Suomessa on sanonta: “Liika hyvä ei ole hyväksi.” Nuorempana pidin tätä hieman liioiteltuna, mutta elämä on opettanut kantapään kautta, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan.
Noin puoli vuotta sitten vastapäiseen asuntoon muutti uusi naapuri. Nainen oli neljänkympin kieppeillä, siisti ja aina hymy huulilla. Vaihdoimme kohteliaat tervehdykset rappukäytävässä ja hississä ihan tavallista suomalaista naapurustunnelmaa, ei enempää eikä vähempää.
Ensimmäinen kerta, kun hän koputti oveeni, tapahtui pari viikkoa muuton jälkeen. Oli vähän vaille yhdeksän illalla. Oven takana seisoi nainen Maija, näin hän sitten esittäytyi ja piti tyhjää kahvikuppia kädessään vähän anteeksipyytävällä ilmeellä.
Anteeksi häiriö, Maija hymyili. Tuli ihan hirveä mieli paistaa lättyjä, mutta eikös vain normaalisuola ole loppu! Lainaisitko vähän? Lupaan tuoda huomenna takaisin.
Miten tuollaista pyyntöä voisi kieltäytyä? Kaadoin Maijalle lähes puolikkaan suolapurkin, hän kiitti ja palasi omaan asuntoonsa.
Eikä toista käyntiä tarvinnut kauan odotella. Jo muutaman päivän päästä hän oli taas ovellani, tällä kertaa jauhojen sijasta pyytämässä sokeria.
Rupesi tekemään mieli teetä, huokaisi hän paksuun villatakkiin kääriytyneenä. Ulkona on niin katkera vesi- ja räntäsade… Voisitko lainata kupillisen sokeria? Tuon iso pussillisen takaisin ensi kerralla!
En pahoittanut mieltäni, mutta pieni epäilys ehti jo herätä. Oliko hänellä tosiaan ollut aikaa asua täällä yli kuukausi, mutta ei ollut ehtinyt ostaa niitä ihan perusjuttuja: suolaa, sokeria, voita, tulitikkuja? Tuo on kummallinen puute suomalaisessa kodissa. Silti päätin olla nipottamatta.
Viikon kuluttua Maija tarvitsi kananmunia. Sitten vähän rypsiöljyä, sipulia, puolikasta sitruunaa, teepussia, särkylääkettä ja jopa vessapaperirullaa.
Kuvio toistui aina samalla tavalla: ilta, anteeksipyytelevä katse, tarina unohtuneesta ostoksesta ja lupaus tuoda kaikki heti takaisin jota ei koskaan täytetty. Maijan muisti oli jotenkin hämmentävän valikoiva: hän kyllä muisti, että olen lähes aina kotona, mutta unohti tehdyt lainat heti, kun oven sulki.
Kerran minun teki mieli laittaa kasviskeittoa, mutta porkkana puuttui. Tiesin Maijan olevan kotona ja kävin hänen ovellaan. Pyysin porkkanaa, johon hän vastasi:
Voi, on kyllä, mutta olen juuri tekemässä porkkanalaatikkoa. En valitettavasti voi antaa.
Silloin tajusin hänen ruokakaappinsa ovat pyhää aluetta, mutta minun ruokatarvikkeeni ovat ihan yhteistä omaisuutta. Päätin siinä hetkessä: nyt riittää. Ei enää yhteisiä ostoksia.
Otin muistivihkoni ja listasin kaiken, mitä Maija oli lainannut: sokeri, munat, kahvi, öljy, sipuli, pillerit, sitruuna, pesuaine. Laskin summan euroissa noin 80 euroa tuli täyteen. Laitoin lapun eteisen pöydälle, aavistellen, että sille tulee piakkoin käyttöä. Ja oikeassa olin.
Lauantaina oli tarkoitukseni leipoa piirakkaa, mutta eikös ovikello soi taas. Ovisilmästä näkyi Maija, kulhollinen mukanaan.
Vedän henkeä rauhallisesti, viritän epäluuloisen kohteliaan hymyn kasvoilleni ja avaan oven.
Moi taas! huudahti Maija. Kuule, olisko sulla kaurajauhoja? Halusin tehdä pikkuleipiä, mutta jauhot ihan loppu. Voisitko mitata jotkut pari desiä? Lupaan tuoda sulle kaikki takaisin!
Jauhoja? Totta kai löytyy, vastasin.
Oi hienoa! Kyllähän tiedät, että palaan tuomaan sulle kaiken mitä olen lainannut!
Maija, totta kai. Mutta ennen kuin annan jauhoja, käydään läpi aiemmat lainat.
Ojensin hänelle valmiiksi kirjoitetun listan. Maija räpytti silmiään, selvästikään ymmärtämättä, mitä nyt tapahtui. Normaalisti olin vain antanut tarvitsemansa, ilman mitään ehtoja, mutta nyt vaadin tilintekoa.
Katso, tässä on yhteenveto kaikista viime kuukausien lainoista. Lasketaanpa: kananmunia, viisitoista kappaletta. Kelpaa?
Eh… En minä varsinaisesti laskenut… hän mutisi, ja hymy hyytyi kuin syysaurinko.
Minä pidin kirjaa. Sokeria yhteensä neljä mukillista. Voita, kahvia, pesuainetta, sitruunaa, sipulia. Kaikki oikein?
Maija oli hiljaa. Hänen silmissään välkähti ylläytys ja äkkiä myös ärtymystä. Kuinka minä kehtasin? Oltiinhan naapureita!
Laskin kaiken keskihinnoilla. Vielä annoin sulle naapurisopuhinnan. Yhteensä 80 euroa, ojensin käteni.
Heti kun maksu hoituu, kaadan sulle jauhot saman tien, vaikka siivilöitynä.
Oletko tosissasi? Hoksasin, että Maijan ääni vapisi. Ai aiot periä suolasta ja tulitikuista? Oletko ihan täyspäinen?
Olen riittävän täyspäinen. Otit, et palauttanut. Siitä tulee ostos. Pyydän nyt vain maksua tarvikkeista.
Onpas sä pihi, Maija tuhahti. Luulin, että täällä ollaan ihmisiksi ja sä olet tommonen penninvenyttäjä!
Pikkuasioista nipotus on sitä, että syö sushia lounaaksi, mutta lainaa naapureilta vessapaperia, vastasin ihan rauhallisesti.
Maijan kasvot lehahtivat punaisiksi.
Pidä jauhosi! hän tiuskaisi. En tule enää koskaan lainaamaan sinulta mitään!
Hän paiskasi oven kiinni niin, että naapurirappukin varmaan kuuli. Jäin seisomaan eteiseen lista käsissä, mutta päällimmäisenä oli vain helpotus.
Kaksi viikkoa on kulunut, eikä Maija ole moikannut minua kertaakaan. Hississä välttelee katsetta ja on kiireinen puhelimella. Kuulin hänen valittavan talonhoitajalle, että täällä asuu “nuukia ja outoja ihmisiä”.
Olen miettinyt, mitä te olisitte tehneet minun tilanteessani. Olisitko antanut jatkaa tätä ikuista lainakierrettä? Itse opin, että suomalaiseen lähimmäisapuun kuuluu myös se, että pitää huolta omista rajoista ja pienikin kohteliaisuus voi kääntyä taakaksi, jos siitä tulee yksipuolista.
