Satu makaili sohvalla ja tuijotti kattoon. Mielen päällä pyörivät huolenaiheet eivät päästäneet uneen. Kuka muka nukkuu, kun oma pikku nyytti on sairaana? Miksi ihmeessä vein hänet päiväkotiin Olisi ollut vaikka pari päivää vielä kotona, niin ehkä ei olisi mitään tautia napannut.
Sydän kuristui rinnassa, hengittäminenkin unohtui. Nuori nainen nousi, raotti verhon ja katseli ulos: harmaa, pilvinen taivas painoi koko pientä kylää. Kolmatta päivää satoi tihkua yhtä herkeämättä, oikein kunnon marraskuun masennussade. Satu huokaisi raskaasti. Sängyssä liikkui lapsi pieni Annikki voihkaisi unissaan ja yskäisi heti perään. Äiti kipitti luo, kosketti kuumaa otsaa. Ei tarvittu kuumemittariakaan, selvää kauraa: taas noussut kuume.
Hiljaa Satu napsautti yövalon päälle, haki varmuuden vuoksi mittarin, tuikkasi sen kainaloon.
Neljäkymmentä! Herranjestas, mitä mä nyt teen!
Annikki raotti silmiään.
Äiti, minua kuumottaa…
Tiedän, kulta. Kohta helpottaa Kohta huomaat, että on parempi olo.
Serkku-Joonas heräsi, kömpi viereen. Satu alkoi häärätä seuraavaa annosta särkylääkettä. Kuume vaan jökötti ylhäällä kuin Nurmijärven kirkko. Aamuyöllä pihalle kaartoi ambulanssi, siniset valot välkkyivät pihan perällä kuin diskossa. Satu ja Annikki päätyivät lähisairaalaan.
Hoitaja katsoi säälien nuorta, pelästynyttä äitiä, taputti hiljaa kättä ja rutiinilla piikitti Annikille pienen tipan.
Ei hätää, äiti. Nyt otetaan rauhassa: tästä tämä helpottaa.
Satu vain huokaisi.
Ja niin kävikin Annikki virkosikin pian ja pyysi juotavaa. Satu kääntyi onnessaan, mutta huomasi äkkiä, että viereiseltä sängyltä häntä tuijottaa valtavilla, sinisillä silmillään hentoinen tyttö, ehkä kuusivuotias. Vaaleat takkuiset hiukset kuin kasteheinää, yllä nukkavierut sukkahousut rei’illä ja sininen, pikkuruinen t-paita. Varpaita suojasivat kenkien yli vedetyt suojat, kunnon suomalaisittain.
Moi vaan, Satu tervehti.
Hei Tulitteko yöllä?
Niin tultiin, Satu vastasi.
Mikä sun nimi on?
Mä olen Satu-täti ja tämä tässä on Annikki. Entä sinä?
Minä olen Eevi.
Oletko ollut täällä jo kauan?
Olen joo. Minut kotiutetaan perjantaina.
Mutta nythän on vasta maanantai, Satu totesi.
Onko äiti kanssasi?
Ei… Minun äiti kuoli, kun olin pieni… Ja isä… no, oli viina vähän liikaa ja hänkin lähti ajasta ikuisuuteen. Sitten minä päädyin lastenkotiin.
Pieni Eevi huokaisi kuin vanha mummo.
Siellä minä asun Mutta täällä on kivempaa. Ruokaa saa mahansa täyteen, eikä isommat kiusaa
Eevi nousi, veti lenkkarit jalkaansa.
Kohta on aamupala. Tuonko teillekin?
Ei tarvitse, kultaseni. Mä käyn keittiössä, Satu hymyili.
Satu katseli Eevin perään ja sydän rutistui kasaan.
Toinen äiti sairaalassa seurasi myös, huokaisi ja nyökkäsi:
Hyvä lapsi, kovin kiltti ja rauhallinen. Kävi huono tuuri
Satu ei ehtinyt sanoa mitään, kun puhelin alkoi soida.
No Satu tässä.
Miten siellä menee, tyttöni? Miten Annikki?
Äiti, ollaan sairaalassa.
Voi hyvänen aika, mitä on tapahtunut?
Ei mitään vaarallista, kuume nousi, ja nyt on tutkimuksissa epäily keuhkoputkentulehduksesta. Lepäävät nyt.
Voi, pikkumyyni… Missä olette? Tulen heti. Mitä tuon?
Äiti, unohdin omat tohvelit ja Annikille se vaaleanpunainen yöpuku olisi hyvä. Niin, ja… äiti. Yksi tyttö on täältä lastenkodista. Voisitko tuoda shampoota, saippuaa Onko siellä vielä niitä Sonjan vanhoja tavaroita?
Mikä tyttö, Satu?
Kerron myöhemmin. Jos vaan voisit tuoda pari paitaa, aamutakin, legginssit Ja ihan oikeat tossut, noin kuusivuotiaalle, jooko?
Totta kai, tulen.
Aamulla Annikki piristyi, ja leikki täyttä häkää uuden ystävän kanssa. Satu pujahti käytävälle ja pysäytti hoitajan:
Käykö Eevillä täällä koskaan ketään?
Ei. Kotiutuspäivänä toki noutavat.
Ja saisiko hän vaikka käydä suihkussa?
Hoitaja hymyili surullisesti: “Ei vain saa, vaan pitäisikin mutta käsiä ei aina riitä.”
Illalla iloisen, kylvetetyn Eevin tunnisti tuskin samaksi lapseksi. Kaunis yöpuku ja uudet, vaaleanpunaiset tossut, joissa hupsu pieni koira kirjailtuna. Kaikki uudet tavarat Eevi kätki tyynyn alle, tossut maton alle.
Eevi, miksi piilottelet niitä?
Jos joku varastaa, Eevi mutisi.
Satu vain huokaisi taas.
Valot sammuivat, ja Eevi sulki silmänsä. Hän haaveili, että joskus kulkisi vihreällä, aurinkoisella kadulla käsi kädessä Annikin ja Satu-tädin kanssa. Että olisi oma äiti ja isä, jotka silittäisivät päätä, pistäisivät yöpuvun päälle ja antaisivat iltapusuja. Että isä nostaisi korkealle ilmaan. Jospa hän olisi ihan oikeasti jollekin tärkeä ja rakas. Vaikka pesisi astiat, siivoaisi lattiat, hoitaisi pientä Annikkia tai opettelisi kirjaimia kunhan vain joku rakastaisi. Kunpa olisi oma äiti…
Lastenkodissa Eeviä ei sentään koskaan lyöty, mutta kasvattaja Eila-täti huusi paljon. Toiset lapset kiusasivat ja varastelivat. Ja kerran, kun Eevi pudotti puurokulhonsa, suljettiin hänet hetkiseksi kellariin. Ja Vesa virnisti ilkeästi: “No, nyt saat istua rottien kanssa!” Eevi pelkäsi rottia. Hän itki ja tärisi kylmässä, kunnes väsyi ja sairastui flunssaan siitä tuli yskä ja niin päätyi tänne sairaalaan
Muistot saivat silmät kostumaan, kyyneleet valuivat pitkin poskia Pieni nyyhkäisy lipsahti suusta. Ja sitten joku silitti hentoa tukkaa.
Satu-täti
Voi pikkuinen Ei ole hätää, älä itke. Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, tiedätkös.
Satu painoi surullisen lapsen syliinsä.
Eevi hiljeni. Oli kuin äiti olisi ollut ihan lähellä.
Satu-täti
No?
Olisitpa sinä minun äiti
Sadun poskia pitkin putosi kyyneleitä. Sydän teki päätöksen ennen järkeä pitäähän tästä perhe tehdä. Oli vain yksi neuvottelu enää jäljellä
Äiti ymmärsi heti ja oli mukana ilolla. Myös anoppi kun oli itsekin kasvanut ilman vanhempia. Mutta mies…
Oletko tullut hulluksi? Tajuatko mitä tämä tarkoittaa?
Tiedän! Ja tiedän myös sen, että jos en tätä tee, kadun sitä loppuelämäni.
Minä haluan nähdä hänet.
Tottakai. Katsotaan yhdessä.
Illalla kaikki istuivat aulassa. Joonas nosti Annikin syliinsä ja antoi pusun kuin karhuemo.
Sinä olet iskän silmäterä…
Hän kääntyi, Satu esitteli:
No niin. Tässä on Eevi. Hän on meidän uusi ystävä.
Eevi nyökkäsi ujosti ja katsoi suoraan silmiin:
Hei, hauska tutustua!
Niinpä, minäkin olen iloinen, että tavattiin.
Jotakin liikahti Joonaksen sisällä. Hän nyökkäsi ja silmäkulma kostui.
Muutaman kuukauden kuluttua asuntoauton ikkunasta kurkisteli lauma lapsia lastenkodin pihalla.
Eevi, Eevi! Sun ihmiset tuli hakemaan!
Eevi juoksi rappusilta, kihisi riemusta.
Hei Eevi, me tultiin sua hakemaan! Lähetään kotiin?
Pienen sydämen täytti onni: “Joo, äiti!”
