35 vuotta olin lääkärinä Kelan kuntoutustukilausuntojen parissa ja tiukkana robottina riistin työkyvyttömyyden niiltä, jotka mielestäni pystyivät vielä vaikka käppäillä lattialla. Olin ylpeä valtion rahojen vahtimisesta. Mutta kun omaa miestäni kohtasi aivoinfarkti ja vanhat kollegat naama muikeana totesivat, että kyllä tuollakin vielä käsi hieman liikkuu, ei tarvi vaippoja, ymmärsin olleeni koko elämäni ajan järjestelmän kahlekoira, jonka tehtävänä oli piilottaa vanhuus ja heikkous maton alle.
Suomessa työkyvyttömyyseläkettä ei ihan ilmaiseksi saa se pitää käytännössä repiä irti hampaat irvessä, todistaa olevansa jo puoliksi tuonpuoleisessa. Minä olin se kuuluisa kiviseinä, johon ihmisten toiveet murtuivat.
Nimeni on Sirkka-Leena Korhonen. Olen 68-vuotias. Vielä viime vuoteen asti toimin suurimman keskussairaalan kuntoutustukilausunnoista vastaavana lääkärinä Helsingissä. Toimistossani on istunut tuhansia ihmisiä: raajattomia, sokeita, syöpäpotilaita, diabeetikkoja.
Minua kutsuttiin rautarouvaksi, ja ihan syystä. Tiesin kaikki kikat ja temput, joilla porukka yrittää pummata tuet ja verohelpotukset. Tunnistin vilpin kilometrin päästä.
Ylhäältä annettu tosin ääneen lausumaton tavoitteeni oli selvä: säästää valtion budjettia. Mitä vähemmän eläkkeensaajia, sitä enemmän bonuksia pomolle.
Totesin suoraan ilman sormenheristelyä, että jos on toinen käsi jäljellä, niin hommia kyllä löytyy vahtimestariksi, puhelinvastaajaksi, you name it. Sanoin suoraan silmiin katsoen:
Sinulla on toinen käsi, voit tehdä työtä. Valtio ei elätä turhia joutilaita. Kakkosryhmä pois, kolmosryhmään vaan ja seuraava!
CP-lasten äidit anoivat kalliita ulkomaisia apuvälineitä. Annoin aina suomalaiset halpisversiot, joissa lapsi itki kivusta:
Meillä on ohjeet. Kotimaiset eivät ole huonompia. Kyllä niitä pitää kestää.
Olin täysin sinut tekemisieni kanssa. Olin valtion tuki, loisia vastaan. Minulla oli hyvä palkka, esimiehen arvostus, firman auto, viihtyisä koti.
Kunnes kohtalo tuli vierailulle.
Pam.
Mieheni Erkki oli 69-vuotias. Insinööri, karjalaisia vitsejä viljelevä hymypoika, joka teki duunia tehtaalla eläkepäiviin saakka. Meillä oli haaveet: siirtyä maalle, rempata mummonmökki ja toikkaroida lastenlasten kanssa.
Kaikki päättyi yhdessä sekunnissa, lämpimänä heinäkuun aamuna mökillä. Massiivinen aivoinfarkti.
Kun saavuin Meilahden teho-osastolle, lääkäri käänsi katseensa pois.
Sirkka-Leena, tunnet kyllä asiat. Oikea puoli täysin halvaantunut. Nieleminenkin jäänyt. Puhe kadonnut. Hengissä pysyy, mutta syvä invalidisoituminen.
Vein Erkin kotiin kuukauden kuluttua. Entinen leijona oli muuttunut nukeksi miehen kehossa makasi sängyssä, tuijotti kattoa yhdellä eläväisellä silmällä, ja suupielestä valui kuolaa.
Siitä alkoi helvetin härdelli, joka on turhankin tuttu monelle suomalaiselle hoitajanaiselle. Rullaukset kahden tunnin välein, ettei tulisi makuuhaavoja. Vaippojen vaihto. Sosekeittoa ruiskusta. Kahdessa kuukaudessa laihduin kymmenen kiloa, selkä meni, ja unesta taisin vain haaveilla.
Raha ei riittänyt mihinkään. Erkin eläke paloi hoitajaan työpäivinä ja loput lääkkeisiin. Tarvitsin ensimmäisen luokan invaliditeetin. Ja henkilökohtaiseen kuntoutusohjelmaan oikeuttavat paperit, joilla saisi Kelalta vaipat, painepistematot ja sähkösänkyä lainaksi.
Kaivoin dokumentit ja suuntasin ihan omaan komissiooni. Naapurihuoneeseen.
Toisella puolella pöytää.
Komission puheenjohtajana oli entinen varani, Maija. Tyyppi, jota itse opetin olemaan kova.
Tyrkkäsin Erkin sisään lainatulla pyörätuolilla.
Maija katsoi meitä silmäkulmiensa yli ei myötätuntoa, vain sama kylmän laskelmoiva katse, jolla olin itsekin palvellut hommissa vuosikymmeniä.
Hän pyysi Erkkiä nostamaan vasemman kätensä. Erkki sai sen vaivoin ylös, täristen.
Katso, Sirkka-Leena, Maija tokaisi. Siinähän se: dynamo löytyy, vasen käsi toimii, refleksit on!
Maija, hän tekee tarpeensa alleen! Ei osaa puhua! Mitä positiivista tässä muka on? Tarvitaan ykkösryhmä ja patja makuuhaavat tulossa!
Maija hymähti ja virnisti alentuvasti aivan kuten minä ennen.
Sirkka-Leena, lait ei salli. Ykkösryhmä vain jos kyvyt täysin menneet. Erkki voi kyllä edelleen lusikan tuoda suulle vasemmalla kädellä. Joten annetaan kakkosryhmä.
Entäs vaipat? äänestäni kuuli väsymyksen. Tarvitsen viisi päivässä! Meidän eläkkeellä ne ei riitä!
Ohjeiden mukaan kakkosryhmään kuuluu kolme vaippaa päivässä. Patjaa ei vielä tipu. Olisit kääntänyt Erkkiä ajoissa. Budjetti ei vanteista veny, Sirkka-Leena. Sinähän tämän parhaiten tiedät. Seuraava!
Bumerangi.
Tönin Erkin käytävään.
Aulassa istui kymmeniä. Mummoja kävelykeppeineen, syöpänaisia ilman hiuksia, äitejä pyörätuoleissa lapsineen. He istuivat hikisessä, pimeässä odottamassa vuoroaan todistaakseen noille valkoisten takkien naisille, että sattuu. Että haluaisi elää.
Katselin heitä. Muistin jokaisen.
Muistin sodassa jalkansa menettäneen papparaisen, jolle en suostunut laittamaan Saksasta tuotua proteesia, koska teillä nyt ikää jo on, kotimainen riittää sisäkäyttöön. Hän itki pöytäni ääressä.
Muistin rintasyöpävaiheessa olevan naisen, jolle annoin työkelpoisuustodistuksen kakkosryhmään: Kyllähän kotona voi ommella, syöpäkin on nykyään hoidettavissa. Hän kuoli kahden kuukauden kuluttua.
Lopulta tajusin, etten suinkaan säästänyt valtion rahoja. Otin vanhuksilta pois heidän ihmisarvonsa. Olin rattaana koneistossa, jossa sairaat tungetaan syyllisiksi sairastumisestaan.
Nyt tämä koneisto jauhoi minutkin.
Kyykistyin Erkin pyörätuolin äärelle. Oma Erkki, joskus niin vahva ja komea mies, jonka sylissä tunsin itseni keijuksi nyt istui kuola suupielestä valuen. Hän ei sanonut mitään, mutta yksi kirkas silmä seurasi minua. Ja siitä silmästä vieri hidas, karvas kyynel. Erkki ymmärsi. Ymmärsi, että hänet oli heitetty hyödyttömäksi romuksi. Että hänen elämänsä ja veromarkkansa neljältäkymmeneltä vuodelta eivät olleet enää yhden vaipan arvoisia.
Anteeksi Erkki, itkin polvellani hänen sylissään keskellä kylmää käytävää. Anteeksi te kaikki. Hyvä Luoja, antakaa anteeksi.
Parannus tuli.
Seuraavana päivänä irtisanouduin omasta pyynnöstä, kansliapalkkioista ja prosenteistani. Lähdin ovet rytisten.
Myin automme, ostin Erkille hyvän vuoteen ja saksalaisen patjan. Vaipat ostan nyt omasta pussista.
Tein vielä jotain muutakin.
Tällä hetkellä työskentelen ilmaiseksi. Olen vammaisten vapaaehtoisjuristi. Kuljen joka päivä vanhusten kanssa niissä samoissa komissioissa, joita ennen pelkäsin. Tunnen kaikki temput, säädökset ja direktiivit, joita piilotellaan. Kun uusi rautarouva yrittää evätä muistisairaalta mummolta vaipat, lätkäisen pöytään lakipykälät ja uhkaan valituksella. Saan pyörätuolit, lääkkeet ja kelalomat lunastettua. Taistelen järjestelmää vastaan sen omilla keinoilla.
Erkki ei ole enää jaloillaan. Lääkärit sanovat, ettei kauaa kestä.
Mutta aina kun onnistun auttamaan toista halvaantunutta vaaria saamaan oikean tukipäätöksen, palaan kotiin, istahdan Erkin sängyn viereen, puristan hänen lempeää, velttoa kättään ja sanon:
Tänäkin päivänä pelastettiin yksi, Erkki.
Ja luulen, että hän hymyilee.
Me elämme maailmassa, jossa vanhuus ja heikkous ovat häpeän aiheita. Mutta kerran se soitto soi meille kaikille. Ei virka, ei tittelit, ei suhteet pelasta, kun infarkti tai syöpä sattuu kohdalle.
Jos tänään suljet korvasi heikommalle, älä ihmettele huomenna, kun sama järjestelmä kävelee ylitsesi.
Oletko sinä törmännyt byrokratian tai järjestelmätylyyden muuriin, kun olet asioinut Kelalla tai yrittänyt hakea tukea itsellesi, vanhemmillesi tai läheisellesi? Miksi pienellä vallalla varustetut ihmiset muuttuvat niin kylmiksi onko vika heissä vai koneistossa?
