi suuri, likainen koira punaruskea ja niin luiseva, että kylkiluut törröttivät. Silmät kiinni, tuskin hengittäen. Hänen allaan oli pieni, tumma mytty: pentu. Se tärisi, piiloutuneena emonsa vatsan alle kuin viluisen peiton suojaan. Koira käytti viimeiset voimansa suojellakseen sitä.
Eteenkäs siitä! kuului taas. Älä jää seisomaan kuin turisti!
En kuitenkaan liikahtanut. Katsoin koiraa ja pentua, ohikulkijoita, jotka väistivät heitä kuin olisivat nähneet roskan, ei elävää ja kärsivää eläintä. Bussini saapui. Ovet avautuivat suhahtaen.
No mitä, nousetko kyytiin vai et? kuski kysäisi kärsimättömästi.
Katsoin bussia, sitten kännykkää ja taas koiraa.
Jään tähän, sanoin hiljaa.
Jengi pakkautui kyytiin, joku mutisi selän takana. Ovet paukahtivat kiinni, auto kurvasi kaupungin keskustaan. Kyykistyin koiran viereen.
Jaksahan vielä, kuiskasin.
Koira nosti hitaasti päätään, katsoi minua keltaisilla, tunteikkailla silmillään. Niissä oli surua ja väsymystä, mutta myös häivähdys toivoa. Pentu vinkaisi heikosti.
Nielaisin ja otin kännykän esiin. Soitin Annille.
Missä sinä olet, Mikko? Odotan täällä jo! Annin ääni oli pinkeinään.
Kuule, Anni Minun pitää viivästyä. Täällä on koira, se on kuolemaisillaan, pentunsa kanssa. En vain voi kävellä ohi.
Miten niin et voi?! Oikeasti? Taasko SINÄ ja joku kulkukoira? Minä tilasin jo alkupalat!
Ymmärrän, mutta…
Ei mitään mutta! Soita eläinsuojelu ja tule heti! En aio istua täällä yksin!
Sitten vain tuuttausta.
Laskin kännykän, katsoin koiraa ja pentua, ja lähdin lähimpään K-marketiin. Kolmen minuutin jälkeen palasin makkara- ja leipäpussin kanssa. Revin palan pois ja tarjosin sitä koiralle.
Syö, tarvitset voimia, sanoin pehmeästi.
Koira ei jaksanut paljon liikahtaa, liian uupunut. Pentu vikisi hiljaa. Yritin hellästi saada emoa syömään, kun kuulin takaani äänen:
Voinko auttaa?
Vieressä seisoi nainen, harmaassa takissa, väsyneet mutta lempeät kasvot, ruokaostoskassi kädessä. Hän kyykistyi alas, silitti koiraa varovasti.
Voi surku, se on kyllä todella huonossa kunnossa. Pitäisi päästä eläinlääkärille äkkiä.
En tiedä minne veisin, tunnustin nolona. En ole koskaan omistanut koiraa.
Minulla on eläinlääkärituttu ihan tässä lähellä. Hän varmaan auttaa, nainen kaivoi kännykkänsä. Mutta miten sen saa perille? Se on tuskin tajuissaan.
Levitin takkini maahan, yhdessä siirretään koira varovasti sen päälle. Pentu kääräistiin naisen kaulaliinaan.
Olen Tuulia, hän esittäytyi matkalla.
Mikko.
Miten annettaisiin nimi?
Sanotaan vaikka Ruska, vastasin hetken mietittyäni.
Kännykkä soi taas. Anni. Laitoin puhelun poikki.
Kotiin päästyämme eläinlääkäri otti Ruskan tutkittavakseen, asensi tipan ja antoi pistoksen.
Täysin uupunut, kuivunut, keuhkokuume päällä. Päivä, pari ei olisi selvinnyt. Mutta kunhan hoidatte, on mahdollisuuksia, eläinlääkäri totesi.
Kun hän lähti, jäin lattialle Ruskan viereen. Pentu käpertyi emon viereen hiljaa tuhisten. Tuulia keitti kahvia, istuttiin vierekkäin lattialla ja katsottiin eläimiä.
Annia odotin ravintolaan, tokaisin hiljaa. No, ehkä odotin…
Suuttunee varmasti? Tuulia kysyi varovasti.
Nyt jo varmaan ex-tyttöystävä. Veti herneen nenään, kun jäin koiran takia. En voinut kuitenkaan jättää tätä näin. Emo suojeli pentuaan, ja me muut vain kierrämme ohi muka kiireisinä.
Tuulia nyökkäsi.
Tiedätkö, kun erosin, tuntui, ettei ketään kiinnostanut. Jokainen vain hoiti omaansa. Mietin silloin: ollaanko me kaikki näin kylmiä?
Puhelin soi taas. Anni, jo ehkä kymmenennen kerran. Vastasin.
Oletko järjissäsi?! Kolme tuntia odotan selitystä! Nyt päätät tuletko vai loppuuko tähän!
Katsoin Ruskaa, pentua, Tuuliaa ja sain vastaukseni.
Loppuu tähän, sanoin rauhallisesti. Laitoin luurin kiinni.
Tuulia katsoi minuun yllättyneenä:
Oletko varma?
Olen, hymyilin aidosti. Nyt tiedän, että olen.
Hän vastasi hymyllä, sellaisella, joka tuntui vilpittömältä. Ruska huokaisi syvään, kuin tyyntyneenä, ja nukahti ensimmäistä kertaa rauhallisesti.
Yö oli pitkä. Ruska hengitti katkonaisesti; välillä pelästyin, hengittikö enää ollenkaan. Pentu vinkui välillä unissaan, joskus jäi ihan hiljaiseksi. Vaihdoimme vuoroja Tuulian kanssa, ensin minun piti pärjätä yksin, mutta Tuulia vain hymyili ja sanoi:
Tämä on helpompaa yhdessä.
Ja niinhän se olikin.
Kolmelta yöllä havahduin, kun Tuulia lämmitti maitoa pennulle. Hän tunnisti jo kasvoiltani, mitä halusin kysyä.
Onko huonompi hetki?
En tiedä… mumisin. Hengitys todella heikkoa. En tiedä selviääkö aamuun.
Tuulia tuli lähemmäs.
Tiedätkö mitä minä ajattelen? Hän on jo voittanut.
Miten niin?
Hän olisi voinut antaa periksi siellä pysäkillä ja kuolla siihen. Mutta hän ei tehnyt niin. Lämmitti pentua, odotti, uskoi että joku auttaa. Ja joku auttoi. Eli sinä.
Katsoin lattiaan.
Nyt hän on täällä. Lämpimässä, ruokaa saanut, pentu vierellään. Jos tämä on hänen viimeinen yönsä, se on kuitenkin parempi kuin yksin kadulla. Tiedätkö?
Katsoin Tuuliaa. En osannut vastata, mutta ymmärsin sanat.
Miten sinä olet tuollainen? kysyin hiljaa.
Hän hymyili surullisesti.
Tiedän miltä tuntuu olla tarpeeton. Avioeron jälkeen elin puoli vuotta yksin: työpaikka ja koti, koti ja työ. Kukaan ei soittanut, itse en soittanut kenellekään. Sitten yhtenä iltana, näin rääkätyn kissanpennun kadulla. Kävelin ohi ensin. Ajattelin, että ei kuulu mulle. Mutta menin takaisin ja nostin muka, ja koin ensimmäisen kerran kuukausiin, että olin tärkeä. Sille pennulle ei ollut väliä, olenko menestynyt vai en ainoa, mikä merkitsi, oli se että olin siinä.
Nyökkäsin hitaasti. Sanat tuntuivat tutuilta.
Juuri se. Olen aina yrittänyt sopeutua: vanhemmille, pomolle, Annille. Olisin voinut kävellä tämänkin ohi. Mutta tässä minä nyt olen. Ja yhtäkkiä elämän suunnitelmat tuntuvat merkityksettömiltä. Koira käyttää viimeiset voimansa pentuun, muut katsovat toisaalle. Aina voi kiirehtiä eteenpäin tai jäädä auttamaan. Sillä hetkellä kaikki muuttuu.
Seisoimme yhdessä siinä hiljaisuudessa, hämärässä.
Kiitos, että jäit, sanoin varovasti. En olisi pärjännyt itsekseni.
Tuulia kosketti kättäni kevyesti.
Kiitos itsellesi. Tarvitsin tämän. Nyt ymmärrän, ettei maailma ole ihan niin kylmä.
Pentu vinkaisi, ja palasimme yhdessä Ruskan luokse. Koira katsoi meihin, uupunein, mutta levollisin silmin. Silitin sitä hiljaa korvan takaa:
Jaksahan vielä vähän. Yhdessä mennään.
Ruska heilautti heikosti häntäänsä, pentu painautui lähemmäs emoonsa. Ja samassa tunsin, miten sisälläni jokin kuori hajosi vuosien suunnitelmallisuus, toisten mielen mukaan eläminen, kaikki turhuutena pois. Tilalle tuli jotain aitoa ja oikeaa.
Aurinko pilkisti kaihtimien läpi ensimmäisinä valonsäteinä. Ruska nukkui tällä kertaa rauhallisesti, hengittäen. Hän selvisi.
Viikon kuluttua Anni ilmestyi ovelle. Näytti syylliseltä.
Mikko, mietinehkä ylireagoin silloin? Olet kuitenkin hyvä ihminen, kun autat eläimiä. Olin väsynyt, hermostuin. Aloitetaanko alusta?
Seisoin ovella. Takana kuului iloinen haukku, pentu leikki Ruskalla, joka oli jo reipastunut ja touhusi talossa.
Kuule Anni, sanoin rauhallisesti, en ole vihainen. Me vain ollaan liian erilaisia.
Siis KOKO meidän yhteinen vuosi meni hukkaan tämän koiran takia?!
Ei kyse ole koirasta. Kun soitin sinulle, olisit voinut sanoa: tule tänne, selvitetään yhdessä. Mutta valitsit ravintolan ja minä valitsin jäädä tänne. Se oli sinun valintasi, ei minun.
Anni avasi suunsa, mutta sulki sen, kääntyi ja lähti sanomatta sanaakaan.
Suljin oven ja palasin olohuoneeseen. Tuulia istui lattialla, rapsutti Ruskaa. Pentu nukkui hänen sylissään.
Lähtikö hän? Tuulia kysyi.
Lähti.
Kaduttaako?
Istuin viereen.
Ei. Outoa, mutta ei. Jos Ruskaa ei olisi ollut, olisin jatkanut samaa rataa töitä, Annia, viikonloppuja. Eikä mikään olisi muuttunut.
Ruska nosti päänsä, katsoi minua syvään ja painui taas uneen. Pentu vingahti pehmeästi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani oikeassa kodissa, oikeiden asioiden äärellä.
Tuulia puristi hellästi kättäni, molemmat hymyilivät.
Ulkona kylmä Helsinki, välinpitämättömäksi muuttunut talvi. Mutta täällä, pienessä asunnossa, puolikuollut koira sai uuden elämän ja kaksi ihmistä löysi toisensa täällä koitti kevät.
