VANHA BUSSI
Vanha, dieseliltä haiseva linja-auto rämisi tiehensä jättäen naisen yksin pysäkille. Hän katseli ympärilleen; mikään ei tuntunut muuttuneen. Sama mutainen, monttuinen tie kierteli metsän rajaa pitkin ja pientareilla kasvoivat edelleen harmaat, raidoittuneet pensaat. Kaukana siinsi kylä, se levittäytyi kapeana nauhana metsän laidassa, ja hämärtyvässä illassa syttyivät jo ensimmäiset keltaiset ikkunanvalot. Koirien haukku kantautui kylästä, ja hanhet naputtelivat tyytymättöminä.
“Niin, täällä ei mikään muutu, ei kuudessa vuodessa tuskin lainkaan,” ajatteli Kaino. Vain oikealla, mäellä, ei seisonut enää entinen rivistö maatalouskoneita, joita ennen valaisivat himmeät lyhdyt. Nyt siellä oli vain pimeä aukko. Kaino pohti mitä Bomanin tilalle oli käynyt kai perilliset olivat myyneet kaiken.
Kaino käveli kylän pääkatua pitkin, huivi vedettynä syvälle silmille, toivoen etteivät kukaan tunnistaisi häntä. Hänestä tuntui kuin jokaisen talon ikkunasta olisi tähyillyt häntä tuomitsevat silmät. Mitä häntä mahtoi odottaa? Oliko kotitalostakaan enää mitään jäljellä? Mutta ei hänellä ollut muitakaan paikkoja mihin mennä syntymäkylä oli ainoa. Tänne hän palasi, vaikka kyläläisten viha oli edelleen käsin kosketeltavaa. Olihan hänen takiaan moni jäänyt ilman työtä kuusi vuotta sitten.
Paljon oli muuttunut, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Kainosta ei ollut jäljellä hiukkaakaan siitä huolettomasta kaunottaresta, joka siristelikin silmiään ja hurmasi kovasydämisen Aaro Bomanin. Kaino oli tuolloin rehevä, tummasilmäinen nainen. Yksin hän asui kylän laitamilla, ränsistyneessä mökissä. Bomanin tilalla lähes kaikki kyläläiset työskentelivät Aaro oli kylän hengissäpitäjä.
Jonain päivänä Kaino muutti Bomanin taloon. Hän uskoi nostaneensa elämänsä arpajaisista päävoiton.
Mutta elämä Bomanin kanssa ei ollutkaan niin yksinkertaista. Aaro piti itseään eräänlaisena pienoisparonina, sellaisena, jota Suomessa kutsuttaisiin jöröksi isännäksi. Kaino oli hänelle kuin palvelijatar, jota pidettiin suitsissa. Alussa Kaino ei nähnyt Bomanin todellista luonnetta, sillä hän oli sokeana miehen huomiolle. Pian Boman eristi hänet ystävistään, kielsi pukeutumasta itselleen sopiviin vaatteisiin, ja meikitkin kiellettiin. Elämä muuttui yhdeksi suureksi kielloksi.
Kainon tehtäväksi jäi kotona odottaminen, ruuanlaitto ja siivoaminen. Töihin ei saanut mennä. Aaro oli jatkuvasti mustasukkainen nainen yritti vakuuttaa uskollisuuttaan, mutta se oli turhaa. Kyse oli Bomanin omasta tyytymättömyydestä; mikään ei ikinä riittänyt. Kun fyysiset otteet alkoivat, Kaino palasi takaisin omaan pieneen mökkiinsä, toivoen voivansa unohtaa kaiken pahana unena. Mutta kohtalolla oli vielä pahempaa tarjolla.
Seuraavana päivänä Boman ilmestyi hänen ovelleen. Kaino oli juuri pesemässä lattiaa, ovet ja ikkunat auki, lämmin kesätuuli soi sisällä ja talossa tuoksui saippua ja puhtaus. Työn rytmi rauhoitti. Aaro potkaisi kiukulla ämpäriä, ja vesi levisi lattialle. Kaino tiesi, että pian hänestäkin tulisi vuoro.
Siitä mitä tapahtui, muistikuva pimeni; aivot kai säästivät hermoja. Hän heräsi siihen, että piha oli täynnä poliiseja ja häneltä tivattiin jotain. Poliisipussissa oli keittiöveitsi. Naapurit kyyläsivät aidan takana, keittiön kalusto ja verhot oli paiskottu uuteen järjestykseen ja keskellä keittiötä makasi Boman.
“Sinä tapatit miehen!” kuului jupinaa aidan takaa. “Olisit ollut kunnolla olisi mies jäänyt eloon!” “Mitä puuttui? Sait elää kuin kuningatar!” “Hyvä ihminen tuhoutui!” “Mitenhän meidän käy nyt, kun työpaikat menivät!” Väen närkästynyt meteli nousi: “Miten me nyt eletään? Mistä tulee rahaa?”
Kaino tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Hän suoritti tuomionsa avolaitoksessa. Vuodet olivat raskaita, mutta eivät niin tuskallisia kuin hän oli kuvitellut. Sovitteleva luonne ja kyky kuunnella toivat hänelle ystäviä, jotka tekivät vankilan vuosista siedettäviä. Entisestä kirkassilmäisestä, naivista Kainosta oli jäljellä vain varjo kiloja oli kertynyt, hiuksiin ilmestynyt harmaata, eikä hän enää välittänyt ulkonäöstään niin kuin ennen. Ei hän olisi ikinä uskonut joutuvansa kaltereiden taakse. Oli kuvitellut, että linnassa ovat vain täysin toivottomat. “Älä koskaan sano ‘ei koskaan’,” sanotaan Suomessa. Elämä voi hajota hetkessä. Kaino oli nyt rikollinen.
Kylään palatessaan hän yhä peitteli kasvojaan huiviin. Sydän hakkasi pelosta. Oliko hänen kotinsa enää pystyssä vai joko se oli viety polttopuuksi? Mutta ojansuulla, kahden ison koivun välissä, erottui tuttu, vanha talo. Ojan pohjalta puhalsi kylmä viima, puro solisi hiljaa ja sammakoiden laulu kuului illassa. Kuinka monta kertaa hän oli näistä hetkistä haaveillut, nähnyt kylänsä öisin unessa! Ojan takana aukeni metsä, täynnä tatteja, kantarelleja ja rouskuja… Tekisi mieli lähteä heti kori kädessä poimimaan.
Kaino livahti portista huomaamatta, etsi avaimen ovenpielen kätköstä. Sisään astuessa hän valmistautui vastaanottamaan ummehtuneen hajun mutta sitä ei tullut. Hän napsautti valon, ja lämmin valo virtasi keittiöön. Kaikki näytti huolitellulta, ikkunalla kukki vaaleanpunainen pelargonia. Kaino jäi tuijottamaan kasvia kummastuneena. Hän kulki huoneet läpi, kaikki oli ehjää ja järjestyksessä. Joku oli selvästi pitänyt talosta huolta.
“Kaino, Kainooo!” kuului eteisestä ja sisään kiirehti naapurin Eeva-Liisa. “No mutta,” hän sanoi tervehdykseksi, “onpa sinusta tullut ihan toisenlainen… Näin valon ja tulin heti. Toivoin, että ehdin tuoda evästä ennen kuin ehdit purkaa laukkusi.” Hän laski pöydälle maitolitran ja leivän, käärittynä pyyhkeeseen. “Kiitos,” hymyili Kaino kyynelin, “sinäkö olet pitänyt taloa silmällä?” “Tottakai, eihän taloa voi jättää oman onnensa nojaan.” “Kiitos, kiitos,” Kaino totesi ja silmissä kiilsivät kyyneleet. “Menen nyt,” Eeva-Liisa jatkoi, “sillä kylän miehet antavat vielä sinulle piikin, ja omakin ukko suuttuisi jos tietäisi, että täällä kävin.”
Kainon sydän keveni yksi oli edes hänen puolellaan. Hän kaatoi lasin tuoretta maitoa, kun joku koputti varovasti oveen. Kynnystä varjosti ujo poika, ehkä kolmetoistavuotias, ja ojensi hämillään paketin. “Äiti käski tuoda,” hän mumisi ja kipitti ripeästi ulos. Kaino ei tunnistanut poikaa kuudessa vuodessa lapset olivat kasvaneet täysin. Paketista levisi lämmin kylmäsavuporon tuoksu, joka sai veden herahtamaan kielelle.
Aila pujahti sisään ilman koputusta ja rutisti Kainoa. He olivat olleet ystäviä jo ennen Aaroa. Kaino purskahti itkuun. “Luulin, ettei kukaan puhuisi minulle enää.” “Höpsis,” hymähti Aila, “onhan sitä naisten solidaarisuus olemassa, vaikka mitä sanotaan. Sinä puolustit itseäsi, se ei ollut muuta. Ukkoihin et voi luottaa eivät ne meidän asioita ymmärrä. Eeva-Liisa kertoi, että palasit. Toivoin vain ehtiväni tuoda vähän syömistä omasta kasvimaasta ennen kuin nukahdat. Huomenna jutellaan lisää!”
Kaino oli niin liikuttunut, ettei saanut syötyä palaakaan. Hän tajusi ajatelleensa kyläläisistä väärin. Naiset ymmärsivät ja kannustivat. Uupuneena puhtaiden lakanoiden väliin painautuessaan hän melkein nukahti, kun ikkunaan koputettiin päättäväisesti. Kainolle tutuksi tullut Juhani, suuri ja raskasrakenteinen mies, ilmestyi pihan varjoihin. Hän oli kylän epävirallinen johtaja, jonka sanaa arvostettiin.
“Älä tule ulos. Puhutaan ikkunasta,” hän sanoi. “Me miehet mietittiin ja päädyttiin siihen, ettei ole järkeä kantaa kaunaa sinulle. Naisväelle kaikki asiat eivät aukea, ja koko juttu oli enemmän isännän syytä. Kyllähän elämä on ollut tiukkaa ilman työtä, mutta Aaro oli… noh, sanotaan suoraan, että omaa koppavaa lajiaan… Sitä paitsi, me kerättiin sinulle vähän seteleitä, että pääset alkuun taas. Ota ne, ota vain!” Kainon oli vaikea ottaa tarjottua rahaa vastaan, mutta Juhani vain sujautti ne ikkunasta ja katosi yön pimeyteen.
Teksti: Anja SavolainenAamulla Kaino heräsi lintujen lauluun, joka kaikui ikiaikaisena lohtuna vanhojen koivujen oksistossa. Valo tunkeutui verhojen läpi, ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi olevansa kotona omassa maailmassaan, jonka rytmiin hän kuului. Hän nousi, pesi kasvonsa viileällä vedellä, ja kurkisti ikkunasta ulos: tielle oli ilmestynyt uusi polkupyörän jälki, joku oli käynyt jättämässä korillisen omenia portaille.
Kaino istui keittiön pöydän ääreen, laski kätensä kuluneelle pinnalle ja hymyili. Häpeästä, vihasta ja surusta jäljellä oli vain ohut, haalistuva kerros. Sen alta alkoi erottua jotain uutta, odottamatonta pieni toivon verso, joka nousi vuosien kylmyydestä. Hän tiesi, ettei mikään palauttaisi mennyttä, mutta tämä aamu oli hänen omansa. Täällä, missä maa tuoksui, metsä humisi ja ihmiset toivat omenoita, hän voisi rakentaa uuden elämän askeleen kerrallaan, pelkäämättä katseita, ja huokaista vihdoin vapaana.
Kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa, pääskynen liukui avonaisesta ikkunasta keittiöön, teki pyörähdyksen ja viuhahti ulos taas. Se jätti jälkeensä kevyen liikkeen ilmaan, aivan kuin olisi tuonut viestin: Kyllä, elämä jatkuu, ja armosta syntyy uuden onnen mahdollisuus. Ja Kaino tiesi, että tästä eteenpäin, jokainen aamu kantoisi mukanaan enemmän kuin eilisiltojen painon se kantoisi pienen lupauksen siitä, että kaikki voisi olla vielä hyvin.
