Aappo Virolainen kasvoi ilman isää tai no, olihan sillä isä, mutta kun Aappo täytti neljä, jäi isän paikka tyhjäksi.
Isä, Virolaisen Mikael Arto, työskenteli pelastusyksikössä ja menehtyi kansainvälisellä avustusmatkalla, kun Aasian maassa järjestettiin raunioita maanjäristyksen jälkeen. Hänen mukanaan menehtyi myös Rehu, saksanpaimenkoira, jonka Mikael oli kasvattanut pennusta lähtien.
Aappon äiti, Eeva, jäi leskeksi eikä mennyt uusiin naimisiin hän kasvatti poikansa yksin.
14-vuotiaana Aappo ilmoittautui nuorisokoirakerhoon paikallisessa koiraharrastusyhdistyksessä. Eeva nyökkäili hyväksyvästi, mutta salaa pelkäsi, että poika seuraisi isänsä jalanjälkiä vaaralliseen ammattiin. 16-vuotiaana Aappo toi kotiin saksanpaimenkoiran pennun, jolle nimeä ei tahtonut löytyä millään.
Kerran, palattuaan koulusta, hän kuuli äidin juttelevan pennulle:
No jopas olet taas melkoista menoa pitänyt, olet ihan konna!
Aappoa hymyilytti. Kun hän lapsena kiipesi vääriin paikkoihin tai tuli kotiin rapaisena, äiti aina huokaisi juuri nuo sanat. Hän asteli olohuoneeseen, virnisti ja totesi:
Siinäpä nimi nyt meillä on Konnan-pentu.
Kaksi vuotta myöhemmin Konna oli kasvanut komeaksi, voimakkaaksi ja kuuliaiseksi palveluskoiraksi. Aappo oli ylpeä sekä työstään että koiran taidoista.
Asevelvollisuus osui kohdalle, ja Aappo nakkasi inttihakemukseen erityistoiveen: hän halusi palvella yhdessä Konnan kanssa. Salassa äidiltään Aappo treenasi koiran armeijaa varten ja toivoi pääsevänsä läpi, kunhan testi koittaa. Heidät lähetettiin Santahaminaan, missä kolmessa kuukaudessa piti todistaa, että duo on valmis tehtäviinsä.
Sitten tuli määräys: rajalle Venäjän suuntaan. Rajalla heitä vastaanotettiin suomalaiseen tapaan lämpimällä harvapuheisuudella, mutta pian Aaposta ja Konnasta tuli jo lempinimetkin Konna ja Kohellus, kun nämä lähti partioimaan yövuoroon.
Kaikki rullasi tuttuun suomalaisittain jöötillä mallilla, kunnes eräällä yöllä sattui pahin mahdollinen. Partiossa tuli vastaa rajan ylittäjiä ja syntyi tulitaistelu yksi sotilaista loukkaantui, toinen menehtyi, ja Aappo katosi.
Konna sai myös osuman, mutta selvisi hengissä. Rajavartioasema haravoi pitkään maastoja, tuloksetta. Kuukauden verran etsivät kummankin maan viranomaiset, mutta järvenväylältäkään ei löytynyt jälkiä Aaposta.
Eevaa lohduttamaan saapui sotilasasiamies ja toi Konnan mukanaan, joka irvisteli jo kuin vanha konkari. Koira ontui etutassua, mutta selvästi oli päässyt parempaan kuntoon.
Eevan silitellessä Konnan päätä ja kuunnellessa upseerin puheita ihmeistä, jatkuneista etsinnöistä ja ripauksesta toivoa, ei hän oikein enää rekisteröinyt muuta kuin koiran lämpimän pään sylissään.
Voi sinua, konna, Eeva kuiskasi.
Sen jälkeen puistossa nähtiin joka aamu ja ilta parivaljakko: keski-ikäinen nainen ja etutassuaan laahaava paimenkoira. Heissä oli jotain tyyntä, arvokasta ja koskettavaa; ihmiset pysähtyivät herkemmin vilkuilemaan perään. Kaikki ymmärsivät, ettei tämä ollut pelkkä suhde omistaja ja koira, vaan jotain syvempää.
Eeva antoi käskyjä hiljaisella äänellä ja jutteli paljon koiralle. Konna höristeli arvoisasti päätään ja kuunteli joka sanan, haukkumatta kertaakaan.
Konna, tänään paistetaan karjalanpiirakoita ja tehdään sienipiirakka. Huomenna mennään joelle, saat kastella tassuja oikein kunnolla.
Vuosi vierähti. Veijarit tulivat taas sotilasyksiköstä toivat ruokatarpeita ja koiran evästä, mutta kertoivat myös, että jos vuoteen ei tiedetä mitään pojasta, hänet voi julistaa kuolleeksi.
Eeva kuunteli järkähtämättömän rauhallisena, kiitti kohteliaasti, antoi oudon hymyn ja sulki oven:
Älä välitä, Konna. Tiedän, että Aappo on elossa.
Eräänä päivänä ovikello soi. Oven takana seisoi nuorukainen, jota Eeva ei tunnistanut, mutta Konna, kummasti kyllä, heilutti häntää.
Terve, Eeva. Olen Niklas Koskinen, palvelin yhdessä Konnan, anteeksi, Aapon kanssa, Niklas kiirehti, hymyili koiralle, päivää Konna, tunnistit heti, veijari.
Ilta humahti rupatellessa: Niklas kertoi synkimpiä ja hauskimpia armeijatarinoita, Eeva tarjosi teetä, keksejä ja kaiveli esiin lapsuuskuvia.
Sitten Niklas hiljeni kuin suomalainen liftari nakkikioskilla, ja kasvoille levisi jännittynyt ilme:
Eeva, älä nyt pelästy etten täällä houri omiani
Eevaa pieni väristys kävi läpi:
Mikäs on Niklaksen mielessä?
Aappo käski kertoa, että palaa kotiin.
Eevalta karkasi pieni parahdus, käsi siirtyi suun eteen ja kyyneleet alkoivat virrata tihkuna. Konna nytkähti makuupaikaltaan, pukkasi kuonolla Niklasta ja haukahti matalasti.
Älä hätäänny yhtään. En ole nähnyt Aappoa, enkä tiedä missä hän on, mutta Kaksi viikkoa sitten hän ilmestyi uneeni ja pyysi tuomaan tämän viestin sinulle.
Eeva itki kaikki ulos, Konna nuoli lohduttavasti kättä. Niklas istui hiljaa, koska tiesi, että uni ei takaa ihmettä, mutta hän ei olisi jättänyt asiaa hoitamatta ystävänsä puolesta.
Vielä yksi vuosi kului ja taas samalla lailla kahdestaan parkissa vaellettiin, naisen ja koiran, keskustellen omiaan. Syksyn lehdissä oli kultainen hohto, aurinko välkkyi sateen jäljiltä ja teki silmiin kyyneleitä.
He päättivät kuitenkin kiertää vielä kerran pitkän käytävän toiseen päähän. Toisessa päässä lähestyi tumma miehen hahmo, katosi hetkittäin ruskaan, ja pysähtyi käsikädessä.
Konna hätkähti, jäi seisomaan, vinkaisi ja pinkaisi eteenpäin. Eeva päästi hihnan irti ja koira syöksyi, etujalka unohtaen ontumisen, kuin lapsi juhannusuinnille.
Eeva jäi seisomaan polvistuneena, kyyneleet poskilla; siinä, vähän kauempana, halasivat hänen ikiomat Konnansa ja Kohelluksensa.
Lasse Penttinen kasvoi ilman isää. Tarkemmin sanottuna hänellä kyllä oli isä, mutta kun Lasse täytti 4 vuotta, isä menehtyi.
