Nimeni on Sinikka ja olen 49-vuotias. Työskentelen yököksi Helsingin keskussairaalassa. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella olen nähnyt kaikenlaista: tyyppejä, joista tulee lähinnä mieleen sarjakuvahahmot, ja tilanteita, joista saisi kokonaisen Kauniit ja rohkeat -kauden.
Olen ollut eronnut jo kahdeksan vuotta. Minulla on yksi poika. Eero täytti juuri 16. Hän asuu kanssani. Fiksu kaveri, tunnollinen ja ahkera. Edes teinisekoiluista ei ole varsinaisesti ollut pulaa no, ainakaan ennen kuin kaikki muuttui.
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, tuli se suurin huoli elämääni juuri hänestä. Mutta Eeroa ei pidä syyttää mistään. Kuusi kuukautta sitten alkoi Eero valittaa päänsärkyjä. Luulin, että kyse on silmistä ehkä silmälasit ovat tarpeen. Käytiin silmälääkärissä, mutta pojan näkö on parempi kuin minulla koskaan.
Säryt vain jatkuivat. Sitten tuli aamupahoinvointi. Ehkä tämä nyt on vaan kouluruokaa… Minäpä teen eväät valmiiksi, ajattelin. Pahoinvointi jatkui.
Eräänä aamuna löysin hänet oksentamasta kylpyhuoneesta, kasvoillaan kalpea ilme. Hän sanoi kaiken pyörivän päässä. Siinä kohtaa ei paljon mietitty vaan huristelin hänet päivystykseen. Kaikki verikokeet otettiin. Tulos: normaalit. Lääkäri totesi, että nuorilla on nykyään stressiä, Sinikka, tiedäthänteinin keho reagoi paineeseen.
Mutta kun olen ollut sairaanhoitaja kaksi vuosikymmentä. Kyllä minä tunnistan, milloin stressi on jotain muuta. Vaadin tutkimuksia lisää. Lääkäri katsoi kuin olisin tuonut sinne koko koirakaravaanin, mutta lopulta hän kirjoitti lähetteen pään tietokonekuvaukseen.
Muistan sen päivän kuin eilisen. Oli tiistai, olin yövuorossa, kun sairaalasta soitettiin: Sinikka, tuletko heti. Meidän pitäisi puhua Eeron tuloksista.
Jätin kollegat pulaan ja kelasin Hondani ristiin Helsingin. Kädet tärisivät, kun pääsin perille ja minut ohjattiin konsultointihuoneeseen. Siellä istui neurologi, tuttu vain nimestä, vakava herrasmies noin viidenkympin. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: Löysimme Eeron päästä kasvaimen. Meidän pitää tehdä lisää selvityksiä, katsoa mikä se on, kuinka pitkällä se on.
Siinä hetkessä tuntui, että maapallo tipahti pois alta. Olen kertonut huonoja uutisia kymmenille perheille, mutta silti, kun kyse on omasta lapsesta, sitä on aivan pihalla.
Seuraavat päivät olivat oikea tutkimuskirous: magneettikuvat, koepalat, onkologin konsultaatiot. Sanasto kuin Mehiläisen tenttikirjasta, mutta kymmenen kertaa karumpi, kun ne sanat liimautuivat omaan poikaan.
Glioblastoma multiforme, gradus IV. Aggressiivinen ja leikkauskelvoton, sijaintikin kuin jossain Helsingin lumisimmassa risteyksessä. Hoito: sytostaatit ja sädehoito ja pyhä lupaus yrittää saada lisää aikaa, vaikka ennuste kuulosti hätävaralta.
Kun syöpätautien lääkäri selitti hoitoa, Eero istui rinnallani, minun vauva, 16 mutta koko maailma painoi harteilla. Kuolenko minä, äiti? hän kysyi, ja minä en tiedä, pystynkö koskaan unohtamaan hänen ääntään.
Lääkäri katsoi, tavalla, jonka minäkin niin monta kertaa osaan. Tehdään kaikki, että sinulla olisi enemmän aikaa, oli lääkäri vastasi.
Lisää aikaa. Ei parannut, ei palaat normaaliksi. Vain lisää aikaa, kuin joku outo ostoskanavadiili.
Sinä iltana Eero halasi minua ja sanoi: Älä itke, äiti. Me taistellaan tätä vastaan.
Mehän taisteltiin. Sytostaatit parin viikon välein. Eero menetti hiukset, kiloja putosi. Oksensi jatkuvasti, mutta ei valittanut. Hymy ei kadonnut kertaakaan.
Kaveritkin alussa jaksoivat, sitten käynnit harvenivat. Kuka nyt teini-ikäisenä haluaisi miettiä kuolevaisuuttaan. Yksi pysyi: Aleksi, paras ystävä alakoulusta asti. Aleksi tuli joka arkipäivä, selosti koulun kuulumiset, toi läksyt ja pelasi Eeron kanssa pleikkaria vaikka Eero tuskin jaksoi ohjainta pidellä.
Eräänä iltana kuulin, kun pojat juttelivat Eeron huoneessa, ovi raollaan. Pelottaako sua? kysyi Aleksi. Koko ajan, sanoi Eero. Mutta en sano äidille, se murehtii muutenkin tarpeeksi.
Mikä pelottaa eniten?
Että äiti jää yksin. Että se kärsii. Että en ehdi hyvästellä kunnolla. Että se syyttää itseään jostain, mihin ei voisi vaikuttaa.
Menin omaan huoneeseeni ettei he kuulleet ja tuntui, että jäässä oleva marjapuuro olisi helpompi niellä kuin ne sanat.
Hoidot eivät auta. Kasvain kasvaa vaan. Lääkärit puhuvat jo saattohoidosta, siitä että keskitytään Eeron elämänlaatuun ja jäljellä olevaan aikaan.
Kuinka kauan? Kukaan ei tiedä. Ehkä kolme kuukautta, ehkä kuusi, ehkä vähemmän.
Tänä aamuna Eero pyysi päästä kouluun. Viikkoihin ei ole jaksanut, mutta nyt halusi nähdä kavereita ja olla normaali edes hetken. Vein hänet, autoin autosta ja tunsin kuinka railakkaan kevyt hänestä on tullut. Kaverit halasivat ja lempimaikka tuli juttelemaan. Näin kuinka Eero nauroi hetken aikaa hän oli ihan vain Eero.
Kolmen tunnin jälkeen hain väsyneen mutta onnellisen pojan kotiin. Kiitos, äiti, hän sanoi autossa, kiitos, että veit, kiitos, että jaksat. Olet maailman paras äiti.
Sanoin: Sinä olet maailman paras poika.
Jonkin ajan kuluttua hän sanoi hiljaa: Äiti, kun minua ei enää ole, lupaa että olet onnellinen. Lupaa, että elät. Älä itke koko elämääni. Muista minut hymyillen, jooko?
Sanoin että lupaan. Vaikka en ole ihan varma, pystynkö.
Nyt hän nukkuu omassa huoneessaan. Kurkkasin häntä hetki sitten; nukkuvan lapsen kasvot ovat jotenkin pienen ja suuren välillä. Huomenna päivällä tulee saattohoitaja, ylihuomenna on taas kontrollissa. Tiedämme kaikki, mitä ne tulokset kertovat.
Istun olohuoneessa kahvikupin kanssa, musta Juhla Mokka jäähtyy käteen. Katson valokuvia: Eero vauvana, Eero päiväkodin ekana päivänä, Eero 10-vuotissynttäreillä, Eero puoli vuotta sitten terveenä, hymyilevänä, vielä kokonaan tietämättömänä tulevasta.
En tiedä, miten tästä selviää. En tiedä, miten maailmassa voi haudata oman lapsen. Kuusitoistavuotiaan, jolla olisi ollut koko elämä edessä.
Mutta Eeron vuoksi yritän. Olen vahva niin kauan kuin hän tarvitsee. Hymyilen, kun hän katsoo. Teen viimeisistä päivistä mahdollisimman hyvät.
Ja kun hän ei enää ole, siitä selviämisestä voin huolehtia sitten. Nyt tärkeintä on olla tässä. Häntä varten.
Miten sanotaan lapselle, että häntä rakastaa, kun aika käy vähiin? Miten mahduttaa yhteen elämän rakkauden viimeisiin päiviin?
