Kuules, mun on ihan pakko kertoa tästä yhdestä pienestä kissanpennusta, joka ilmestyi meidän S-marketin kulmille täällä Järvenpään laidalla. En tiedä eksyikö se sinne ihan vahingossa vai oliko joku tökerö tyyppi hylännyt sen, mutta joka tapauksessa: siellä se pieni karvakuono pyöri, ihan kylmissään ja vähän peloissaan. Pentu oli sellainen pikkuinen tyttönen, eikä kovin näyttävän näköinen sen turkki oli paikoin ihan kulunut, naama arpisessa kunnossa ja silmät kapeat kuin sirppi.
Ihmiset vaan katsoivat nopeasti pois, kun se naukui ulkopuolella, eikä tainnut monikaan pysähtyä olisikohan karstainen naama säikäyttänyt. Minä en voi käsittää, miten se oli ylipäätään selvinnyt tämän syyskolean yli. Myyjät kyllä päästivät sen välillä lämpimään ja antoivat pari tippaa punkkilääkettä niskaan, mutta se ei oikein auttanut. Pentu palasi joka aamu, kuin olisi ollut töissä, ja kerjäs ihan suloisesti syliin pääsyä.
Syksy kävi aina vain kylmemmäksi, ja kun pakkaset tippuivat jo viiteen miinusasteeseen, alkoi olla ihan selvä, ettei se pentu selviäisi hengissä, jos tulisi oikein kunnon 20 asteen paukkupakkaset. Sitten kaupan myyjä muisti, että mehän oltiin kesällä otettu yksi toinen pentu talteen samasta paikasta, ja otti yhteyttä meille: “Tulkaa nyt, täällä on taas yksi raukka ulos hylättynä.”
Me miehen kanssa hurautettiin paikalle, ja tuo pieni kissatyttö, joka myöhemmin sai nimen Kaarina, pyöri meidän jaloissa ihan hirmuisen innokkaasti ihan kuin olisi tiennyt, että tämä on nyt hänen elämänsä tilaisuus päästä pois pakkasesta. Se nousi takajaloille, pyöri kantokopan ympärillä ja puski tassullaan käteen, ihan kuin olisi sanonut: Ota mut mukaan, kiltti!
No, kun nähtiin Kaarinasta otettu kuva, oli heti selvää, että sillä oli aika paha parantumaton ihottuma tyttö raukalla. Onneksi se ei ollut puhjennut pahaksi ja lähti hyvin hoidolla parantumaan vähän Strongholdia niskaan ja oireet helpottivat muutamassa päivässä.
Kun Kaarina pääsi hoitokotiin lämpimään, se alkoi kehrätä kuin vanha traktori sellainen lempeä, vähän ruosteinen ääni, ihanan lohdullinen. Ensimmäiset pari päivää se vaan söi ja nukkui, vuorotellen. Nimi tuli kuin itsestään Kaarina muistutti pientä epätasaista, mutta suloista perunaa, eli me ruvettiin kutsumaan sitä Pottuksi.
Positiivista on, että turkki alkoi jo kahden lääkekerran jälkeen kasvaa ja Pottu muuttui päivä päivältä somemmaksi. Vielä sen korvissa ja tassuissa on vähän kaljuja laikkuja, mutta sekin korjaantuu ajan kanssa. Nyt Pottu on jo varattu leikattavaksi ja muutenkin siitä on kuoriutumassa ihanan eläväinen ja terve pieni kotikissa.
Ai että, onneksi Pottu löysi tiensä meidän S-marketin pihaan. Pehmeää loppusyksyä on nyt luvassa tällekin pienelle!
