Kello oli kuusi aamulla, kun vaimoni työnsi minut pois sängystä. Aluksi ajattelin, että kyse oli nolosta vahingosta, mutta jo seuraavana aamuna sama toistui. Kaikki alkoi sen jälkeen, kun olimme vierailleet hänen äitinsä luona maalla.
Olimme olleet naimisissa vasta puoli vuotta, mutta tämän tapauksen jälkeen päätin, etten enää jatka tätä liittoa. Syy, miksi vaimoni kohteli minua näin, yllätti ja hämmenti minut täysin. Kerronpa, mitä oikein tapahtui.
Olen kasvanut Helsingissä enkä koskaan ole joutunut nousemaan aikaisin. Nykyisin teen töitä kansainvälisessä yrityksessä, ja työaikani ovat usein yöt painottuvia. Kun Suomessa on päivä, muualla on yö usein teen töitä iltamyöhään asti.
Vaimoni, Aino, on kotoisin pienestä kylästä Keski-Suomessa. Siellä on totuttu heräämään aamuvarhaisella. Vaikka hän muutti pääkaupunkiin, vanhat tavat ovat ja pysyvät: ylös kuudelta ja pöytään pitää saada munakasta ja pannukahvit.
Meillä on aamiainen aina seitsemältä, hän totesi heti ensitapaamisellamme.
Silloin vain hymähdin, enkä pitänyt asiaa minään ongelmana. Ajattelin, että yötyön jälkeen voisin ottaa päiväunet, joten aamuherätyksistä ei tule isompaa kiistaa.
Ensimmäiset kuusi kuukautta yhteiseloa sujuivat pääosin hyvin. Koitin kunnioittaa hänen tapojaan aina kun muistin, ja löysimme yhteisen sävelen. Kaikki tuntui olevan kohdallaan.
Mutta kaikki muutti suunnan kyläreissun jälkeen. Appiukkoni asuu pienessä pohjoisen kylässä vanhassa, mutta kodikkaassa talossa. Ensimmäisellä kerralla paikka tuntui oikealta paratiisilta: kotileivonnaisia, lämminhenkisiä teehetkiä, rauhaa. Pian kuva särkyi.
Jo muutaman tunnin jälkeen tajusin, ettei arki siellä olekaan niin idyl listä. Appiukko löysi jatkuvasti huomautettavaa tekemisistäni.
Todelliset ongelmat alkoivat seuraavana aamuna.
Hänet pitää herättää niin kuin täällä kylissäkin, appiukko sanoi aamupalapöydässä, sillä aikaa kun itse vielä nukuin. Vasta myöhemmin kuulin, että vaimoni päätti noudattaa isänsä ohjeita ja “opettaa” minut heräämään maalaisella tavalla.
Kun Aino ensimmäistä kertaa repi minua peiton alta, olin aivan ymmälläni.
Mitä ihmettä nyt tapahtuu?! kysyin ärtyneenä ja peloissani.
Et sinä kuitenkaan herää kelloon. Isä sanoo, että kunnon herätys laittaa edes liikkeelle, hän totesi kaikessa rauhassa.
Mutta minä teen yövuoroa! Tarvitsen unta, että pystyn toimimaan!
Meillä tämä on ollut aina tapana, Aino sanoi, kuin se olisi yksiselitteinen totuus.
Seuraavana aamuna sama homma. Olin varma, että hän ja appiukko tekivät tätä kiusallaan.
En voinut ymmärtää, miten ihminen, jonka kanssa aioin jakaa loppuelämäni, muuttui näin nopeasti vanhempiensa vaikutuksesta.
Palattuamme kotiin Aino tuntui muuttuneen kokonaan. Hän jankutti jatkuvasti, että “isä tietää paremmin”. Hänen jääräpäisyytensä vakuutti minut siitä, että olemme aivan liian erilaisia.
Nyt olen täyttämässä avioeropapereita. En jaksa enää.
Miten te olisitte toimineet minun tilanteessani? Vai liioittelinko ilmaistessani eroa näin nopeasti?
