Aila oli jo monta päivää maannut sängyssä, täysin voimattomana nousta. Mikään ei varsinaisesti sattunut, pää vain pyöri ja kaikki energia oli kadonnut. Ja eipä kovin tehnyt edes mieli nousta.
Miksi? mietti Aila, onhan koko elämä jo elätty: lapset kasvatettu, vanhemmat saateltu viimeiselle matkalleen. Nyt on olo sellainen kuin ei kuuluisi enää mihinkään. Vuodet kiitivät ohitse niin huomaamatta.
Mikään ei kiinnostanut. Aila katseli huonettaan: katosta roikkui hentoja hämähäkinseittejä. Katse kääntyi ikkunaan, jonka takana puutarha, nyt villiintyneenä rikkaheinistä. Alkoi sarastaa, Aila sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Unessa hän näki äitinsä. Aila hämmästyi, sillä äiti oli ilmestynyt uniin ainoastaan kerran, kolme vuotta sitten hautajaisten jälkeen. Äiti katsoi häntä lempeästi, ojensi käsiään halatakseen, hiveäkseen hiuksia kuten elinaikanaan mutta näkymätön seinä esti heitä koskettamasta.
Rakas tytär, äiti sanoi hiljaa, huomenna on jo sinun viimeinen päiväsi…
Aila havahtui säpsähtäen hereille, sydän hakkasi.
Viimeinen päivä? Siinäkö kaikki, näin pian? Miksi näin aikaisin? hän huusi tyhjään huoneeseen.
Aila kuvitteli: hän makaa tässä samassa sängyssä elottomana, lapset, sukulaiset ja tuttavat kerääntyvät… Talossa kaikki hyrskyn myrskyn, puutarhassa sekasotku, ruokaakaan ei löytyisi. Aila syöksyi ympäri taloa, päättämättä mistä aloittaisi.
Keittiöön juostuaan hän taikoi nopeasti taikinan: Kohotkoon iltaan mennessä, paistan piirakoita. Jospa vielä jaksan siihen asti.
Kaatoi vettä pesuvatiin, tarttui rättiin ja pyyhki pölyt jokaisesta nurkasta. Kokosi kaikki lojumaan jääneet tavarat paikoilleen. Ryhtyi pesemään lattioita.
Nyt on talo siisti, Aila huokasi helpotuksesta.
Sitten puutarhaan. Aila huhki minkä ehti, tunsi tuskin nälkää tai väsymystä. Ainoa ajatus jyskytti päässä: Viimeinen päivä! Viimeinen päivä!
Vasta kun viimeinen rikkaruoho lensi perunamaalta, jaloissa tuntui syvä särky.
Pitäisi levätä. Ei, levätään myöhemmin.
Aila muisti taikinan ja riensi tupaan.
Pian piirakat olivat pöydällä.
No niin, huomenna tulevat lapset, juovat teetä ja syövät piirakoita, muistavat äitinsä, Aila kuiskasi itku äänessään. Maistanpa yhden. Voi miten pehmeitä!
Aila jäi ikkunan äärelle miettimään:
Kuinka hienoa sittenkin on elää tässä maailmassa!
Mutta eihän tässä auta täytyyhän viimeiselle matkalle varustautua.
Aila pengoi vaatteitaan, päättäen mitä pukisi ylleen. Lopulta valitsi uuden mekon, jota ei ollut aiemmin missään pitänyt.
Hän kampasi hiukset siististi, teki kevyen meikin ja pukeutui valitsemaansa mekkoon. Peilistä katsoi hetken ihaillen itseään:
Kas, voi hyvänen aika! Tämä nainen voisi mennä naimisiin, ei hautaan!
Mutta kohtaloa ei voi harhauttaa… Hän meni ja kävi makuulle odottamaan kuolemaa tosin ei vielä ehtinyt. Ikkunan takaa kuului auton ääni, se pysähtyi aivan hänen talonsa eteen. Auto tööttäsi.
Varmaan naapurille, Aila ajatteli, sinne autoja riitti.
Kului hetki, sitten ovelle koputettiin useaan otteeseen.
Olisiko lapset tulleetkin? Hän kurkkasi ikkunasta. Ei ollut tuttu auto.
Jopas jotakin mikä menopele! Ailalta lipsahti ääneen. Kuka lie eksynyt? Hän meni ovelle, avasi: kynnyksellä seisoi siisti, komea mies. Aila vilkaisi miestä nopeasti päästä varpaisiin.
Kas kun on ryhdissä kuin häihin olisi matkalla, hän ajatteli.
Oletteko Aila? mies kysyi.
Olen…
Minä tulin teidän luo. Anteeksi, matka venähti…
Tarvitsetteko jotakin? Aila ei ymmärtänyt.
Öh, kyllä… mies takelteli uskaltamatta jatkaa.
Varmaan olette väärässä paikassa.
En ole, nimenomaan teidän luoksenne tulin. Anteeksi kun tulen yllättäen.
On tämä kyllä myöhäinen vierailu. Kertokaa nyt asianne.
Ymmärrän, että on jo ilta. Anteeksi, aikataulu petti, tulin kaukaa ja eksyinkin matkalla.
Ailan silmistä loisti hämmennys.
Minä olen Seppo. Haluaisin tutustua teihin.
Tänään piti tehdä ihan muita asioita, Aila ehti ajatella ennen kuin kysyi:
Kuinka tunnette minut?
Lähetin teille Skype-kaveripyynnön, mutta ette usein käy siellä, niinpä hankin yhteystiedot muualta en kerro miten, myöhemmin sitten. Päätin tulla tapaamaan.
Mitenkäs tämän kanssa nyt pitäisi olla, Aila mietti.
Seppo, anteeksi mutta minä en enää vuosikausiin ole halunnut tutustua kehenkään, elämässä kaikki hyvä on takanapäin. Parempi kun palaatte kotiin.
Ehkä olette oikeassa, olisi pitänyt soittaa ensin. Hyvää iltaa, Aila.
Mies kääntyi jo lähteäkseen, pysähtyi sitten ja ojensi Ailalle kauniin laatikollisen Fazerin suklaata.
Antakaa anteeksi.
Hän käveli autolleen.
Aila tunsi syyllisyyttä. Häntä alkoi säälittää tämä outo mies. Kokonainen päivä tien päällä, varmasti nälkäkin.
Seppo, odottakaas. Tulkaa, juodaan edes teetä yhdessä.
Mies ilahtui ja ryntäsi takaisin.
Kiitos Aila, mielelläni!
He astuivat sisään.
Käykää pesemässä kädet, pyyhe on tuolla, Aila ohjeisti.
Hän kaatoi teet kuppeihin ja latoi piirakat pöytään.
Oletteko vielä syönyt tänään? Aila kysyi.
Jos sopii, niin mielelläni maistaisin jotakin.
Tietenkin, ottakaa vaan.
Aila huomasi myös oman nälkänsä ja kattoi pöydän, hyvähän että oli leiponut paljon.
Hyvää ruokahalua, he toivottivat yhteen ääneen ja purskahtivat nauruun.
Aila ei ollut pitkään aikaan saanut ruokaa näin hyvällä halulla alas. Hänestä tuntui ihmeen rauhalliselta ja mukavalta tämän täysin tuntemattoman miehen seurassa. Seppo oli viisas ja lämmin keskustelija. Tuntui kuin he olisivat olleet tuttuja ikänsä.
Aila, jos tarvitset jotain apua, kerro vain minulle, autan kyllä.
Aila huomasi tarkkailevansa Sepon vaatetusta… ja hymyili.
Apua? Kyllä, olisi paljonkin hommia. Vanha vaja on kallellaan, porttikin tarvisi uusia…
Seppo mietti hetkisen.
Aila, minä autan, lupaan sen.
Hän nousi lähteäkseen.
Kiitos teille… anteeksi, sinulle, kaikki oli todella hyvää. En pyydä yösijaan, ymmärrän kyllä. Hyvää yötä, Aila.
Hyvää yötä, Seppo. Hyvää matkaa!
Aila siivosi pöydän, istuutui hetken, ja kävi sitten sänkyyn paremminkin aikoi taas kuolla.
Uni tuli nopeasti, kun väsymys painoi, olihan koko päivä oltu liikkeessä.
Tyttöseni, miksi pakenit eilen, et kuunnellut loppuun? äiti odotti kylmässä valossa, tänään oli viimeinen päivä yksinäistä elämääsi. Tiedän, että on raskasta olla yksin, siksi päätimme lähettää sinulle enkelin avuksi. Älä aja häntä pois, pidä hänestä huolta, rakas.
Ketä pitäisi vaalia, äiti? Enkelinne pakeni jo, pelästyi kai töiden määrää.
Äiti siunasi häntä ja katosi.
Aamunkoitteessa Ailan herätti auton ääni. Vilkaistuaan ikkunasta hän näki kuorma-auton pihaansa kaartamassa, täynnä rakennustarpeita. Kohta perässä tuli toinen. Miehet purkivat lautoja pihalla.
Mitä tämä on? En ole tilannut mitään.
Aila oli jo avaamassa suutaan huutaakseen kaiken pois, kun näki Sepon ohjaavan, minne mikäkin kuorma vietiin.
Kun urakka oli saatu purettua, autot lähtivät.
Aila astui ulos.
Täällä voisi rakentaa melkein uuden talon!
Päivällä saapui taas auto, tällä kertaa tuotiin peltilevyjä ja muuta.
Ai, tästä tulee aita! Aila ymmärsi. Naapuri sai vasta uuden aidan samalla tavalla.
Miehet alkoivat heti työhön, ja Seppo toimi sekä työnjohtajana että teki kaikkea itse reippaasti.
Aila meni ulos:
Seppo, oliko tämä nyt aivan tarpeen? hän yritti esittää vastalauseen.
Älä huolehdi, Aila. Kaikki järjestyy, mene lämpimään, täällä on koleaa.
Aila oli sekaisin. Hän oli kahdesti ollut naimisissa, mutta kumpikaan mies ei ollut koskaan huolehtinut hänestä. Hän ei tiennyt miten reagoida, mutta jotakin lämpöä lehahti hänen sisimpäänsä.
Työt etenivät vauhdilla. Muutamassa päivässä piha sai uuden aidan, vajan, uusi lattia laitettiin tupaan ja vanha uuni kunnostettiin. Mutta Aila ei vieläkään uskonut. Hän mietti, pitäisikö tarjota Sepolle maksuvaiva työstä? Mutta rahaa ei varsinaisesti ollut.
Annan kaikki mitä löytyy, muut joskus myöhemmin.
Kotiinsa palattuaan Seppo oli selvästi väsynyt mutta tyytyväinen. Aila tarttui lompakkoon.
Seppo, olen kiitollinen, mutta en tiedä, miksi teet tämän kaiken minulle…
Voi Aila, älä nyt mitä puhutkaan.
Aila ojensi muutaman setelin.
Ota nämä, ei ole paljon, mutta maksan joskus lisää.
Etkä ota rahaa vastaan! Ei, ei, älä loukkaa minua tarjoten maksua.
Seppo lähti. Pian Aila kuuli taas auton hurinan. Seppo oli poissa. Eikä palannut seuraavana päivänä, ei viikon päästä… eikä sen jälkeenkään.
Aila ei tiennyt mitä tehdä. Kipu poltti rinnassa. Hän ei voinut ajatella mitään muuta hän oli rakastunut kuin tyttö.
Miksi loukkasin Seppoa? Mitä teen nyt ilman häntä? kyseli Aila itseltään kuin olisi tuntenut miehen kauan.
Hän harhaili tiellä tietämättä minne ja miksi. Vastaantuleva naapuri, Marjatta, joka tiesi kaiken kaikista, pysäytti hänet.
Älä nyt häädä miestä, katso mitä hyvää hän on tehnyt sinua varten! On se mies, tolkun mies!
Mutta hän lähti jo, Aila vastasi alakuloisesti.
Höpsis, älä minua huiputa! Hänen autonsa seisoo kylän tienhaaran mäessä joka ilta ja aamu.
Missä, missä hänen autonsa? Aila kysyi äkkiä.
Siinä risteyksessä, ennen kylää…
Aila ei enää kuunnellut, vaan juoksi kohti kylän risteystä. Mutta ei autoa, ei Seppoa missään.
Pilkkasiko vain, Aila päätteli ja laahusti kotiin.
Yöllä uni ei tullut silmään. Hän kietoi villaisen huovan harteilleen ja astui kuistille. Ilma oli kolea, Aila käpertyi porrasaskelmalle.
Miksi minä olen näin onneton ja näin tyhmä! hän sanoi ääneen.
Kyynelten murtamana hän itki hiljaa.
Juuri silloin joku juoksi portaille, nosti Ailan syliin ja suuteli märkiä poskia ja huulia.
Aila, älä enää itke! Seppo pyysi kuiskaten.
Seppo, missä olitkaan näin kauan? Miksi jätit minut?
En minä pystynyt lähtemään minnekään, sillä minä rakastan sinua.
Ja minä sinua yli kaiken.
Aila kietoutui tiukemmin Sepponde enkelinsä syliin.
Kiitos, äiti, Aila kuiskasi, ja tällä kertaa itki onnesta.
