– Kosinta? Onko hän kosinut sinua? Ilmari, oletko järjiltäsi! Eihän siinä ole mitään mietittävää!
– Saara, kaikki ei ole niin yksinkertaista
– Mikä on muka niin vaikeaa? Saara riisui toppatakin ja lysähti pienen kahvilapöydän ääreen. Huh! Tulin taas juosten! Puoli tuntia ehdin olla tässä, sitten pitää viedä Maija tanssitunnille ja Oskari futistreeneihin.
– Oskari täyttää kohta kuusi. Kuinka kauan aiot vielä kutsua häntä Oskuksi?
– Antaa pojan olla iloinen että edes noin kutsun! Kuvittele, eilen päiväkodista kotiin tullessaan hän ilmoitti olevansa rakastunut! Venlaan, sieltä naapurin portaasta. Hän sanoi menevänsä joskus naimisiin. Mitäs sanot?
– Ei ihme, onhan hän sinun poikasi. Muistatko vielä oman lapsuutesi?
– Älä vertaa! Muistatko sen farssin, kun kerroin äidille että menen naimisiin? Saara nauroi heleästi. Minkä ikäinen olin silloin, viisitoista?
– Neljätoista! Ja äiti taisi saada sydärin. Äiti, olen päättänyt! Olitpa tosissasi! Eikä sinua haitannut vaikka Matti ei huomannut sinua silloin ollenkaan.
– Ja silti, nyt hän on aviomieheni, ja tässä sitä ollaan. Olisi äiti voinut vähän kovemmin kurittaa. Eikä sekään ollut mikään rangaistus, että hän pakotti minut tiskaamaan vuoden verran kaikkien perheenjäsenten astiat. Olisi ennemmin vaikka kieltänyt ulos menemästä!
– Vaan sinut kun estettiin, teit kuitenkin mitä halusit! Sitä paitsi äiti tiesi, ettei sinusta hulluuksia tule ja kaikki överit tempaukset olivat vain ulkoista. Sinulla oli älyä.
– Juu, paitsi silloin kun oli kyse sinusta! Muistatko, miten me tapeltiin lapsena? Vihasin olla pikkusiskosi Ilmari viisas ja kaunis, Saara pelkkä resu.
– Äiti ei ikinä sanonut mitään tuollaista.
– Mutta mummo jaksoi kyllä toistaa että minä vielä tuon häpeää sukulaisille. Ja mitä kävikään!
– Olenpahan siitä esimerkki
Ilmari siirsi teekuppinsa syrjään ja huokaisi syvään.
– Ilmari Saara tarttui siskon käteen. Mikä sinulla oikein painaa mieltä?
– Saara, minua pelottaa
– Mitä ihmettä? Sehän on aivan kunnollinen mies! Nytkö sä alat arkailla? Mikä tässä mättää?
– Luulen, ettei hän hyväksy Samulia
Saara kurtisti kulmiaan.
– Mistä arvelet noin?
– Niin Eilen, ruusujen ja tämän sormuksen jälkeen, hän pyysi että lähettäisin poikani viikoksi mummolaan
Ilmari kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja pyöritteli sormusta sormessaan.
Sormus oli kaunis ja kallis.
Ei tosin ollut syytä odottaa muuta Eetulta, Ilmarin rakastetulta. Eetu oli itsenäinen yrittäjä, urheilullinen, musiikintäyteinen ja aina naisiin viehtynyt. Mutta Ilmari oli hänelle erityinen, ja yllättäen Eetu rauhoittui, halusi tarjota naista kaikella parhaalla, mihin pystyi. Hän ei koskaan ollut nuuka; äidin opetukset olivat painaneet.
– Poikani, nainen kyllä sopeutuu jos elämä välillä kolhii, jos tietää että mies yrittää. Mutta jos hän huomaa että mies voisi mutta ei halua se on pahempi. Älä ihmettele, jos miettii oletko sen arvoinen. Jos nainen ajattelee sinua puolisona, hän miettii: Säästeleekö hän minulta, säästelisikö sitten joskus lapseltakin?
– Mutta äiti, miksi hänen pitäisi niin ajatella? Mitä lapsella on tekemistä asian kanssa?
– Sanoitko, muistatko sadun köyhästä Elinasta? Naiset ajattelevat aina yhtä askeleen pidemmälle. Se on meissä sisällä. Ei se aina kannata, mutta se pelastaa monelta.
Eetu suhtautui äitinsä ohjeisiin vakavasti. Olihan hänellä ollut esimerkkinä tiukka nainen, joka nousi omille jaloilleen, kasvatti pojan yksin. Isä oli jättänyt heidät Eetun synnyttyä, eikä sen koommin ollut isosta ovesta tullut takaisin. Äiti, Anja, jäi lapsen kanssa Helsinkiin, eikä palannut vanhempiensa syrjäiseen metsäkylään, jossa ei muuta ollut kuin viinapannu. Hän asui opiskelija-asuntolassa, teki töitä minkä ehti. Hän tiesi mitä selviytyminen tarkoittaa.
Anja meni naimisiin ilman rakkautta, mutta pojalleen ei koskaan kertonut miksi. Eetu kasvoi oppien, että elämä voi olla rakennettu toisin.
Niinpä kun Anja jäi kadulle lapsi sylissään, hän mietti mitä tekisi seuraavaksi. Töitä löytyi lopulta vanhan professorin taloudenhoitajana. Alkuun nuiva, vaimonsa menettänyt professori, Aarne, kiintyi pian sekä Anjaan että Eetuun kuin omiin. Lopulta Aarne sanoi:
– Anja, tarjoan sinulle käteni ja kaiken minkä voin teille antaa. Rakkauteni kuuluu jo toiselle, mutta voin tehdä teistä turvassa olevia. Eetusta olen saanut melkein pojan. Mieti rauhassa, sinä olet järkevä nainen
Anja mietti, ja suostui poikansa vuoksi. Vuoden päästä hän meni yliopistoon opiskelemaan ja muutaman vuoden kuluttua pyöritti omaa siivous- ja pitopalveluyritystään. Hänelle työ maistui ja koti oli hyvä paikka kasvaa. Eetun oikea isä oli kieltäytynyt poikansa vastuusta heti kun Anja oli pyytänyt.
– Oletko löytänyt uuden? Hyvä niin! Älä kerro pojalle pahaa minusta. Parempi ettei hän tiedä että olin olemassa.
Anja piti lupauksensa. Vasta kun Eetu oli yhdeksäntoista ja Aarne jo poissa, hän sai kuulla totuuden.
– Äiti, mutta Hän rakasti minua
– Tietenkin, rakas. Joskus vieras rakastaa enemmän kuin oma. Sinä annoit Aarnelle sen, mitä hän kaipasi yhtä paljon kuin sinä pojan. Verisiteet eivät aina tuo rakkautta, sen tiedän nyt varmasti. Sinun isäsi ei kertaakaan kysynyt, elätkö. Mutta Aarne antoi meille kodin ja turvan Ja vapauden olla katkeroitumatta, Eetu. Se ei ole vähän.
Anja ei valehdellut hän oli vuosia kiitollinen kohtalolleen, jollainen se oli. Ilman avioeroa hänen poikansa elämä olisi mennyt aivan toista polkua.
Anja muutti Ryttylän mökille, jätti asunnon Eetulle, ja jäi odottamaan lapsenlapsia.
Aikaa kului, mutta Eetu ei löytänyt sellaista naista, jonka kelpuuttaisi puolisokseen.
– Eetu, mitä sinä enää valitat? Anja ihmetteli. Olet tuonut naisia jos jonkinlaisia!
– Äiti, en tiedä. Ei vain tunnu oikealta. Eivätkä ne ole huonoja, mutta eivät minun.
– Mutta Ruut ja Katriina heitähän kävit jo näyttämässä. Mikä niissä vikana?
– Ruudulla on vain ura mielessä, Katriina on loistava kaikella tavalla mutta en vain rakasta häntä.
Kun Ilmari ilmestyi hänen elämäänsä, Anja oli helpottunut. Lapsikin naisella oli saati mikä helpotus.
– Eetu, osaatko ottaa tuollaisen vastuun?
– Äiti, tietenkin. Sinä kasvatit minut. Mutta entä jos Samuli ei hyväksy minua?
– Voi hyvänen aika, hanki ensin pojan luottamus, niin kaikki järjestyy. Ja mieti loppuun asti lapsen elämä ei ole leikki!
Eetu otti äitinsä ohjeet tosissaan ja toimikin niiden mukaan.
Ensimmäisen vaiheen hän hoiti ja nyt Ilmari istui kahvilassa siskonsa Saaran kanssa, tuskaillen: voiko muka elää sellaisen kanssa, joka ei ota Samulia vastaan?
Saara mietti, pitäisikö saarnata, mutta ei voinut pidätellä itseään:
– No mitä Eetu sanoi?
– Ei mitään järkevää. Pyysi vain että Samuli viettäisi viikon vanhempieni luona häiden jälkeen.
Ilmari viskasi lusikan pöytään harvinaista hänelle. Ohi kulkenut tarjoilija ehti tuskin hämmästyä, kun Saara nyökkäsi ettei tarvitse puuttua. Hän nappasi lusikan, lipaisi maitovaahtoa sen päästä ja kopautti hellästi siskon otsaa.
– Ai! Ilmari kurtisti otsaansa. Miksi sinä noin teet?!
– Vanha tapa! Etkö muista! Me ei olla lapsia enää.
– Ei olla Milloin meistä tuli aikuisia? Sillä kertaa kun tiesit odottavasi Samulia? Vai jo aiemmin?
– Ehkä aiemmin
– Juuri niin. Mitä mummo aina sanoi? Nuori ja varhain maailmalle! Sinua elämä on kyllä opettanut mutta mikset kuitenkin jo puhu suoraan hänelle?
– En tiedä Ehkä pitäisi.
– Pitäisi ihan varmasti! Muista miten Samuli syntyi tähän maailmaan, mutta et uskaltanut puhua kellekään?
Ilmari kääntyi pois, veti syvään henkeä. Joskus Saara oli raivostuttava, mutta nyt hän tiesi Saran olevan oikeassa. Hänen poikansa oli tullut maailmaan kuin vastoin kaikkea, ja sisko oli auttanut.
Samulin isään, Oskariin, Ilmari oli ihastunut koulussa. Hän odotti aamuaisin, että Oskari vain sanoisi hei käytävällä joskus se sanottiin, jotkut kerrat vain ohimennen. Lopulta, päättäjäisissä, poika vei Ilmarin mukaansa pois koululta, tietäen ettei vanhempia ollut kotona eikä kukaan häirinnyt.
Ilmari ei koskaan oikein ymmärtänyt miksi hän suostui mitä pyydettiin. Hän luki paljon, hänen oli tapana kertoa kaikki äidille, mutta ensimmäisestä rakkaudestaan hän vaikeni. Kesällä, kun vanhemmat pakottivat hänet mökkireissulle, hän istui Pielisjoen rannalla ja mietti, mitä nyt.
Oli jo myöhäistä salata ja hänen salaisuutensa tuntui suuremmalta kuin koko virtaava joki. Joki lohdutti kuin olisi sanonut: Katso, minäkin aloitin pienestä purosta, kasvoin ja jatkoin, ja nyt tässä olen. Sinäkin pystyt siihen, jos uskallat.
Hän tajusi pian että Oskari vain käytti häntä silti hän odotti pojan ehkä muuttavan mielensä. Sitten hän vitkutti ja vitkutti, kunnes aika loppui. Saara, joka oli nähnyt kaiken, sai lopulta muut pojat mukaansa ja kun Saara tuli kotiin, hän halasi siskoaan osoittamatta säikähdystä.
– Ilmari! Älä pelkää! Ja unohda koko tyyppi Ei kannata.
– Kuka sai mitä? Saara! Mistä puhut? Ilmari irrotti otteen, lähes huutaen.
Hän menetti tajuntansa eikä huomannut, miten äiti riensi huoneeseen.
Herättyään Ilmari makasi silmät kiinni ja tunsi kyyneleiset kädet poskellaan.
– Mikset kertonut minulle aiemmin, Ilmari? Olisiko muka ollut helpompaa näin?
He itkivät yhdessä: ensin äidin kanssa, sitten Saran. Sekoilun lopetti vasta isä, joka töistä tullessaan hämmästeli: Mikä Niagaran putous täällä on meneillään? Meillehän tulee lapsenlapsi, hyvä on!
Eikä koskaan ennen eikä jälkeen Ilmari kokenut sellaista kiitollisuutta ja helpotusta kuin silloin. Olo oli samaan aikaan nolostunut ja kevyt vanhemmat eivät soimanneet, vaan hyväksyivät tilanteen.
Samuli syntyi perheeseen, jossa ei ollut äiti ja isä, mutta oli sille tulolle iloiset läheiset. Ilmari kävi opinnot loppuun ja sai elämän järjestykseen; ilman Saaraa ja vanhempia ei tiedä miten olisi käynyt.
Oliko nyt järkeä ottaa riskiä pojan vuoksi, vain koska rakasti Eetua?
Ilmari mietti itsekseen yhdestä virheestä hän oli jo oppinut. Jos vanhemmat ja Saara eivät olisi auttaneet
Suurin osa tästä oli Saaran kasvoista jo luettavissa, ja sisko huikkasi tarjoilijaa:
– Saisimmeko vielä lusikan, kiitos, ja toiset leivokset. Tarvitsee vähän rauhoittaa hermoja.
Hän asetti Ilmarin eteen lautasen täynnä kermatäytteisiä berliininmunkkeja, jotka tiesi siskon rakastavan.
– Ilmari, opettele puhumaan läheistesi kanssa ja erityisesti Eetun. Etkö jo voisi vain kysyä, miksi hän tahtoi Samulin mummolaan?
– Ehkä pitäisi. Ihan suoraan?
– Juuri niin! Nyt! Saara nappasi siskon puhelimen ja heilutti sitä tämän nenän edessä.
– Soita!
– Saara, hän on kokouksessa!
– Ja mitä sitten? Näetpähän, oletko tärkeä.
– Ei näin voi
– Höpö höpö! Saara tempaisi. Ei huvita soittaa, laita sitten viesti!
– Mitä hän ajattelee?
– Onko sillä merkitystä? Sormus on sormessasi, otit kosinnan vastaan vai mietitkö yhä?
– Mietin
– Jos et heti sanonut ei, olet jo ottanut! Saara totesi kärkkäästi. Kuinka aiot rakentaa suhteen, jos et uskalla kysyä mitään?! Hän ei osaa lukea ajatuksia! Älä jää jossittelemaan! Päätä mitä haluat!
– Kunpa tietäisin Ilmaria melkein alkoi itkettää, mutta otti kännykän käteensä. Ihan vain kysyn?
– Kysy vain. Saara huokaisi.
Vastaus tuli lähes heti. Puhelin piippasi, ja viesti sai Ilmarin hymyilemään.
– No, tuliko selväksi? Saara virnisti ja vilkuili kiireisesti kelloa. Apua, mun on jo mentävä! Toisilla on lomat haaveissa, minulla arjen kiireet. Älä masennu! Kaikki kyllä järjestyy! Eetun ajatus on oikein, viikko kahdestaan ja sitten kaikki yhdessä. Olet paitsi äiti, myös nainen. Tiedätkö, vähän kadehdin sinua! Matti ei olisi moista keksinyt. Puhu Samulillekin! Luulet, ettei hän halua Eetua isäksi?
– Taitaisi se olla mahdollista?
– Usko pois, tiedän! Mutta minä en tätä sinulle sanonut.
Saara riisui takkinsa naulakosta ja kiirehti ovelle. Vielä lähtiessään hän vilkutteli ja näytti kieltä. Ajattele nyt vähän, sisko.
Ilmari mietti eikä suotta.
Kolme vuotta myöhemmin ylpeä Samuli otti Eetun käsistä vastasyntyneen siskonsa ja nyökkäsi kiitollisena sille, jota oli jo vuoden isäksi kutsunut.
– Samuli, varo nyt! Ilmari jo ehtii hätkähtää, mutta Eetu pitää häntä käsivarresta ja estää.
Ei hätää. Hyvin se menee. Vai mitä, poika?
Iskä! Sitäkö pelkäät? Samuli varovasti nosti peitteitä, joita oli yhdessä Eetun kanssa etukäteen valittu, ja hymyili. Äiti, se on kaunisIlmari nojasi tuolin selkänojaan ja katseli lapsiaan omiaan, sellaisina kuin elämä oli heille järjestänyt. Eetu kumartui Samulin puoleen, sormenpää kävi kevyesti pojan päälaella.
Sinussa on rohkeutta, Samuli, sanoi Eetu hiljaa. Ja hellää voimaa, siitä pikkusiskokin pian tietää.
Ilmari ei enää pelännyt. Hän huomasi, että kotona tuoksui tuore leipä ja ulkoa kuului alkavan kesän ääniä, lintujen ja lapsien huutoa pihalta. Ja tässä, oman perheensä keskellä, hän tiesi: elämä oli tehnyt mutkia, mutta jokaisessa niistä joku oli ottanut kiinni, painanut kättä, nostanut ylös.
Samuli vilkaisi sänkyyn, ja irvisti veikeästi Eetulle.
Minä voin opettaa hänet potkimaan palloa, mutta sinä voit sitten laulaa iltalaulut, sopiiko?
Eetu nauroi, veti Samulin mukaansa ja rutisti molemmat lapset kainaloonsa.
Sovittu! Mutta äiti päättää, kumpi saa pestä hampaat et sinä!
Ilmari nauroi mukana. Hän ei osannut enää ajatella, oliko mikään mennyt niin kuin olisi aikanaan suunnitellut. Mutta oli oppinut, että elämä oli hyvää juuri siksi, että se piti yllätyksiä. Ja siinä hetkessä hän antoi itselleen luvan olla kiitollinen kaikesta peloista, keskusteluista, rakkaudesta ja valinnoista.
Ulkona pihapuussa lauloi mustarastas. Ilmari vilkaisi Eetua tämä hymyili silmissään rauha, otsalla uuden isyyden ylpeys ja vanha poikamainen pilke.
Ja Ilmari tiesi, että juuri nyt, kaikesta menneestä huolimatta, kaikki oli kohdallaan. Että yhden virheen jälkeen elämä tarjosi vielä monta oikeaa askelta kun vain uskalsi ottaa ne yhdessä.
