Matti, nyt on sinun aikasi. Suosittelen, että käyt lääkärissä. Tarkistuttamassa sydämesi.
Onko minun sydämessäni muka jotakin vialla?
Minusta tuntuu, ettei sinulla sellaista edes ole!
Norppa ei ymmärtänyt, miksi rappukäytävän ovi, josta he olivat niin monesti kulkeneet lenkiltä kotiin, oli nyt lukossa.
Hän istui rapistuneen ruskean oven edessä.
Ehkä minä kuitenkin erehdyin, hän ajatteli. Ei! hän vastasi päättäväisesti itselleen. Hajut kertoivat: tämä on se.
Täytyy vain odottaa vielä hetki, niin isäntä muistaa vieneensä minut autolla metsään ja jättänyt sinne. Tämä on leikki! Mutta minä löysin perille. Nyt odotan!
Lunta alkoi sataa. Norpan tassuja paleli yhä enemmän, ja koko keho tärisi, turkki ei suojannut enää.
Ei saa ajatella nälkää. Kohta ne näkevät minut, ilahtuvat, ja antavat herkullisen ison luun…
Pieni koira käveli kinoksen luo ja alkoi nuolla lunta. Lumi suli suuhun, jano helpotti hetken, mutta tuli entistä kylmempi olo. Voiko pakkasta enää enempää olla?
Kohta ne laskevat minut sisään, ja minä käyn suuren valkoisen patterin viereen. Mutta ensin luu. Ja liemikippo. Sitten ärisen niille. Ymmärrän kyllä, tämä on harjoitus. Minua koulutetaan.
Mutta etsin tätä pihaa monta yötä. Eilen livahdin avonaisesta ovesta rappuun lämmittelemään. Aamulla talonmies potkaisi kylkeen. Uikutin. En jaksanut edes haukkua vastaan.
Ihmeellisiä ovat ihmiset. Kun kävelen hihnassa isännän kanssa, melkein kaikki hymyilevät ja tervehtivät. Yksin ollessa kaikki katsovat vihaisina, yksi potkaisi. Nyt kylkeen sattuu.
Norppa tuijotti tuntikausia rappukäytävän ovea, mutta kukaan ei tullut eikä mennyt. Hän alkoi hiljaa vinkua, kuvitteli jo itsensä lämpimänä ja tyytyväisenä.
Ei tarvitse odottaa enää kauan. Kohta.
Lumi pyrytti kovemmin. Norppa ei enää tuntenut tassujaan. Hän käpertyi palloksi oven viereen. Vähitellen tietoisuus haihtui kauas. Hän oli suorittanut tehtävänsä löytänyt kotiovensa. Hyvin suoritettu. Nyt saa nukkua
Veikko Matilainen oli yksin asunnossaan. Monenlaista puuhaa: telkkaria piti katsoa, juoda kupponen teetä, käydä jälleen telkkarin ääressä, taas teetä, sitten unille ja uusi kuppi teetä
Muitakaan hommia ei tällä päivällä ollut. Eipä juuri seuraavalle kymmenelle vuodellekaan rutiinit eivät vaihtuneet. Takavuosina sentään!
Lähijunan kuljettaja. Hän vei ihmisiä esikaupungeista Helsingin sydämeen. Hän oli osa kaupungin suurta verenkiertoa. Hän oli tarpeellinen.
Kyllä tämä tästä, Veikko rauhoitteli itseään. Kohta on kevät. Saan laittaa perunat multiin. Kesämökin aika lähestyy. Onhan tässä talvi melkein kestetty!
Keittiössä hän laittoi veden kiehumaan. Aiemmin saattoi teetä keittäessä vaihtaa sanaa toisen kanssa, marista ja mutista. Nyt tuntui kuin olisi huijattu, jätetty yksin.
Vesi kiehui. Veikko avasi kaapin, missä teepurkin kuuluu olla. Purkki löytyi, mutta tee oli loppu.
No voi! Pitää käydä kaupassa, hän ilahtui ajatuksesta, pukeutui nopeasti ja astui ulos.
Rappuun on taas palanut lamppu, tai sitten joku varasti sen. Pitää ostaa uusi paluumatkalla, hän mietti.
Astuttuaan ulos, Veikko kompastui johonkin ja oli pyllähtää.
Ei hemmetti sentään! Hän huomasi, että maassa lumessa makasi koira, jonka turkille lumi ei enää sulanut.
Norppa! Veikko tunnisti naapurin koiran.
Norppa, mikä sinulla on? Onko tosi huonosti? Odota, soitan sun omistajalle. Hän juoksi ovipuhelimelle ja yritti saada kiinni Norpan perhettä. Kukaan ei vastannut. Sitten hän soitti naapureille, ja sieltä vastattiin.
Täällä Veikko. Tiedättekö, missä teidän naapuri on, siitä kuudennesta? Niiden koira on jäätymässä tänne!
Nehän muuttivat pois. Erosivat, kuulemma. Asunto on myynnissä.
Aivan uskomatonta! Kiitos.
Veikko riisui toppatakkinsa ja asetti sen koiran viereen. Hän varovasti harjasi lunta pois, siirsi Norpan takille. Näytti siltä, ettei koira hengittänyt.
No nyt! Norppa, hengitä!
Hän kantoi koiran rappuun lämpimän patterin viereen, silitti jäässä olevaa turkkia ja koputti sitten lähimpään alakerran oveen. Oven avasi naapuri Aila.
Veikko, mikä sinua vaivaa?
Aila, koira… Voisitko katsoa netistä lähimmän eläinlääkärin ja tilata meille taksin?
Hei, Maija?
Kuka siellä?
Tämä on teidän naapuri, Veikko Matilainen. Aila antoi numerosi.
Ai, terve.
Soitan Norpasta.
Se on Jarmon asia. Minä en koskaan halunnut sitä koiraa.
Hm… Olemme juuri eläinlääkärissä…
Veikko, se luuseri ei saanut edes lainaa… Ostikin koiran vielä siihen päälle!
Minä elätin perhettä monta vuotta. Pyysin häntä luopumaan koirasta, mutta ei siitäkään kyennyt huolehtimaan. Hyvästi!
Jarmo? Tässä Veikko, entinen naapuri. Koira tuli kotiin!
Teillä on nyt väärä. Meidän Norppa eksyi metsään.
Olen varma, tämä on Norppa!
Ei voi olla.
Niinpä… Näin ei pidetä.
En ymmärrä.
Ymmärrät kyllä. Olen onnellinen, ettei minulla enää ole sellaisia naapureita.
Muutaman kuukauden Norppa asui uudessa kodissa. Korvanpäät olivat jäätyneet, kaksi tassua yhä kipeät, mutta Norppa tottui.
Norppa ymmärsi, ettei kyse ollutkaan leikistä. Se oli kahden aikuisen leikki, jossa hänen osansa oli “kuole” mutta tällä kertaa ihan oikeasti.
Norppa tajusi, että nyt hänellä olisi uusi isäntä. He lenkkeilivät kolme kertaa päivässä. Uusi isäntä ei ollut enää nuori, ja jotta hän ei liimautuisi telkkariin, Norppa treenautti Veikkoa juoksulenkeillä.
Ihmeellisiä ovat ihmiset. Toiset hymyilivät ja jättivät hänet kylmään. Tämä mutisee jatkuvasti, vaikuttaa tyytymättömältä. Mutta oikeasti on lempeä ja huolehtiva. Norppa ei ollut tyhmä: niille piti murista, tätä piti rakastaa.
Sitten ovelle koputettiin.
Veikko, se on Jarmo. Asun nyt naisen kanssa, jolla on lapsi. Tyttö haluaisi koiran. Voinko hakea Norpan? Anteeksi, että näin kävi. Montako euroa olen sinulle velkaa eläinlääkäristä?
Jarmo, en ymmärrä.
Niin vain kävi En tienannut tarpeeksi ja
Koira ei välitä siitä, paljonko tienaat. Norppa katosi metsään.
Veikko, tuossahan se makaa pedillä.
Tämä on Sampo. Norppaa sinä etsit vieläkin.
Norppa, tule tänne!
Koira pysyi pedillä, ei liikahtanut, paljasti vain hampaansa.
Matti, sinulle olisi hyvä käydä lääkärissä. Tarkistuttaa sydämesi.
Mikäs siinä on vikana?
Minusta tuntuu, ettei sinulla ole sydäntä!
Elämän kulku voi olla arvaamatonta, ja joskus yksi ystävällinen teko pelastaa kokonaisen elämän niin koiralta kuin ihmiseltäkin. Silloin huomaa, että sydämen todellinen lämpö ei mittaa euroja, vaan myötätuntoa ja ymmärrystä.
