Lukematon kirja
No niin, Kerttu, mä lähden nyt! Älä saattele. Tulen myöhään! Muista laittaa huomiseksi se sininen paita ja housut valmiiksi, älä unohda! Ja kemiallisesta pesulasta pitää ne hakea! huutaa eteisestä Arto, vetää nopeasti päällystakin ylleen, pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan itseään peilistä, nappaa hatun ja katoaa ulos pamauttaen oven kiinni.
Ovi kolahtaa niin, että ikkuna keittiössä helähtää.
Tässäpä läpiveto miettii Kerttu, sulkee hanan, pyyhkäisee kädet esiliinaan ja vilkaisee ulos keittiöstä. Kaikki tavallaan aurinko tulvii käytävään, jonka päässä on eteinen, seinillä on valokuvia, tapetti on hilpeää vaalean sinistä raitaa, Kertun takki naulakossa. Ja
Kerttu Kurtin tytär kurtistaa kulmiaan.
Nyytti! Mies unohti nyytin, ja siinähän on ne karjalanpiirakat! Kerttu oli aamulla noussut ennen kukonlaulua, valmistanut ja paistanut piirakat, munavoilla, niinkuin Arto rakastaa. Erityisesti tätä päivää varten: tänään Artolla on työmatka maaseudulle, missä ei saa kunnon ruokaa, eikä mikään voita kotitekoista evästä.
Hätäisesti Kerttu vetää esiliinan pois, suoristaa hiuksiaan ja nappaa lämpimän nyytin kainaloon aivan kuin vauvan. Hän syöksyy ulos asunnosta, onneksi muisti avaimet muuten jäisi oven taakse! Hän ryntää portaita alas, pidellen kaidetta, joka kiiltää lakattuna; neljäs kerros, kolmas, toinen
Moni muu nainen huutaisi miehensä ikkunasta pysähtyessään talon oven eteen, mutta Kerttu ei kehtaa sellaista. Hän haluaa viedä nyytin itse, hyvästellä Arton, painaa poskensa Arton poskea vasten, tämä taputtaa nopeasti, sanoo nyt täytyy mennä
Nopean juoksun jälkeen Kertulla on puhti pois, hän singahtaa pihalle ja törmää lähes ovella seinään Kerttu ei enää ole kaksikymppinen, vaan neljäkymmentäyhdeksän, ja juokseminen tuntuu raskaalta.
Hän etsii nopeasti Arton hahmoa tutussa harmaassa trenssitakissa ja vaaleassa hatussa.
Arto rakastaa pitkiä trenssejä auki, jotta tuuli saa leikkiä helmoilla ja hattu keikkuu päässä. Hänellä on hattuja joka säällä. Kerttu pitää niistä huolta, harjaa, ostaa uusia, vaihtaa tarvittaessa. Yksinkertaisesti hoivaa.
Hattu on tyylikäs! Arto puolustelee, jos heidän poikansa, Mika, nimetty isoisän mukaan, kuittailee isälleen. Te nuoret ette ymmärrä, teillä on vain keinokuituja ja muovia
Missä Arto viipyy?
Siellä hän jo menee portin kautta vilkkaalle, aurinkoiselle kadulle. Jos Kerttu ei toimi nopeasti, mies nousee bussiin ja häviää ja sitten
Kerttu pinkaisee asfaltilla, nyökkää kulkiessaan pihalla aurinkoa ottaville vanhoille rouville, jotka seuraavat hänen menoa hymyillen myötätuntoisesti: kyllä on rakkautta ja perheonnea.
Mitä sinä nyt noin kiirehdit, Kerttu? kysyy vanha rouva Lempi Kertun hentoiselle selälle.
Lounas! Arto unohti, tässä olis piirakoita! huudahtaa Kerttu olkansa yli.
Lempi nyökkää hyväksyvästi, hymyilee leveästi: piirakat ovat hyvää, ja rakkaus vielä parempaa.
Kerttu vilahtaa portista, juuri aikeissa huutaa, mutta pysähtyy kuin nieltynä. Hartiat valahtavat, hengitys salpautuu, tuntuu kuin aurinko sammuisi, jäljelle jää vain pimeys ja vaikea hengittää. Kertun päässä alkaa pyörryttää, hän tarrautuu syöksytorveen.
Arto seisoo pysäkillä vieressään nuori, uhkea nainen. Nainen kikattaa, pyörittelee olkapäitään, Arto katsoo häntä alas nauraen. Sitten nainen työntää Arton luotaan, mittaa tätä halveksuvasti, mutta Arto Arto kumartuu, tarttuu naisen käteen kuin suudellakseen, mutta nainen vetää kätensä pois äkisti antaa kuin korville. Arto oikenee kuin kivi, suuttuu, Kerttu arvelee. Sitten taas taipuu, hyväilee naisen selkää, kaivaa taskusta karkin ja tarjoaa sille. Nainen nauraa, avaa suunsa, ottaa vastaan kuin poseeraten.
Kerttua oksettaa. Voi luoja! Arto, arvostettu aikuinen, lähes vanha mies, mielistelee nuorta naista häpeällistä!
Naisella on sininen pilkkumekko, silmiä häikäisevä, samaa sävyä nauha hiuksissa, kampaus siisti, jaloissa sandaalit.
Kertun katse harhailee, eikä hän tiedä mitä tehdä nyytillisen piirakoiden ja koko elämänsä kanssa
Linjan bussi kaartaa pysäkille, ihmiset ryntäävät sisään, Arto auttaa pilkkukasta naista, kannattelee sisälle, ovet sulkeutuvat.
Kerttu näkee hetken, että mies katsoo suoraan häneen. Häntä hävettää yhtäkkiä: kotimekko, kuluneet tohvelit ja tämä piirakkanyytti.
Kerttu kääntyy jyrkästi pois, palaa pihan poikki, missä naapurit kuluttavat pihassa aikaa hihattomissa mekoissaan, kohtaa lähes rouva Lempin.
Etkö saanut toimitettua nyyttiä perille? Lempi kyselee, vetäen tupakkansa suusta, nyökkää Kertun kädessä roikkuvaan piirakkapakettiin, jota nimittää sukkelasti eväsrasiaksi, koska ei oikeasti hyväksy Kertun vaivannäköä miehen hyväksi tuota kaiken kattavaa, lämmintä, himpun liiankin makeaa huolenpitoa.
En ehtinyt, Kerttu nostaa harteitaan hajamielisesti.
Harmi. Menevät hukkaan. Lempi nyökkää varmana. Laitetaan meidän Kaleville, tuon sen hakemaan. Ootko kotona tänään?
Kerttu pyörittelee päätään epämääräisesti.
No hyvä. Vien Kaleville. Se tykkää sun piirakoista, minä en leivo, en jaksa näpertää taikinan kanssa. Oota vaan.
Lempi ryhdistäytyy äkkiä, viuhtoo käsiään ja syöksyy pihalle tulevaa traktoria torumaan.
Pois! Pois sieltä, kone mies! hän huutaa. Joka vuosi tallot kukkapenkin! Sanon vain, tallot! Peruutta pois heti! hän kinaa kuskin kanssa, mutta Kerttu ei enää kuuntele.
Kerttu laahustaa portaille, sukeltuu viileään rappukäytävään. Hänen askeleensa kopisevat marmorilaatalla, nyyhkähdys sekoittuu oven narinaan ja lopulta kaikkoaa asuntoon.
Kaikki. Tämä oli kaikki. Loppu perheelle, lämmölle, turvallisuudelle, luottamukselle. Ei enää uskoa ihmisiin. No, ihmisiin liian laaja käsite. Mutta mies Mies on pohjarakenteeltaan jotain suurta ainoa, jonka hoidettavaksi ja varjelemaksi Kerttu joskus annettiin. Ja nyt mitä?
Kerttu lysähtää huonosti eteisen jakkaralle, piirakat tippuvat nyytistä. Kissa Viiru tulee, pyörii jaloissa, naukuu ruokaa. Kerttu ei huomaa, ei näe mitään. Hän seisoo yhä siellä, syöksytorven luona, katsoo sinistä pilkkumekkoa, sen kantajaa ja Artoa. Kuumat, karvaat kyyneleet valuvat pitkin poskia, ja se tuntuu oudon hyvältä ei tarvitse olla ryhdikäs eikä iloinen vaimo, vaan saa vain istua ja surra makeasti, nauttien omasta murheestaan
Kauanko hän siinä istuu, sitä ei tiedä, mutta ovi narisee, Viiru pakenee, säikky ja pehmeä.
Avoimesta ovesta kurkistaa naapuri Kalevi, Lempin mies. Pyöreä nenä, kuoppaiset posket, pulleat huulet, kiharat, punakka kaula kaikki Kalevissa on hiukan liioiteltua ja väärää tälläiseen kotiin, mutta Kalevi kuitenkin kuuluu joukkoon kulttuurimies, tosin vähän omituinen.
Taiteilija minä nyt kuitenkin se selittelee. Ja lahjakas, gallerian johtaja! Taitelijat ovat vähän hulluja. Muuten he olisivat vain taviksia
Kerttu pyyhkii silmät, katsoo ylös vieraan lempeisiin, sinisiin silmiin. Jos Kalevi ei olisi taiteilija, voisi hyvin olla kirkkoherra, Kertusta tuntuu.
Kalevi Oskarinpoika? Te täällä? hän kysyy avuttomasti.
Kuka muka muu? Kalevi ihailee itseään, sitten jatkaa: No, Kerttu, Lempi kertoi että sulle jäi ylimääräisiä piirakoita? Meillä on keittiöremontti, Lempi järjestelee kaapistoja hän huokaisee. Ei ole ruokaa ollut kymmeniin päiviin, aina käskee syödä työmaaruokalassa. Kyllästyttää jo
Sitten hän kerkenee nyyhkäistä, kiharat tärisevät, tuhti kroppa tunkee eteisen neliöön, aurinkoon.
Hetkinen, otan kengät pois Kalevi höpöttää, sanoja vääntäen maalaisittain. Märät, astuin lätäkköön. Ja sukat, nehän on kastuneet. Katso nyt itse! osoittaa jalkojaan, Kerttu laskee katsetta. Isot jalat, tavalliset kaupan sukat, mutta isovarpaassa reikä.
Kerttu nappaa kengät, vie parvekkeelle kuivumaan.
Laita paikalle! ärähtää Kalevi, Kerttu hämmentyy.
Mutta pitää kuivattaa, etteivät jalat vilustu! hän sopertaa.
Minun kroppani, minun asiani! Takaisin vaan! Kalevi irvailee, mutta silmä pilkistää.
Kerttu ei palaudu. Eihän vieras voi lähteä märissä kengissä! Hän laittaa kengät aurinkolänttiin parvekkeelle, hätistää Viirun pois. Kalevi kolistelee jo keittiössä.
Kerttu! Emäntä! Tuo nyt teetä! En ole saanut aito mustaa, hunajalla, sitruunalla, pitkiin aikoihin! Tee, hyvä renki! Olen työtön Hän oikoo jalat käytävälle, niin että Kerttu ei pääse ohitse, melkein kompastuu.
Heti! Minä tuon Kerttu käynnistää koneen, laittaa veden kiehumaan, mutta ajatukset ovat sekamelskana, kylmät ja kipeät.
Arto Miten voit? Kaksi askelta ovelta, ja jo vieraiden kanssa!
Kertun posket lehahtavat punaisiksi, mutta järkiääni rauhoittelee: Se on vain väärinkäsitys, mitä siitä. Satunnaisia työtuttuja! Pian Arto palaa ole huomaavainen, lämmin, niin kyllä hän unohtaa vieraat!
Mutta Kalevi rutistaa kulmiaan.
Kai aiot keittää uutta teetä? Älä nyt vanhoja pohjia kaada minulle! Kalevi kommentoi, nuuhkii kannua. Ei, ystäväiseni. Tämä viemäriin! Vain tuoretta vieraille!
Mutta Minähän juuri keitin! Maista nyt! Kerttu hätääntyy, antautuu kuitenkin.
Uusi kannu on helppo tehdä. Mutta Arto Miten täällä eletään?
Vesi kiehuu, Kerttu kaataa teehen kiehuvaa vettä, huoneeseen leviää mustan teen, aavistuksen verran karvas ja hapan tuoksu.
Nyt kelpaa! Mutta ota se sininen juhlakuppi, se kulta- ja kobolttireunainen ne on minun suosikkeja. Ei mitään särmästä! Ja piirakat tarjolle. Ei tuolle lautaselle, se on särkynyt. Juhlavalle! Ja ompele nuo sukkani, Kerttu hyvä, kun syön. Lempi ei enää ompele ojentaa sukkansa, nuokkuen kohti Kerttua pehmoisesti.
Kerttu, entinen opettaja ja arvostettu ihminen, joka on jättänyt työnsä kodin ja miehen vuoksi, katsoo sukkiin halveksuen, mutta käsi on jo ottamassa niitä.
Silloin Kalevi jysäyttää nyrkillään pöytään, nousee, pullistuu lähes pelottavan suureksi.
Mitä teet, Kerttu?! Tajuatko? Sinä olet emäntä täällä ja annat minun määräillä kuin pikkutytölle. Huh! Lempi sanoi, mutten uskonut! Sinä olit ennen ylpeä, upea, kun kävelit pihalla varpusetkin hiljenivät ihailusta! Nyt sinusta voi pyyhkiä lattiaa! Huh! Huh!
Kalevin kädet heiluvat, teekupit helisevät, piirakat kierähtävät lautasella.
Miksi tulit sitten? Miksi puhut minulle näin? En jaksa! Arto minun Artoni pysäkillä toisen kanssa Näin kaiken! Lähdin viemään piirakoita, mutta siellä hän oli Kertun kyyneleet tippuvat liinalle.
Silloin kaikki hiljenee, jopa verho hyytyy liikkumattomaksi, jopa ulkona on oudolla tavalla hiljaista.
Kalevi huokaisee ja ärähtää:
Siksi Arto haki naisen. Ei pidä antaa periksi, Kerttu! Sinä olit ennen ankara oppilaille, et antanut armoa! Minäkin, vaikka Lempi on kaunis, mietin aina sinun ylvyyttäsi naapurissa. Nyt sinä juokset hellimässä miestä kuin äiti! Arto, hattu, Arto, eväskippo, Arto, minä kannan perunat, älä sinä matkii Kalevi.
Kerttu ensin loukkaantuu, sitten hymyilee. Niinhän hän on aina sanonut.
Olenko minä kanaemo? Ehkä. Mutta, tiedätkö, nautin siitä että saan huolehtia, palvella, varjella. Minusta
Mutta Kerttu, se tukahduttaa miestä! Me ollaan susia, valloitajia, me halutaan intohimoa, eikä pelkkiä villasukkia! Villa on hienoa, mutta liikaa on liikaa! Mika muutti pois, äitiys siirtyi mieheesi, ja miehen tempaisi vieras nainen, jolla oli itsepäinen ilme. Hänen kanssaan Arto tuntee olevansa nuori, tajuatko?
Kerttu ei tajua. Tai ei halua. Kaikki turhaa? Koko elämä mennyt hukkaan? Itsensä menettänyt
Hän lopetti opettajan työn jo kymmenen vuotta sitten, että ehtisi hyvissä ajoin saatella Arton töihin, saisi olla kotona. Opiskelijat kävivät vielä silti maksoivatkin mutta kerran kun Arto sairastui keuhkokuumeeseen, melu ja vaiva ärsyttivät, joten Kerttu päästi opiskelijat pois miehen rauhan vuoksi.
Lakoi laulamasta siivotessa, ei enää kuunnellut radiota. Maalaamiskin jäi: Arto alkoi inhota tärpätin tuoksua, joten kankaat kaappiin, pensselit laatikkoon, öljyt pois.
Ja niin sinä, Kerttu, muutuit vanhaksi tädiksi! sanoo Kerttu peilikuvastaan ja hymähtää.
Kynsilakka? Kenellä aikaa, kun on keittoja ja pihvit paistettavana.
Mekko? Mihinkäs sitä Arto väsyy töissä
Korkokengät? Miksi ne jalkaan? Suonet näkyvät! pohtii Arto. Niin kengät katoavat hyllyyn.
Ystävät soittavat harvoin, pojasta kuulee kerran kuussa käy, syö ja lähtee, mukaan rasioita ja piirakoita. Ei soittoa perään.
Kaikki. Tämä on kaikki. Loppu
Älä lannistu, naapuriseni! Nouse! Kukoista, vielä olet nuori! Olet ruusun kukka, Kerttu! Ota elämä taas haltuun, muuten Arto jatkaa taas muiden kanssa! Kalevi painottaa puheestaan ja huokaisee. Sinun piirakat on huippua! Oi jos olisin nuori, yrittäisin iskeä! Tottavieköön!
Ja lähtee. Kerttu jää…
Arto palaa kotiin myöhään, puolihumalassa ja vähän ryvettyneenä. Hänestä leijuu parfyymia ja viinin tuoksua.
Kokous venyi hän työntää laukun Kertulle, irvistää kun selkään sattuu. Laita teetä. Himoitsin perunoita. Ja snapsin kanssa. No mitä seisot? Sanoi
Kerttu ei ota laukkua, vaan käskee Artoa väistymään hän haluaa asettaa matkalaukun alas.
Minne olet lähtemässä?! Mitä tämä nyt on? Arto kysyy hämmästyneenä, katsoo Kerttua, joka on pukeutunut siistiin, hiekanväriseen mekkoon, tukka kammattu ja korvakorut Kerttu on aivan erilainen nyt.
Menen työmatkalle. Jää itse tänne. Snapsit ja perunat, ihan itse. Tai kutsu hänet. Minä en estä, Arto. Jos se kerran on kivaa, niin ota onnestasi kiinni. Hyvästi, Arto. On minun aikani.
Kerttu sujahtaa ovesta, pysähtyy hetken portaikossa kun matkalaukun kahva painaa, mutta pian korkokenkien kopina katoaa portaisiin ja pihalla käy jo taksi, sitten on hiljaista.
Arto syöksyy porrastasanteelle, aikoo huutaa, mutta vain ähkäisee selkään iskee tuska, silmissä mustenee ja kyyneleet valuvat.
Keeeerttuu hän saa pinnistettyä.
Missä olet, Kerttu? Nyt olisi nypitty lihakset, lämmitetty villahuivilla, kiedottu kainaloon, hoidettu
Sanni? Sinäkö siellä? Arto kuiskaa puhelimeen Joo, tiedän ettei pitäisi soittaa, Sanni, mutta Selkä! Voisitko hieroa? Ja ruokaa En pääse keittiöön, Sanni! Mutta ethän sä mikään vieras ole! Mitä?
Luuri rätisee lääkäri tulee eri numerosta ja sitten tuuttaus. Sanni ei tule. Hän ei hiero, ei silitä paitaa, ei sua kylkeen kiinni. Hän ei ole Kerttu. Ei lainkaan. Sietämätöntä.
Arto laahustaa keittiöön, näkee kylmät piirakat lautasella, voihkaisee. Tämä ei ole mikään painajainen, tämä on katastrofi. Ja hän on itse aiheuttanut!
Kerttu saapuu takaisin seuraavan päivän iltapäivällä lääkärin ja kukkien kanssa. Ostanut itse ruusut, asettelee niitä kristallimaljakkoon. Hän tuoksuu hajuvedelle ja vähän savulle. Kerttu polttaa joskus, kun hermostuttaa.
Odottakaa, tohtori, ei vielä piikkiä, Kerttu pysäyttää lääkärin käden.
Mies voihkaisee, helpotusta ei kuulu.
Mitä nyt? lääkäri kysyy.
Hetki. Arto, mitä lupasit sille naiselle? Sellaiset eivät ole kiinnostuneita muuten olet sinulle vanha hänelle, kumartuu hänen hikisen naamansa ylle.
En minä vanha ole! Olen parhaassa
Eläkepapereita, keskeyttää lääkäri. Mitä lupasit? Kerro, muuten lähden.
Viran. Nimityksen. Mutta ei se saa mitään! Olet vain sinä, Kerttu! Ainoastaan sinä! Anna anteeksi! Arto nyyhkyttää. Ei se saa mitään!
Saa. Sinä olet mies ja pidät lupauksesi. Hän saa nimityksen ja arvon, ettei tunne olevansa nolaaja. Ja, Arto, sinä lähdet virastostasi. Miten ja minne, se on sinun ratkaisu! Muista, ensi viikosta palaan töihin. Silitysrauta hyllyllä, paidat pyykissä. Jos ei kelpaa ota avioero. Ymmärsitkö?
Arto jää puhisemaan, pyyhkii otsan, nyökkää. Kipu selässä polttelee, Kerttu komentaa, lääkäri hänen puolellaan, Kalevi kurkistaa oven raosta pian tulee Lempi niin nolous on täydellinen.
Ymmärsin. Tehkää nyt jo, kiduttajat! Tai kuolen tähän! hän vikisee.
Kerttu nyökkää hyväksyvästi. Lääkäri ryhtyy hoitamaan.
Sanni on onnellinen. Tai suorastaan liihottaa: väitöskirja meni läpi, arvonimi ja hyvä työpaikka kaikki vanhan Arton avulla.
Sanni ei enää katso Artoon päin, ohittaa tervehdykset. Ei tarvitse vaimo teki selväksi, että arvo voidaan ottaa pois yks kaks! Sanni etsii uuden ihmisen.
Arto irtisanoutuu. Kaikki ihmettelevät, miksi noin hyvästä paikasta. Hän vaikenee, kerran vain sanoo että lupasi. Kenelle ja mitä ei tarkennusta.
Läksiäisissä Arto järjestää juhlat, tuo vaimonsa timanteissa, tanssii hänen kanssaan tangoa katseella, jota ei koskaan suonut Sannille.
Miksi? Mikä siinä, Kertussa, oikein on?
Siinäpä kaikki. Kerttu on se ilma, jota Arto on koko ajan hengittänyt. Sitä ei huomaa ennen kuin on tyhjiössä. Eikä ole kyse selästä tai kyljestä, vaan siitä että Kerttu on yhä kuin lukematon kirja arvoituksellinen, täyteläinen ja makea, kuin kypsä mansikka heinäkuussa, niitä joita hän syötti vaimolleen joskus meren rannalla. Ja koskaan ei saa luettua viimeistä sivua. Olkoon niin!
Sanni taas hän ei ole vielä kasvanut sellaiseksi. Ehkä ei koskaan kasvakaan, tai ei ole vain löytänyt omaa lukijaansa. Elämä näyttääVielä vuosien päästä, kun kesäillat pihalla tuoksuvat niin kuin silloin ennen, Lempi vie tuoleja nurmikolle, Kalevi kauhoo kahvia ja Mika saapuu vierailemaan nauraen, Arto ja Kerttu istuvat vierekkäin, katselevat toisiaan. Kukaan ei tiedä mitä kaikkea he ovat toisilleen sanoneet, eivätkä vanhat valokuvatkaan enää kerro, miten joskus elämä muljahti sijoiltaan ja piti löytää uusi tapa pitää toista kädestä kiinni.
Kerttu kaataa teetä, Arto antaa sen nyt tehdä niin, ja välillä yrittää itsekin palvella, vähän kömpelösti, kuin oppien kaiken uudestaan. Kun ilta viilenee, he kävelevät yhdessä sisään, Kerttu tarttuu miehensä kainaloon, eikä siitä syntyvä hiljainen hyvä tukena tunnu enää itsestäänselvyydeltä. He eivät puhu paljon pienet sanat ovat jo sanottu, uudet eivät ole enää tarpeen. Eivät kaikki vanhat unelmat toteutuneet, mutta jotain suurempaa jäi: elämä, joka oli pitänyt ravistaa hereille, jotta vanhat rivit voisi kirjoittaa uudelleen.
Kun Kerttu sammuttaa valon ja Arto vetää peiton heidän ylleen, radiossa soi vanha iskelmä. He hymyilevät pimeässä. Elämä ei ehkä mennyt niin kuin piti, mutta yhdessä siitä silti tulee totta kuin kirja, jonka viimeistä sivua ei haluakaan koskaan lukea loppuun.
