Aina kun Veikko saapui Kertun luo, nainen jotenkin taantui silmissä ihan kuin hömelöytyi onnesta. Kerttu alkoi heti touhuta, vilkaisi peiliin, viskasi puoliksi sovittamansa vaatteet sohvan alle, kaivoi rullat tukastaan ja riensi kylppäriin viimeistelemään kampauksen ja sutaamaan punaa huulilleen. Sitten, parhaat päällä ja posket hehkuen, hän astui olohuoneeseen kuulkaas ihan kuin elokuvissa.
No mutta mitenpä Kerttu ei olisi ollut niin iloinen? Miettikää nyt ihan itse. Kerttu oli yksinhuoltaja, eikä koskaan edes varsinaisesti ollut naimisissa. Hetken aikaa hän kihlautui sen Mikaelin kanssa, mutta Mikael katosi pian lähti jonnekin kauas, eikä Kerttu koskaan saanut ihan selvyyttä oliko se nyt Sastamalasta vai Ilomantsista kotoisin. Se oli myymässä torilla jotain Kerttu ei ollut varma edes mitä.
No, sinne meni sitten Kertun silmäterä, jättäen jälkeensä vähän raskaana olevan Kertun oikeastaan niin vähän, ettei nainen vielä edes tiennyt koko asiasta. Kun Mikael ei enää tullut Kertun luo yökylään viikkoihin, tajusi Kerttu, että hän oli… no, hänen oli nyt oltava oikein ilmaisua käyttääkseni yksin.
Ja ajastaan hän synnytti, ihan kuin oppikirjassa, pikku pojan. Ja mahdottoman sievän vielä! Eihän siinä ihme Kerttu itse oli paikallisen pommisuojan kaunotar, ja Mikael kuin irrotettu jostain historiallisesta romaanista.
Onni oli, että Joonas-kakara oli maailman helpoin lapsi: nukkui, eikä kitissyt, ja kun heräsi, ahmi äitinsä maitoa kuin pieni pyörremyrsky. Kertulla oli maitoa enemmän kuin Päijät-Hämeen maitotilallisella ja hän olisi voinut helposti ruokkia toisenkin mukulan.
Vauvana Joonas ei sairastellut juuri ollenkaan, nuohosi vain isin ja äitin unelmissa. Ja nimeksi tuli Joonas, koska raskausaikana Kerttu oli sattumalta katsonut vanhan elokuvan, jossa oli Joonas-niminen sankari, joka muistutti jotenkin Mikaelia. Ei ollut siinä muita vaihtoehtoja. Niinpä metrikirjaan kirjattiin komeasti: “Joonas Mikaelinpoika Virtanen”. Kerttu toisti sitä itsekseen, nautti nimen soinnista niin kuin olisi Sibeliuksen melodiaa kuunnellut.
Joonas oli kuin pieni aurinko. Kun Kertun piti kokata tai siivota, hän levitti viltin lattialle, laittoi Joonaksen keskelle, ympäröi tuoleilla ja antoi lapselle vanhan käsilaukkunsa, paplareita ja rätinpoikia leluiksi. Poika leikki hiljaa, mukisematta. Kerran Kerttu vilahti keittiöstä katsomaan ja näki, että poika oli työntänyt päänsä tuolien väliin (ehkä yritti karkuun), mutta yritti vakavissaan ja ihan hiljaa ähistäen saada tuoleja liikkumaan.
Kun Joonas kasvoi, ei elämä mennyt hankalammaksi. Kerttu antoi hänen mennä pihalle leikkimään, kunhan poika juoksi joka kymmenes minuutti ikkunan alle (asunto oli maantasalla) huutamaan: “Äiti! Mä oon tässä!”
Koska Joonaksella ei ollut kelloa, hän juoksi ikkunalle melkein koko ajan, ihan kolmen minuutinkin välein ja karjui, kunnes Kerttu avasi ikkunan ja vastasi: “Hyvä, kultaseni.” Joonas kuitenkin jäi odottamaan. Sitten hän sanoi: Sun pitää hymyillä mulle! Ja vasta kun Kerttu hymyili ihan kunnolla, eikä vain huvikseen Joonas juoksi takaisin leikkimään muiden lasten kanssa.
Kerran pihalta kuului taas “äiti mä oon tässä!” ja Kerttu näki, että Joonas puristi kainalossaan pientä kissanpentua:
Äiti, täti antoi tän mulle. Sanoi että sen nimi on Eemeli ja että säkin varmasti ilahdut ja meidän pitää nyt pitää siitä hyvää huolta!
Joonaksen silmissä paistoi sellainen vilpittömyys, että Kerttu ei keksinyt muuta kuin hymyillä. Sitten hän sanoi:
Ehkä Eemelilläkin on nälkä. Tulkaapa kotiin, niin annetaan kissalle maitoa.
Poika ja kissa juoksivat rappuun, Joonas onnesta soikeana. Eemeli oli vielä vähän epävarma tästä elämänmuutoksesta.
Siinä he sitten elivät kolmistaan kunnes Kerttu tapasi Veikon.
Veikko oli Kertun ikätoveri. Ei ollut naimisissa koskaan ollut, järkevä ja kohtalaisen komea mies, työskenteli huonekalutehtaalla ja sai hyvin euroja. Hän alkoi viettää Kertun luona lauantaiöitä, oli puhelias yhtä vähän kuin söi paljon, ja joi vain vähän. Kerttu jäähdytti valmiiksi pullon Koskenkorvaa pakastimessa ja tarjosi sille Veikolle jalallisen snapsilasin Veikon lempilasit.
Tälläkin kertaa oli kaikki kuten ennen. Veikko tuli, tervehti Joonasta eteisessä, istahti sohvalle kun Kerttu vielä viimeisteli lookkinsa. Sitten he, kolmestaan tai oikeastaan neljästään, unohtamatta Eemeli-kissaa Joonaksen sylissä katselivat telkkaria ja söivät yhdessä.
Sapuskan jälkeen vetäydyttiin päiväunille ja suunniteltiin iltakävelyä puistoon. Kun Kerttu sulki Joonaksen huoneen oven ja kömpi Veikon viereen, pää käden päälle asetettuna, puhkesipa Veikko ensi kertaa puheeksi naimisiinmenon:
Voitais elää tässä sun luona hetki. Sitten hankitaan yhdessä isompi kämppä. Tai jos pistettäisiin mun asunto vuokralle vähän lisätuloja meille… Mut Kerttu, tiedäthän sä… Mie en oikein tykkää kissoista. Teidän Eemelistä pitäis luopua.
Eemeli, korjasi Kerttu, hermostus kasvoilla.
Joo, Eemelistä… vastasi Veikko, tuijottaen kattoa, ja lisäsi sitten niin kuin se olisi ollut päätetty juttu:
Ja Joonas voisi mennä mun äidin luo maalle. Hyvää ilmaa siellä, kouluakin. Mehän ollaan vielä nuoria tehdään vaikka tusina omia lapsia.
Kertun pää hänen olkapäällään oli hetken ihan eloton. He makasivat siinä hetken hiljaa. Sitten Kerttu nousi, kiirehti kietaisemaan aamutakin päälleen ja otti Veikon housut, jotka olivat nojatuolissa. Ojensi ne miehelle ja tokaisi:
Että noin. Tässä tulee ne sun likaiset housut… Pue päälle, ja mene menojasi.
Mihin mä menen sitten?
Sun äidin luo, sinne maalle. Siellä on raikasta ilmaa. Ja meille kolmelle ja yhdelle Eemelille riittää meidän puiston happi varsin hyvin.
