Ihmiset hämmästyivät: koira hylätyssä talossa ruokki ei pentuja, vaan aivan jotain muuta
Kerttu Leinonen palaa nyt kaupasta raskaat kassit kädessään ja pohtii omiaan. Polvet kolottavat taas, tytär on luvannut soittaa, mutta mitään ei kuulu. Talvi on tänä vuonna ollut omituinenvälillä on kunnon kinosta ja välillä loskaa ja kuraa. Ajatukset kiertävät kehää, kunnes hän kompastuu ja melkein kaatuu jäiselle asfaltille.
Hän vilkaisee taakseenjalkojen välistä vilahtaa laiha, rähjäinen sekakoira. Ruskea, luiseva olemus, kylkiluut törröttävät ja turkki on takkuinen.
Mihin siinä ryntäät, rääpäle! Kertulta lipsahtaa.
Koira ei välitä vaan kiirehtii kintereet viuhuen kohti jonnekin, missä sitä selvästi odotetaan. Hampaissaan se kantaa jotain, joka näyttää leivänpalalta.
Varmaan on jonnekin pennut piilottanut, Kerttu mutisee. Kohta tulee kevät, ja eläimet lisääntyvät.
Hän korjaa kasseja olallaan ja jatkaa, mutta mielessä takoo levoton tunne. Jokin tuossa kohtauksessa ei tunnu oikealta.
Seuraavana päivänä sama toistuu. Sama ruskea vilahtaa, leivänpala suussa, reitti kohti pihan toisessa perässä olevaa hylättyä tupaa, jossa vanha Sirkka asui ennen. Sirkan kuolemasta on jo puoli vuotta, ja talo seisoo pimeänä ja tyhjänä.
Kerttu, katsosun vanha ystäväs taas! huikkaa naapuri Marja parvekkeelta. Tuota samaa rataa joka päivä. Mistä lie edes ruokansa löytää?
Mitä ruokaa?
No, tuo mikä sillä on suussa. Varmaan penkoo roskiksia. Ruokkii pentuja, äidinvaisto on vahva.
Mutta mistä tiedät, että siellä on pentuja?
No mitä muuta keväällä muka olisi?
Kerttu nyökkää, mutta asia jää häiritsemään. Pennut, niin, mutta jokin ei täsmää.
Koira liukuu taas lauta-aidan raosta ja katoaa hylätyn talon pihalle. Kerttu jää seisomaan.
Mitäs minä suotta ujostelen, hän päättää ja hiipii perässä. Aita kirskuu, mutta päästää läpi. Sisäpihalla vallitsee unohtuneisuuden tunnelma: nokkoset reiden korkeudella, sirpaleita, ruostuneita kippoja.
Syrjemmältä kuuluu matalaa, tuskin kuuluvaa vinkunaa.
Kerttu seuraa ääntä, kiertää romahtaneen vajan ja pysähtyy.
Ruskea koira istuu vanhan koirankopin luona. Sen edessä makaa suuri musta koira, kuono harmaantunut, kyljellään lyhyessä, ruosteisessa ketjussa.
Sokea.
Silmät ovat sameat, iho luiseva, turkki pahasti takussa. Koira makaa liikkumatta, hengitys raskaana.
Ruskea laskee leivän palan mustan nenän eteen, koskettaa sitä varovasti kuonollaan ja odottaa.
Musta yrittää hamuilla ruokaa ja alkaa ahmia epätoivoisesti. Ruskea istuu paikallaan, heiluttamatta häntääaivan hiljaa.
Kun leipä on syöty, ruskea nuolaisee mustan kuonoa ja asettuu viereen kylkeen kiinni.
Kerttu seisoo juurtuneena paikoilleen, kyyneleet silmissä.
Hyvänen aika, sehän ruokkii sokeaa. Joka päivä. Nälkiintyneenä itse, mutta silti jakaa omastaan.
Kerttu ei tiedä, kuinka kauan siinä seisoo. Herää vasta, kun ruskea koira katsoo häneen kysyvästi: Tuletko auttamaan? silmissä lukee.
Odotapas, Kerttu kuiskaa.
Hän lähtee juoksemaan kotiin nopeammin kuin pariin vuosikymmeneen. Polvia pakottaa, sydän hakkaa, mutta kotona hän kaivaa jääkaapista keitettyä kanaa, puuroa, makkaraa, ottaa vesikupin ja palaa pihalle.
Tilanne on ennallaan: ruskea koira lepää sokean vieressä.
Kas tässä, Kerttu huokaisee ja asettaa kanan eteen.
Ruskea tuskin vilkaisee ruokaan. Katse on kiinni mustassa.
Sinunkin pitäisi syödä, olet pelkkää luuta!
Kerttu ymmärtää nyökkäyksestä, ja siirtää kanan palasen mustan koiran kuonon alle. Sokea aktivoituu ja alkaa nakertaa kiivaasti.
Vasta kun musta on kylläinen, ruskea ottaa varovasti loput.
Niin sitä pitää, kuiskaa Kerttu.
Kummatkin koirat juovat pitkään vettä. Kerttu katsoo ja pyyhkii silmäkulmaa.
Mikä sinä siellä pillität? Marja ilmestyy aidan raosta.
Tämän se ruokkii, Kerttu sanoo hiljaa. Ei siellä pentuja ole.
Marja tuijottaa hetken hiirenhiljaa.
Kuka tuon näin jätti?
Varmaan Sirkka. Piti ketjussa. Sitten kuoli eikä kukaan enää huomannut koiraa.
Puoli vuotta sitten jo…
Puoli vuotta yksin. Ja vain tämä ruskea käy ruokkimassa.
Marja silittää varovasti ruskeaa.
Kova mimmi olet… Hienosti hoidat.
Iltaan mennessä lähes koko naapurusto kokoontuu pihalle. Joku tuo ruokaa, joku vanhoja peittoja. Miehet yrittävät katkoa ketjua, mutta turhaan.
Haetaan huomenna rälläkkä, päättää Eero setä. Minä tuon.
Aamulla Eero ilmestyy koneen kanssa, väkeä kerääntyy taas.
Varovasti, Eero, käskee Marja. Älä pelästytä!
Laikka kirskuu ja kipinät lentelevät, musta koira pelästyy mutta pysyy maassa.
Ketju katkeaa.
Noin, nyt sinä olet vapaa, huokaa Eero.
Kerttu painuu polvilleen ja silittää hiljaa koiran päätä.
Lähdetkö mukaan? Minulla on ruokaa, lämmin paikka. Otan molemmat.
Musta koira heilauttaa juuri ja juuri häntääkuin ymmärtäisi.
Kerttu yrittää nostaa mutta huomaa, ettei jaksa.
Anna kun minä, sanoo Eero hiljaa ja ottaa koiran syliinsä.
Kolmosrapussa, asunto 21.
Kun he kulkevat pihan halki, naapurit väistyvät hiljaa. Ruskea seuraa perässä, aivan Kertun jalan vieressä.
Älä pelkää, Kerttu sanoo hiljaa. Molemmat pääsette kotiin.
Ulko-oven edessä tutut vanhat naiset istuvat penkillä.
Kerttu, mitä sinä nyt? Meinaatko koirat viedä kotiin?
Meinaan.
Voi hyvä ihme, ne on likaisia ja täynnä kirppuja!
Pesetän ne.
Entäs naapurit?
Mitäs ne? Kerttu karjahtaa arvaamatta omaa ääntään. Puoli vuotta tuo koira makasi tässä, sokeana ja nälkiintyneenä! Ja me vain kävelimme ohitse! Vain tämä ruskea huomasi!
Penkkimummot istuvat hiljaa, katse lattiaan.
En minä tiennyt, mumisee yksi. Sirkan jälkeen kukaan ei maininnut koirasta mitään.
Juuri niin! Kukaan ei välittänyt, Kerttu pyyhkii silmänsä. Ei kukaan.
Hän jatkaa rappuun, Eero seuraa ja ruskea tulee viereen.
Kotona Kerttu levittää lattialle vanhan peiton, Eero laskee sokean rauhassa sen päälle.
Tarvitsetko vielä apua?
En, pärjään. Kiitos.
Eeron lähdettyä Kerttu jää istumaan oven pieleen. Ruskea asettuu sokean viereen ja katsoo häntä. Vastassa on silmät, joissa lukee selvä kiitollisuussydän muljahtaa.
No niin, tutustutaanpa. Minä olen Kerttu. Mikäs teidän nimet?
Ruskea haukahtaa hiljaa.
Ruskea olet. Ja sinä, Kerttu sanoo mustalle, olet Mustikka. Sopiiko näin?
Hän tuo kulhossa puuroa ja lihaa Mustikan eteen. Tämä nuuhkaisee varovasti, mutta ei uskaltaudu heti syömään uusi paikka pelottaa.
Rohkeasti vaan, Kerttu ottaa pienen palan ja tarjoaa kädestä.
Mustikka ottaa sen varoen.
Hyvä, Kerttu kuiskaa. Syö vain.
Hän ruokkii hitaasti, palanen kerrallaan, pitkällä kärsivällisyydellä. Ruskea katsoo vierestä ja lopulta laskee pään Kertun polvelle. Silloin Kerttu ymmärtäätämä on luottamusta, puhdasta kiitollisuutta.
Illalla Marja soittaa.
Miten siellä menee? Elossa?
Elossa, molemmat nukkuvat nyt.
Entä itse?
En saa unta. Mietin asioita.
Mitä?
Kerttu on hiljaa hetken.
Että me ihmiset ollaan joskus huonompia kuin eläimet. Koira ei unohtanut ystäväänsä. Me vain kuljetaan ohi, katsomatta.
Kerttu, jo rauhoitu.
En, en pysty! Kerttu kivahtaa. Häpeän! Häpeän tämän koiran edessä!
Hän laskee puhelimen, istuu polvien viereen lattialle nukahtavien koirien kanssa ja itkee hiljaa.
Viikko kuluu. Mustikka alkaa vahvistua. Aluksi makaa vain ja syö, sitten yrittää jo noustahaparoiden, mutta kuitenkin yrittää. Ruskea pysyy vieressä kuin opaskoira.
Opaskoira sinulla, Mustikka, parempaa ei voisi toivoa, Kerttu puhelee.
Tarina leviää nopeasti naapurustossaMarja pitää siitä huolen.
Kuulitko Kertusta? Mummo otti kaksi koiraa kerralla!
Niinpä, toinen ollut puoli vuotta ketjussa, sokeana.
Ja toinen ruokki sitä, kuule oikeasti!
Eikä!
Kyllä vaan, Marja itse näki!
Kun Kerttu ulkoiluttaa koiria, ohikulkijat pysähtyvät. Joku hymyilee, joku pudistaa päätä.
Kerttu, sinä olet oikea ihminen, Eero sanoo kerran.
Minä vai? Ruskea se oikea ihminen on. Minä vain en tällä kertaa katsonut poispäin.
Eräänä iltana ovikello soi. Ovelle ilmestyy nuori nainen.
Iltaa, oletko Kerttu Leinonen?
Olen. Kuka olet?
Minä olen Saana. Kuulin teidän koirista. Haluaisin auttaaolen eläinlääkäri. Katsotaan Mustikkaa, ilmaiseksi.
Kerttu hämmentyy.
Ilmaiseksi?
Haluan auttaa. Voinko katsoa?
Tottakai.
Saana tutkii Mustikan tarkkaan, lopulta toteaa:
Vanhus ja sairas, sokeus on pysyvä. Mutta elää voi vielä hyvin, jos hoidetaan oikein.
Miten hoidetaan?
Nainen laittaa lääkkeet esille:
Tässä vitamiineja, tässä nivelille, ja tässä tassuille rasvaa. Kirjaan ohjeet ylös.
Mitä maksan?
En mitään, Saana hymyilee. Lahja minulta ja kaikilta, jotka kuulivat tarinanne.
Kertun silmät kostuvat jälleen.
Kiitos.
Kiitos itsellesi, Saana silittää Ruskeaa.
Kun ovi sulkeutuu, Kerttu istahtaa sohvalle. Mustikka asettuu jalkoihin, Ruskea viereen. Pitkästä aikaa Kerttu tuntee oikein sydämessäänhän on jollekin aidosti tärkeä.
Se tunne on onnea.
