Aaro ei enää tunnistanut vaimoaan, eikä hän osannut ymmärtää, mitä Leena kävi läpi. Leena oli aina pitänyt kodin järjestyksessä, laittanut ruokaa, silittänyt vaatteet mutta nyt kaikki tuo oli jäänyt. Aaro kysyi varovasti syytä, ja Leena vastasi:
Olen palvellut teitä vuosikausia, eikö minulla muka ole oikeutta edes vähän levätä!
Aaro alkoi epäillä, että Leenalla saattoi olla joku toinen, ja päätti tarkistaa vaimonsa tavarat. Hänen yllätyksekseen Leenan laukusta löytyi vanha, kulunut kirje.
Aaro ei tunnistanut vaimoaan lainkaan mitä ihmettä Leenalle oli tapahtunut? He olivat olleet yhdessä jo seitsemäntoista vuotta, eikä mitään tällaista ollut koskaan ennen ollut. Leena oli aina kiltti ja ymmärtäväinen, ei valittanut koskaan, eikä piilotellut mitään. Tästä syystä Aaro oli hänet aikanaan valinnut. Aamuisin pöydässä oli aina puuroa tai munakas, ja Leena kiirehti töistä kotiin laittamaan illallista. Sunnuntaisin hän silitti tasan viidentoista paidan rivin yksi päivää kohden Aarolle ja heidän kahdelle pojalleen, vaikka pojille usein pari kolme paitaa riitti. Ei ollut helppoa saada heitä omaksumaan Aaron tapaa pedanttiuteen.
Nyt toista viikkoa aamiaiseksi oli ollut muroja tai voileipiä, ja Leena kehotti tekemään ne itse. Illalliseksi pöydässä oli parhaassa tapauksessa eilistä ruokaa, joskus vain lappu: Tulen kotiin yhdeksän jälkeen, laittakaa perunamuusia.
Aluksi Aaro luuli, että kyse oli Leenan työpaikan seminaarista, mutta se meni ohi, eikä arki palannut ennalleen.
Hän kysyi varovasti, mistä oli kyse, ja Leena vastasi:
Eikö minulla saa olla omaa elämää? Olen hoitanut teitä vuosia, nyt haluan levätä!
Totta kai saat, eihän siinä mitään, Aaro vastasi.
Aaro olisi halunnut kysyä, kuinka kauan tämä vähän tulisi kestämään, muttei uskaltanut. Viikot kuluivat, eikä Leena ollut enää kotona iltaisin hän kävi elokuvissa, teatterissa tai taidenäyttelyssä. Eniten Aaroa haittasi se, että Leenan vaatekaapista löytyi uusia, näyttäviä mekkoja ja aamuisin tämä ehosti ripsensä ja huulensa puuron keittäminen sijaan. Synkät epäilyt hiipivät Aaro sydämeen oliko Leenalla toinen?
Häntä itseään hävetti ajatella näin, mutta levottomuus oli niin voimakasta, ettei hän voinut itselleen mitään. Hän alkoi salakuunnella ja tarkkailla, tutki Leenan puhelinta, korttinsa laskua ja lopulta laukunkin. Ja sieltä löytyi kirje vanha, nuhruinen, selvästi monta kertaa luettu. Rakastavaisten kirje, jonka oli voinut kirjoittaa vain hyvin läheinen mies. Leena, kaipaan sinua, en löydä sanoja kuvaamaan, miten raskasta on odottaa uudelleen tapaamista. Kuulen kaikkialla äänesi, etsin katseellani hymyäsi mutta en löydä
Tätä oli raskasta lukea. Kirjeen kuluneisuudesta päätellen tämä suhde oli jatkunut pitkään se sattui erityisesti. Ehkä hän olisi ymmärtänyt jonkin nopean, ohimenevän töissä syntyneen ihmissuhteen, mutta näin Oliko heidän koko yhteinen elämänsä ollut pelkkää valhetta?
Aaro oli kolme päivää hiljaa, vaipunut yhä syvemmälle synkkiin ajatuksiinsa niin monesta houkutuksesta hän itse oli pysynyt erossa, niin monesti voinut pettää mutta ei koskaan tehnyt niin. Kolmantena päivänä hän ei enää kestänyt.
Tiedän kaiken, hän sanoi matalasti.
Mitä kaiken? Leena ihmetteli.
Leenan ääni oli rauhallinen, korkeintaan hieman hämmästynyt. Mutta Aaro ei enää mennyt lankaan olihan hän lukenut sen kirjeen, erehdystä ei voinut olla.
Sinulla on joku toinen, hän totesi.
Leena nauroi.
Mitä ihmettä, Aaro. Ethän sinä tosissasi ole?
Olisi ollut helpompi jos Leena olisi itkenyt tunnustus olisi tuonut pientä helpotusta, mutta tällainen
Minä luin hänen kirjeensä! Aaro tiuskaisi. Ethän väitä, ettei tällaisia asioita kirjoiteta ilman tunnetta: en jaksa odottaa päivää kun olemme taas yhdessä, sielumme kulkevat yhdessä universumin loppuun Pah! hän murahti.
Silloin Leena purskahti nauruun, mikä Aaroa suututti entisestään.
Oletko sä ihan tosissasi? Leena kysyi.
Oletko SINÄ?
Aaro mulkoili vaimoaan ja hengitti raskaasti.
Eli olet penkonut laukkuani?
Olen.
Ja luit kirjeen?
Kyllä.
Muistatko lainkaan että sinä itse sen kirjoitit?
Miten niin? Asia ei heti auennut Aarolle.
Sinä itse kirjoitit sen minulle! Kun olit työmatkalla ja minä olin yksin Juhon kanssa kotona. Muistatko nyt?
Luulitko etten tunnista omaa käsialaani? En minä tuollaisia ole kirjoittanut!
Leena huokaisi, haki jakkaran, kaivoi ylähyllyltä laatikon, laittoi sen sängylle ja alkoi selata sisältöä. Hän antoi Aarolle kirjekuoren.
Katso nyt. Silloin sinulla oli käsi paketissa, joten kirjoitit minulle vasemmalla.
Aaro katsoi. Kuoressa oli hänen nimensä ja vanhan kotikaupunkinsa osoite. Käsiala oli kummallinen muisto onnettomasta rakennustyömaasta käväisi mielessä. Oliko se todella silloin?
Miksi pidät kirjeen aina mukanasi? Aaro kysyi kireästi.
Psykologi suositteli, Leena vastasi.
Psykologi?
Kyllä. Tiedätkö Aaro, olen väsynyt. Olen vuosia hoitanut teitä kolmea miestä. Silloin kun Juho syntyi, minulta loppui oma elämä. En aina kuule edes kiitosta! Kukat tuot vain naistenpäivänä, en enää edes muista miltä rakkauden sanat kuulostavat. Mutta minä olen nainen, enkä niin vanhakaan. Mietin jo hetken eroamista. Mutta meillä on hyvä perhe, ja minä arvostan sitä. Siksi menin asiantuntijalle. Hän antoi neuvoja, joita olen koettanut noudattaa.
Leenan tunnustus yllätti Aaroa. Ero? Hän halusi jättää hänet?
Ovatko neuvot auttaneet? Aaro kysyi hiljaa.
Joskus, Leena hymyili.
Entä kirjeet?
Ne muistuttavat minua siitä, että meillä on ollut rakkautta.
Aaro nyökkäsi. Asia vaati miettimistä. Hän nousi ja meni parvekkeelle. Siitä ei enää puhuttu.
***
Aamulla, kun Leena nousi, koti oli tavallista äänekkäämpi ja ilmassa tuoksui vanilja. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin astui keittiöön.
Vanhempi poika paistoi munakasta. Nuorempi laittoi lautasille rahkapiirakoita. Pöydällä oli maljakossa Leenan lempikukkia.
Mitä tämä tarkoittaa? Leena ihmetteli.
Hyvää huomenta, äiti, nuorempi poika sanoi. Teetä vai kahvia?
Leena ei voinut uskoa silmiään eikä korviaan.
Kahvia, Leena sanoi.
Munakasta vai rahkapiirakkaa?
Rahkapiirakkaa
Aaroa ei näkynyt, mutta Leena ymmärsi, että kaiken taustalla oli hän. Kun hän söi ensimmäisen lusikallisen, mies ilmestyi paikalle. Hän ojensi Leenalle kirjeen.
Huomenta, rakas.
Mikä tämä on? Leena kysyi.
Uusi kirje, Aaro hymyili, jotta varmasti auttaa.
Leena hymyili takaisin, ja siitä aamusta kaikki alkoi taas sujua. Joka aamu ei toki ollut yhtä ihmeellinen, mutta joskus oli. Elokuviin Leena meni nyt useammin Aaro mukanaan. Avioliitto pelastui.
Lopulta Aaro ymmärsi, että rakkaus tarvitsee huolenpitoa ja arjessa piilevät pienet teot voivat pelastaa paljon. Jokainen tarvitsee välillä lepoa ja kiitosta, ja onnellisuus syntyy, kun sen ymmärtää ajoissa.
