Paperitalo
Veera, kohta myöhästytään!
Isi, ihan kohta! Veera loikki eteisessä yhdellä jalalla, vetäen sukkia jalkaansa.
Sukat olivat huvittavat. Eri paria. Toinen vaaleanpunainen, toinen vihreä. Veeran täti, Kaisa, oli antanut ne lahjaksi. Samoin kuin lenkkarit nekin eri paria. Sen kuulemma piti olla nyt muotia.
Kaisaan Veera luotti. Täti oli melkoinen muotiguru. Sanoi, että jos luonto on ollut ulkonäön suhteen kitsas, pitää ottaa ilo irti muilla keinoilla.
Ulkonäöstä Veera ei ollut Kaisan kanssa ihan samaa mieltä. No jaa, ehkä mikään tyyli-ikoni Kaisa ei ollut – hoikka kuin lakana, kuten mummo sanoi, tumma tukka ja harmaat silmät – mutta tädissä riitti sähäkkyyttä niin, ettei Veera voinut kuin hymyillä, kun he kävelivät rinnakkain.
Ei sinua muka huomata, vai? Kaikki tuijottaa!
Kuka muka? Kaisa pysähtyi ja alkoi vilkuilla taakseen.
Veera nauroi joka kerta. Kaisa oli kyllä ihan lapsi sielultaan, vaikka oli selvästi Veeraa vanhempi. Veera tunsi itsensä melkein aikuiseksi tädin seurassa.
Kaikista asioista Kaisan sinisilmäisyys hämmästytti Veeraa.
Se sanoi, että tykkää musta! Veera, en mä tiedä mitä pitäisi tehdä!
No tykkäätkö sä siitä?
Todella paljon! Mutta mua pelottaa.
Miksi?
Se on liian komea! Kaikki tytöt meidän toimistolla juoksee sen perässä. Ja se päätti ihastua just muhun. Ei mitään järkeä!
Kaisa, älä viitsi. Sähän olet tosi kaunis ja fiksu! Mikset muka voisi olla jonkun ihastuksen kohde?
Se oli Veeran mielestä täysin itsestäänselvää. Kaikki Veeran yritykset kevyesti porata reiän Kaisan itseluottamuksen panssariin eivät tuottaneet tulosta. Veera vihastui, joskus melkein itki, mutta ei voinut auttaa.
Tyttö hyvä, ei sitä niin vain muuteta sitä, mikä vuosien varrella rakentuu, Veeran isä, Olavi, pudisteli päätään lohduttaen teinityttöään.
Kuka rakentaa muka? Ja miksi? Miksi kenestäkin pitäisi kasvaa epävarma hömelö? Et sinä mua noin kasvattanut!
En tietenkään. Meillä oli hyvät opettajat.
Mutta entä Kaisalla? Kyllä mä tiedän, että äidistä puhut. Et vaan sano sitä suoraan koskaan.
Mitäs mä siihen sanoisin? Sanoisinko, että oma äitini kasvatti väärin? Ei siitä mitään hyvää seuraa. Sä olet jo iso, tiedät kyllä mitä tarkoittaa kunnioitus vanhempia kohtaan. Äiti kasvatti minut yksin, ilman isää. Vasta myöhemmin tuli Arto-kuvioihin. Minä pidin ja kunnioitin Artoa aina. Hänestä tuli oikea isähahmo. Jaksoi olla kärsivällinen, opetti paljon enemmän ehkä kuin edes ymmärrän. Mutta ennen kaikkea hän antoi olla lapsi. Hän sanoi, että miehen pitää oppia mieheksi toiselta mieheltä.
Mutta isi, miksei se sitten Kaisan kasvatukseen puuttunut samalla tavalla?
Puuttuihän se, mutta silloin hänen periaatteensa kääntyi häntä vastaan. Tyttö se oli äidin vastuulla. Ja älä syytä häntä. Hänelläkin oli syynsä.
Minkälaiset syyt? Kun näen Kaisan, tekee mieli itkeä. Hän on yrittää olla niin hyvä, että särkyy. Aina hieman arka, epävarma, onneton jotenkin. Pelkää kaikkia! Miksi?
Tiedätkö, tyttöseni, äiti pelkäsi Kaisan puolesta koko ajan. Varmasti sieltä se arkuus tulee. Kaisaa oli odotettu vuosikaudet raskaus oli vaikea, mamma vietti puolet siitä sairaalassa. Silloin minä ja Arto vasta ystävystyttiin kunnolla me kaksi jätkää, ja nainen, josta molemmat välitettiin, huonossa kunnossa. Se yhdisti. Mä näin kun Arto keitteli lihaliemiä ja puristi granaattiomenamehua haki tuoretta maksanpalaa torilta kukonlaulun aikaan. Vasta silloin ymmärsin miten paljon hän äitiä rakasti. Ja miten sellaiseksi miehen kuuluu kasvaa. Hän oli vähäpuheinen, et muista häntä harmi.
En muista paitsi sen keinuhevosen, jonka se mulle teki.
Sitä juuri. Arto veisti sitä odotellessaan sua maailmaan. Kätevät kädet oli. Oli kipeänä silloin, mutta teki silti kiirehti, ettei jäisi kesken meille, kun sinä synnyt.
Missä se on nyt?
Vintillä. Ehkä joskus lapsenlapsille…
Isi!
No mitä nyt? Etkö sä koskaan aio tehdä musta vaaria?
Ei ihan lähiaikoina!
Onpa helpotus!
Isi!
No taas jotain väärää sanoin?
Olavi torjui höpsösti Veeran puoliksi leikilliset moitteet ja ja henkäisi syvään. Ehjä perhe se ei ollut, mutta jotakin toimi.
Kaisa oli jo lapsena sanonut heidän kotiaan paperitaloksi.
Miksi paperitalo, Kaisa?
Olavi, lukion kympiluokkalainen, hontelo ja aina kiireinen, yritti välillä keskustella pikkusiskonsa kanssa.
Koska se muistuttaa tätä sun tekemää paperitulppaania! Kaisa pyöritti veljensä väsäämää paperikukkaa käsissään. Kaunis, mutta
Kaisa läimäisi kukan kämmenellään kasaan.
Miks sä mursit sen? Olavi parahti.
Tyhjä sisältä. Tee uusi!
Aiotko tehdä sille saman?
En, näytän sulle.
Kaisa tunki muovailuvahaa väkisin paperitulppaanin sisään aukosta. Lopulta hän sai koko kukkion täyteen.
Näetkö? Nyt tämä ei enää litisty. Paperinen, mutta vahva. Meidän koti on ihan kuin tämä mutta sillä ei ole muovailuvahaa sisuksissa.
Olavi pyöritteli paperikukkaa, joka oli täynnä “vauvan viisautta” ja ihmetteli, miten pikkusisko ymmärsi kaiken niin tarkasti.
Nämä kukkaset olivat peräisin Olavin pulpettikaverilta, Ailalta, joka ei koskaan malttanut olla tekemättä käsillään jotain tunnilla.
Paperi taipui taidokkaissa sormissa: kurki, sammakko tai kimppu tulppaaneja ilmestyi pulpetille tunnin päätteeksi. Opettajat eivät moittineet Ailaa loistava oppilas, vastasi jokaiseen kysymykseen vaikka toisella kädellä taitteli paperista origameja.
Olavi keräsi aina Ailan tuotokset kotiin Kaisalle.
Miten se tekee nää?
Jos haluat, pyydän että Aila näyttää sulle joskus.
Haluan!
Olavi anoi luvan äidiltä viettää aikaa siskon kanssa puistossa. Kotiin Ailaa ei edes ajatellut tuovansa tiesi ettei äiti tykkäisi.
Leena, Olavin ja Kaisan äiti, oli tiukka nainen. Toisinaan liiankin. Olavi yritti ymmärtää äitiä tämä pelkäsi jatkuvasti lastensa puolesta.
Olavi! Tulevaisuus pitää rakentaa itse! Kukaan ei ole sulle mitään velkaa. Minä olen jo tehnyt osani synnytin ja kasvatin. Nyt sinun pitää pärjätä itse. Kaisasta huolehdin vielä. Älä luota liikaa Artoonkaan hän ei ole isäsi, vaan isäpuolesi.
Olavi ei koskaan kiistellyt tällaisista. Syvällä sisimmässä hän tiesi, että Arto olisi tukena joka tapauksessa. Hän ei kutsunut häntä isäpuoleksi vuosiin isä, piste.
Olavi tiesi, että sellaiset puheet joita Leena puhui hänen kanssaan kun Arto ei ollut paikalla, olisivat loppuneet siihen paikkaan jos Arto olisi kuullut niistä. Arto piti perhettä elämän tärkeimpänä ja teki kaikkensa, että kaikilla olisi hyvä olla.
Aina perheen käsitys “hyvästä” ei kuitenkaan täsmännyt. Arto ajatteli, että lasta piti rakastaa ja hemmotella. Leenan mukaan kasvatus taas perustui tiukkuuteen ja pelkoihin.
Leena pelkäsi lastensa puolesta 25 tuntia vuorokaudessa. Varmuuden vuoksi otti yhden tunnin lisää. “Eihän sitä koskaan tiedä.” Tämä lause toistui lapsena monta kertaa ja muuttui pysyväksi taustameluksi erityisesti Kaisan syntymän jälkeen.
Kuka tietää, jos joku loukkaa Kaisaa!
Se koski kaikkia kavereita (joista Leena ei koskaan nähnyt ketään sopivaksi ystäväksi), opettajia tai valmentajia. Vain työperäinen suhde riitti. Ei halaamista opettajan kanssa kuka muka on noin läheinen? “Muiden lapset tekevät niin” ei kelvannut perusteluksi.
Muita ihmisiä perheessä ei tarvittu. Olihan äiti, isä, veli siinä tarpeeksi! Kaikki muut olivat vieraita, jotka vain sattuivat satuttamaan.
Olavi ei tiennyt pitkään, miksi Leenalla oli tällainen pakkomielle. Hän katseli äitiään, joka sinkoili kuin orava pähkinäpussilla vaihtoi työpaikkaa, hankki ajokortin ja autoliikenteen, jotta voisi viedä Kaisaa harrastuksiin. Olavi auttoi, mutta aikuisuus oli jo tuonut oman elämän.
Ja siihen elämään kuului paljon Aila. Ja myöhemmin heidän yhteinen pieni tytär. Leenalle tämä oli shokki tyttärenlapsia ei sopinut tulla ennen kuin Olavi olisi vähintään 25.
Olavi! Miksi näin? Liian nuori, et ajattele järkevästi Opiskelutkin kesken!
Äiti, en ole enää mikään vauva. Osaan vastata teoistani. Aila odottaa lasta. Meillä on perhe, sitä sinun pitää kunnioittaa.
Olisit voinut pitää huolen, ettet joudu tähän. Vielä ehtisi
Äiti, nyt riittää. Älä sano enää mitään, mitä en voisi antaa anteeksi. Sinä olet järkyttynyt, ymmärrän sen. Mieti mitä sanon.
Olavi lähti keittiöstä, moikkasi Kaisaa ja poikkesi vielä Arton luo.
Arto oli ollut jo puoli vuotta kovasti sairas. Ei valittanut, salasi kivut mahdollisimman pitkään, mutta Olaville antoi välillä ymmärtää miten rankkaa oli.
Nytkin hän puristi poikapuolensa kättä lujasti ja ojensi avaimet asunnolleen.
Paperit laitetaan kuntoon viikolla. Älä huoli siskosta ja äidistä ne saa mökin, ja sinne tulee kaavoitus arvo nousee, pärjäävät kyllä. Teille jää asunto. Lapsella pitää olla koti hyvä, vakaa koti. Tajuat kyllä mitä tarkoitan.
Tiedän, isi. Kiitos
Arto ei ehtinyt nähdä Veeraa. Tyttö syntyi viikko isän kuoleman jälkeen, ilman viimeistä kivun huokausta. Olavi otti huolehtiakseen perheestä ilman pyyntöjä. Kaisakin rauhoittui hieman. Hän tiesi kauan, että Olavi säilytti sitä pientä paperitulppaania hyllyllään.
Miksi? Kaisa kosketteli paperia, ja tunsi muovailuvahan kovuuden kukan alla.
Se muistuttaa, ettei saa jäädä tyhjäksi kuoreksi. Mun tehtävä on täyttää teidänkin elämää jollain muulla kuin tyhjällä.
Se ei ole helppoa, Olli. Äiti ei kuuntele.
Mutta yritän silti.
Niin, sinä yrität Kaisa huokaisi ja vaihtoi puheenaihetta.
Sitä Kaisa pelkäsi eniten että Olavi alkaisi sotia äidin kanssa.
Leenan kanssa oli vaikeaa. Kun mies kuoli, tuntui että joku ovi äidin sisällä meni säppiin. Kaisa ei ymmärtänyt, ja Olaville se oli kovin tuttua isän lähtiessä hän oli vasta neljä, mutta äidin itkun, kiljahdukset ja sirpaleiksi iskeytyneen kristallimaljakon hän muisti. Samoin sen, että nurkassa seisominen oli arkea, äiti räjähti milloin mistäkin välillä suututti, välillä halasi ja pyysi anteeksi. Olaville se oli helpompaa, hän oli vähän kuin panssarivaunu:
Kova kuori, poikani! Minä itken, sinä et liikahtanutkaan. Eikö sinulla ole äitiä yhtään ikävä? Mutta hyvä sentään oot sissi. Tule tänne, äiti rakastaa!
Olavi muisti nämä temput liiankin hyvin ja yritti suojella Kaisaa. Siksi piti pysytellä omissa oloissaan mahdollisimman paljon Aila oli liian herkkä ja hauras, vähän kuin ne paperilelut joita hän askarteli.
Poikani, onneksi Veera syntyi terveenä! Mutta Ailalla on heikko sydän. Ei nuoren naisen kuulu elää näin sairaana! Ymmärrätkö sinä, miten vaikea valinta tämä oli Älä riko itseäsi.
Olavi puri hampaitaan.
Äiti, lopeta. Riita tulee.
No en minä mitään pahaa Olenhan aina ollut vähän liiankin suora.
Niin olet. Olavi nappasi tyttärensä, joka oli viikonlopun mummolla, ja lähti kotiin. Usein hän unohti kysyä siskolta mitä tälle kuului.
Kaisa ei valittanut. Hän oli ulkonaisesti kuin isänsä: vakava, hiljainen, avautui vain läheisimmille.
Mutta äitiin väleissä oli aina tiukka jää. Yksi väärä liike ja se narahti. Ja jää alla oli vain pimeä, kolea yksinäisyys.
Aila kuoli viisi vuotta Veeran syntymän jälkeen. Yhtenä aamuna hän ei enää herännyt. Olavi laittoi aamulla veden kiehumaan, yritti olla herättämättä vaimoaan, mutta jäätyään hiljaiseksi tajusi tilanteen ja maailma pysähtyi. Vain yksi ajatus jäi pyörimään:
“Veera!”
Hän käveli lastenhuoneeseen, näki pehmeän kissapehmolelun tyynyllä Veera oli yötä mummolassa eikä ollut ottanut sitä mukaansa, kun Olavi oli vienyt hänet päiväkodista suoraan äitinsä luo. Rutisti lelua ja huusi tuskasta kuin villieläin.
Kuinka kauan hän istui tyttärensä huoneessa, sitä hän ei koskaan saanut mieleensä. Lopulta hän nousi, siirtyi keittiöön ja tarttui puhelimeen.
Äiti? Veera voi jäädä vielä teille Joo, tiedän, että sun pitää töihin. Näin on parempi Soitan myöhemmin
Kaksi seuraavaa kuukautta meni sumussa. Hän teki jotain automaattisesti, ruokki Veeran, kävi jossain. Veera liimautui isäänsä, eikä halunnut päästää irti. Eikä kysynyt äidistä. Olavi tarttui tähän vasta kun näki kerran, miten Veera hiipi varovasti makuuhuoneeseen, istui sängyn viereen ja jutusteli hiljaa ison valokuvan kanssa sama jonka äiti oli laittanut yöpöydälle. Silloin Olavi ymmärsi, että Veera tiesi.
Hän ei mennyt sisään. Odotti että tyttö tuli ulos, nappasi syliin, painoi poskea risaisiin letteihin.
Kuka kertoi sulle?
Mummo. Sanoi, että sun pitää saada olla rauhassa. Että äidistä ei saa puhua ettei tule paha mieli.
Olavi rutisti tytön melkein kasaan, tyttö inahti hän hätkähti.
Anteeksi, kulta! Sä saat aina puhua mulle äidistä. Aina! Älä kuuntele ketään muuta, vain minua, ymmärrätkö?
Veeran helpottunut itku kertoi Olaville, miten turvassa lapsi vihdoin tunsi olonsa. Hän kirosi itsensä, ettei ollut huomannut tytön tuskaa ja vihasi, ettei pystynyt selittämään äidilleen yksinkertaisia asioita.
Sitten, iltamyöhällä, Kaisa tuli ovelle.
Veera nukkui, Olavi istui pimeässä keittiössä, rapsutti kissaa ja tuijotti ikkunasta ulos. Uni ei tullut. Yöpatja oli Veeran huoneessa, tiesi ettei voisi kauaa jatkaa näin.
Vaimea koputus Olavi oli hereillä vain koska oli ollut hiljaisuudessa.
Jälkikäteen Olavi tärisi joka kerta muistellessaan, mitä olisi tapahtunut, jos Kaisa olisi samaan aikaan kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt. Jos hän olisi ottanut nukahtamislääkkeen, kuten lääkäri suositteli.
Läpimärkänä, sade roikkui taivaalla kuin lokakuu Suomessa, Kaisa astui sisään ja halasi yhtä lujasti kuin Olavi hiljattain tytärtään.
Kaisa! Mitä nyt?!
Sattuu Kaisa horjahti, Olavi nosti siskon syliin, tajusi että jokin oli pahasti vialla.
Ambulanssi ehti puolessa tunnissa, Kaisa nukkui Olavin lapsenhuoneen patjalla, eikä ehtinyt edes selittää mitään.
Olavi tajusi jotain nähdessään seuraavana aamuna mustelmia Kaisan käsissä.
Mikä nuo ovat?
Hän tunnisti oman t-paitansa, jonka alle Kaisa yritti kätkeä jälkiä.
Kaisa?
En halua puhua siitä.
Sun on pakko. Tai en voi auttaa. Mun on tiedettävä.
Harmaat silmät täyttyivät kyynelistä, Kaisa vain pudisteli päätään.
Äiti vai? Olavin kurkusta tuli sana tuskin kuiskauksena, mutta hän tiesi jo, mitä vastaus olisi.
Kaisa nyökkäsi, sitten puristi veljen käsiä ja painoi kasvot niihin.
Älä palauta mua sinne. En vielä. Minua pelottaa, Olli
Olavi yritti rauhoittaa, mutta sisällä päässä kävi täysi hässäkkä. Jos nyt alkaisi riidellä äidin kanssa, kaikki menisi pilalle. Hän ymmärsi, että äiti oli nyt ylittänyt rajat tytär oli ainoa jonka hän omisti kokonaan.
Kerro. Mietitään mitä tehdään. Vannon, että teen kaikkeni ettei kukaan enää satuta sua! Uskotko?
Jos Kaisa olisi epäröinyt, Olavi olisi menettänyt uskonsa itseensä miehenä. Onneksi Kaisa nyökkäsi, irtaantui halauksesta ja istui suoraselkäisesti isänsä ilmetty kopio. Olavi tunsi, ettei voinut pettää Arton muistoa.
Äiti sai tietää, että tapailen Mikkoa. Muistatko?
Se kiharatukkainen peruskoulusta? Olavi työnsi teen Kaisalle ja leipäpalan kouraan. Syö nyt!
En pysty. Myöhemmin. Mutta joo, Mikko. Ei mitään vakavaa kävin elokuvissa kerran, oltiin puistossa. Päivällä. Ei mitään suukkoja.
Älä huuda, uskon sua. Mutta mitä sitten tapahtui äidin kanssa?
Se huusi! Ravisteli mua ja huusi ihan järkyttävää en pysty toistamaan Olenko mä muka ansainnut tämän? Olen aina totellut! En ole niin tyhmä että kuvittelisin olevani jo aikuinen. Koko ajan pelkäsin, teenkö oikein Sanoi että tulen raskaaksi ja joudun samaan kuin sinä Anteeksi! Ei se ollut tarkoitus Olli! Olenko minä oikeasti sellainen kuin äiti väittää? En osaa pitää suutani kiinni
Kaisa itki lohduttomasti, Olavi mietti hetken sitten nappasi Kaisa syliinsä, kuten Veeran, ja sanoi:
Tihkua tulee! Sellaista itkua! Kukaan ei enää satuta sua! Ymmärsitkö?
Harmaat silmät tuijottivat Olavia, joka toisti tiukasti:
Kukaan! En anna, edes äiti. Lupasin isälle. Luuleks, että uskallan rikkoa lupauksen?
Kaisa pudisti päätään, nyyhkäisi.
Hyvä. Minua kasvatettiin pitämään sana. Kohta herää Veera, syötä se. Mä käyn äitillä.
Älä mene! Kaisa huusi.
Menenpäs! Olavi istutti siskonsa, työnsi leivän käteen. Syöt nyt, sit peset kasvot, älä pelottele lasta!
Keskustelu äidin kanssa oli vaikea. Leena huusi, vaati Kaisaa kotiin ja alkoi lopulta itkeä ja pyytää. Olavi odotti hiljaa.
Äiti, Kaisa jää tänne.
Pysäyttäen äidin aloittaman myrskyn kädenliikkeellä hän sanoi:
Toistaiseksi. Molemmille tekee hyvää.
Mutta Kaisalla on koulua! Ja kisat! Ja kurssikokeet! Leena kiivaili.
Kuulitko mitä sanoit? Kokeet? Et edes huomannut, ettei Kaisa tullut kotiin! Jos se ei olisi tullut minun luo?
Luulin että se on omassa huoneessaan!
Sä et enää näe meissä ihmisiä, äiti. Ollaanko me sulle ihmisiä ollenkaan? Oletko koskaan kysynyt minulta, miltä tuntuu, kun Aila kuoli? Kuinka pärjään? Kyllä, autat Veeran kanssa, ja kiitos siitä. Mutta minun kanssani sä olet kuin pomo. Sama juttu Kaisan kanssa. Olemme lapsiasi, emme työntekijöitä. Olet loistava esimies, mutta äidiksi No, vain minä voin arvioida. Et pärjää. Elätkö mielummin yksin? Päätä nyt.
Olavi painoi suukon äitinsä otsalle, meni rapun alas ja istahti portaille niin tutulla portaikolla.
Kuinka monta kertaa sitä olikaan juossut niitä askelmia pitkin? Nyt ei jaksanut liikahtaakaan yritti vain laskea montako askelmaa yhdessä kerroksessa oli.
Kuinka monta vuotta juoksit ja et koskaan laskenut? Kummallinen ajatus.
Taskussa alkoi soida puhelin. Olavi ryhdistäytyi nousi portaat, laski jokaisen askelman, nyökkäsi mietteliäänä ja lähti kotiin. Nyt tiesi mitä tehdä.
Taktiikka toimi. Leena ei kestänyt kauaa, vaan tuli kaksi päivää myöhemmin sovittelemaan. Se ei ollut nopea prosessi.
Kaisa ei pystynyt antamaan anteeksi hetkessä. Vielä viisi vuotta perhesuhteet olivat kuin vaaka, joka heilahteli hullunkurisesti.
Leena ymmärsi viimein lapset eivät enää odottaneet häntä, eivät palanneet kiertämään ympyrää. Nyt hänen mielessään kaikuivat sanat: “He kaksi, minä yksin?”
Kaisa valmistui ja sai töitä eläinlääkäriasemalta. Veera nauroi mahattomana, kun täti toi aina uuden kummallisen “potilaan” kotiin.
Kaisa! Tämä on käärme!
Onhan, ja suloinen! Lämminkin. Koske nyt, Olli! Katso nyt! Sillä on nimikin Kosti!
Veera nauroi ja uhkaili isää, että ryhtyisi tädiksi eläinlääkäriksi.
Sitä vielä! Olavi veti teatraalisesti käsiään päähänsä.
Työtä, kotia, satunnaista kahvittelua äidin kanssa. Kaisa eleli kuin puoliteholla. Veera yritti järjestää tädilleen treffejä, laihoin tuloksin.
Ja sitten uutinen!
Haluan esitellä teille mun poikakaverin. Kaisa punastui. Älkää naurako!
Kaisa, tässä pitäis varmaan jo itkeä Veera halasi tätiään.
Oikea lenkkari, jota viimeisin Kaisan “potilas” oli retuuttanut, löytyi Olavin makuuhuoneen alta ja Veera vetäisi sen jalkaan hurauttaen eteiseen.
Olen valmis!
No vihdoinkin! Olavi pyöritti silmiään. Eipä tässä enää kiirettä. Kaisa ei kuitenkaan anna anteeksi jos myöhästytään.
Isi! Älä liioittele! On vielä puoli tuntia!
He näkivät puistossa tulevan parin jo kaukaa.
Isi, isi, onkohan se? Just se? Kiharapää?
Veera hihkaisi niin kuuluvasti, että Kaisa mulkaisi ja pudisti varoittavasti sormeaan.
Mikko.
Olavi.
Kättely, virne, nyökkäys.
Veera.
Kiharapää! Mikko nauroi ja katsoi Kaisaansa. Rupea hymyilemään, Kaisa! Mä haluaisin nähdä sun hymysi joka päivä! Vau mitä lenkkarit tommoset minäkin haluan!
Veera katsoi isäänsä ja purskahti nauruun, ymmärtäen vasta nyt, miten Kaisan silmiin oli tullut hopeinen sävy. Se oli niin kaunista, että Veera taputti käsiään ja onnistui todella hämmentämään tulevaa sukulaista.
Ei hätää. Meillä on pieni hullutus verissä. Tervetuloa joukkoon!
Kiitos, nyt tiedän että mahdun tähän yhteisöön? Vai miksi tätä pitäisi kutsua?
Perheeseen, Mikko, perheeseen! Veera iski silmää tädilleen ja nappasi isän kainalosta.©
Teksti: (mukaellen) Ludmila LavrovaIlta leijui kaupungin yli lämpimänä ja tuoksui jo alkavalle kesälle. Veera istui hetken penkillä, kun aikuiset juttelivat, ja katsoi Kaisaa vilpitön hymy nenänpäässä, silmäkulmat kosteina, mutta elämässä kiinni enemmän kuin koskaan. Hän katsahti isäänsä, joka nojasi Mikkoon ja naurahti hetki oli kuin askarreltu huolellisesti yhdeksi origamiksi: rypyt, taitteet, värit ja kaikki se, mikä oli joskus ollut repaleista, alkoi löytää paikkansa ehjänä ja uudella tavalla kauniina.
Kaisan puhelin värähti, ja näytöllä vilahti äidin nimi. Kaisa katsoi hetken numeroa ja hengitti syvään, sitten painoi vihreää luuria.
Hei, äiti. Kuunteletko hetken? Ollaan nyt puistossa. Täällä on hyvä olla.
Veera puristi kenkänsä nauhoja ja kuunteli. Ehkä tästä ei enää tulisi mitään paperitaloa, joka hajoaisi tuulessa. Ehkä uusiin kerroksiin riittää joskus pelkkä lämmin käsi, turva ja hetki, jossa kaikki ovat juuri sellaisia kuin ovat vähän keskeneräisiä, mutta täynnä elämää.
Vasta nyt Veera ymmärsi, miksi Kaisa oli kutsunut heidän kotiaan paperitaloksi. Ei siksi, että se olisi ollut heikko, vaan siksi, että jokainen voi itse lisätä siihen väriä, voimaa, muovailuvahan kaltaista rohkeutta. Että kaiken haurauden ja repeämien keskellä voi syntyä jotain, mikä kestää arkea ja sadetta ja joskus, juuri oikealla hetkellä, muuttuu niin vahvaksi, että siihen voi rakentaa uusia tarinoita.
Puistossa tuuli leikki hiuksissa, ja Veera tiesi: heidän perheellään ei ehkä ollut enää entisiä seiniä, mutta yhdessä he rakensivat uudestaan kerros kerrokselta, taitos taitokselta vahvemman paperitalon. Sellaisen, jossa oli tilaa naurulle, anteeksiannolle, uusille kengille ja toiveille, joita ei enää piilotettu kaappien perälle. Sellaisen, missä jokaisella oli paikka ja lämmin valo ikkunassa.
Sitä oli perhe. Ja se kesti, koska se ei ollut enää tyhjä sisältä vaan täynnä tarinoita, joiden ansiosta heidän talonsa ei koskaan enää litistyisi kasaan.
