Tarvitsen naisen, ei vanhemman kuin neljäkymmentäkaksi. Se on maksimi. Ja silloinkin hän saa näyttää korkeintaan kolmekymmentäviisivuotiaalta. Viisikymppinen se on jo ihan eri maailma, Pertti. Minä kaipaan reipasta ja energistä, en ikätoveria.
Itsehän en ehkä ole mikään Esko Salminen, mutta sisimmässäni olen yhä kaksikymmenenkahdeksan. Sitä paitsi, mieshän paranee iän myötä, mutta nainen no, tiedät kyllä.
Minä ja ystäväni Marja istuimme viereisessä pöydässä, ja kuulimme vahingossa tämän soolomonologin. Olimme piipahtaneet hampurilaiselle treenin jälkeen, jutellen uudesta ruokavaliosta, kun miesääni ohitti meidät kuin ooppera kaupungintalon torilla.
Kuulitko, Marja kuiskasi naurahtavasti. Hän korottaa itseään. Kohta saa jo kahvia kylkiäisenä.
Ole hiljaa, sanoin virnistäen. Kunnellaanko loppuun asti. Tämä on melkein kuin Kansallisteatterissa.
Puhuja jatkoi pulinallaan:
Minä en esimerkiksi syö eilistä ruokaa. Periaatekysymys. Naisen kuuluu valmistaa joka päivä tuoretta. Kyllä minä yksin selviän vaikka makaronilaatikolla ei tässä herroja olla. Mutta kun on suhteessa, pitää saada kunnon ruokaa: lohikeittoa, karjalanpaistia, pullaa. Ja kauniina pitää pysyä. Haluan kontrastia: itse olen jykevä, hän pieni ja sievä.
Entä lapset? kysyi hänen ystävänsä varovasti, katsellen vähän epäileväisesti jykevää miestä. Sinullahan on jo aikuiset lapset, pian lapsenlapsiakin.
Perillä on omasta takaa, en kaipaa lisää. Etsin seuraa sielulle ja keholle. Joku aktiivinen, jonka kanssa metsään tai vaikkapa tunturiin. Tai edes mökille.
Mieleni teki purskahtaa mehuun. Tunturiin? Mies tuskin kävelee lähi-K-marketiin pidemmälle.
Marja, lyödäänkö vetoa, että hän yrittää tutustua minuun? kuiskasin silmää vinkaten.
Ihan totta? Marja huomautti. Sinähän et ole alle neljäkymmentä.
Hiljaa nyt. Tämä on sosiaalinen koe. Haluan nähdä, miten pitkälle itsensä huijaus menee.
Tutustuminen kävi helposti. Vaihdoimme yhteystietoja, ja jo illalla kirjoittelimme kuin vanhat tutut.
Internetissä hän esiintyi nimellä Hurmaaja48.
Kuvana oli kymmenen vuoden takainen potretti: vatsa sisään vedettynä, taustalla Lexus ja päättäväinen ilme.
Muotipäivät kuluttuaan Jussi ehdotti tapaamista.
Hän saapui paremmissa vaatteissa, pikkutakin napit räjähtämispisteessä vatsansa yllä, joka työntyi esiin kuin ahven jäistä kevätpäivänä.
Vieno, hän hymyili, paljastaen hampaat niin kuin sateisella peltomarkkinoilla nähdään. Olet tänään kertakaikkisen hurmaava.
Kiitos, Jussi, nyökkäsin kainosti. Sinäkin edustava.
Näimme toisenkin kerran. Minulle tämä oli näyttelijäntyötä. Kuuntelin tarinoita bisnesimperiumista (Hämeenlinnan torikioski), siitä miten hän melkein osti uuden auton (mutta päättikin sijoittaa kioskin perusparannukseen), ja kuinka tärkeää kodin tunnelma miehelle on.
Kävelimme puistossa sadan metrin jälkeen hän alkoi puuskuttaa, mutta kertoi sen olevan erityinen hengitystekniikka.
Sitten koitti ratkaiseva ilta.
Jussi, pehmentyneenä illallisesta ja kohteliaisuuksistani, päätti, että on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
Vieno, hän sanoi tarttuen käteeni. Olet juuri oikea: hoikka, emäntä ja nuori. Itse asiassa, minun pitää kertoa En ole neljäkymmentäkahdeksan.
Ai? kohotin kulmiani. Kuinka vanha sitten?
Viisikymmentäviisi, hän sihahti, pidätellen hengitystään. Mutta hyvin säilynyt, eikö?
Totta, Jussi! hihkaisin reippaasti. Korkeintaan viisikymmentäneljä huomaisin! Kokeneet miehet ovat minun mieleeni elämänviisautta.
Jussi vuorostaan kirkastui.
Mahtavaa! Olin jo huolissani. Olen aika tiukka: naisia yli neljänkymmenenkahden en edes mieti. Energia ei enää riitä. Sinä taas kipinä! Oikea tyttö.
Kiitos, kultaseni. Ja minullakin olisi pikku paljastus.
No? Jännitys nousi ääneen. Lapsia? Velkoja?
Ei, vaan ikä.
Jussi jäykistyi.
Miten niin? Etkö ole neljäkymmentä?
Melkein.
Kolmekymmentäkahdeksan? hän kysyi toivorikkaasti.
Kaivoin passini laukusta ja ojensin sen.
Avaa, Jussi. Katso itse.
Hän avasi asiakirjan tärisevin käsin, ja tuijotti syntymävuotta pitkään, huuli liikkui sanattomasti.
1975.
Viisikymmentä hän kuiskasi, kasvot lepsahtivat harmaiksi. Sinä olet viisikymmentä?
Aivan. Juhlittiin pari kuukautta sitten.
Passi liukui hänen sormistaan. Hän katsoi minua kauhistuneena, kuin olisin muuttunut noidaksi.
Mutta näytät
Naiselta, joka pitää itsestään huolta, Jussi. En syö lihapiirakoita.
Mutta sehän on huijausta! Hän parahti. Sanoinhan: neljäkymmentäkaksi on maksimi. En pystyisi seurustelemaan oman ikäiseni kanssa.
En ole ikätoverisi, muistin. Sinähän viihdyit hyvin, eikö? Pudottelenko jo hiekkaa helmoista?
Jussi punehtui.
Mutta se luku Viisikymmentä. Sehän on melkein eläkettä!
Vanhus on se, jonka aivot eivät ymmärrä todellisuutta, sanoin nousten rauhallisesti. Minä taas olen nainen parhaimmillani, ja nyt tiedän mitä haen.
Mitä sitten? hänen harmaat silmänsä tuijottivat minua.
Että tällainen viisikymppinen tarvitsee oikean miehen, ei epävarmuuden, vatsan ja kioskin yhdistelmää. Sinä et kestä minun kipinääni palaisit ensi yrittämällä.
Nostin passini ja lähdin.
Vieno! hän huusi. Odota! Entä me?
Mitä meistä? hymyilin. Sinun logiikallasi olemme ikätovereita. Sinä et kaipaa sitä. Onnea vaan etsintään ehkä löytyy joku, jonka näkö pettää.
Astuin ulos hänen kotoisasta mummolastaan ja hengitin kevään raikasta ilmaa.
Alhaalla Marja istui autossa ja hymyili.
No? hän kysyi, kun nousin kyytiin. Paljastuiko?
Ja miten, nauroin. Oisitpa nähnyt hänen ilmeensä kun näki passini. Ihan kuin olisi juuri saanut tietää, että Suomi ei olekaan neliö.
Miten juttu loppui?
Hän etsii yhä nuorta ja pysyy tuskassaan. Me taas juhlitaan minulla on tänään treffit ihan tavallisen miehen kanssa, jolla on neljäviisi ikää ja nolla ongelmaa siitä, mitä passissa lukee.
Jussi istuu edelleen deittisivustolla. Profiili päivitetty: Etsin naista tiukasti alle 40v. Rehellisyyttä arvostetaan!. Sama kuva kymmenen vuotta nuoremmasta.
Miksi niin monet miehet pelkäävät ikäisiään? Pitäisikö iästä vaikeneminen olla avain onneen vai kannattaako sittenkin kertoa totuus heti?
