LIIKKU
Tarkastelin tänään taas huolellisesti housujani ja paitaani. Heitin ne ärtyneenä tuolille. Miten näissä voi lähteä mihinkään?! Housut ovat rutussa, prässistä ei tietoakaan, takamuksesta kiiltävät ja kaiken lisäksi olen laihtunut viitisen kiloa, joten ne roikkuvat päällä kuin perunasäkki. Paidasta ei viitsisi edes sanoa mitään taivaansinisestä on tullut joku harmaa, kalpea sävy, kaulukset ja hihansuut rispaantuneet ja koko paidan ryhti mennyt ihan noloa. Liikku ei olisi päästänyt minua tuollaisessa paidassa edes markettiin, ja nyt minä raahustan sillä yliopistolle luentosaliin kuin mikäkin professori. En ollut aikaisemmin vaatteista kiinnostunut, mutta aina näytin vähintäänkin asialliselta, usein suorastaan viimeisen päälle. Mutta nyt!
En edes kunnolla huomannut aiemmin, miten vaatteeni vaihtuivat uusia paitoja, pukuja, kravatteja ja jopa lippiksiä ilmestyi, kun vaan mainitsin Liikulle, että huomenna pitäisi pukeutua paremmin Sitten kaikki oli valmiina. Voi Liikku, mitä oikein keksit, miksi jätit minut näin? En olisi uskonut sellaista petosta! Olihan hän minua melkein kymmenen vuotta nuorempi, eikä koskaan oikeasti sairastanut, ja nytkin oli vain vähän kuumetta kolme päivää, sitä typerää yskää. Hän ei olisi edes lääkäriin mennyt muuten, mutta koulua varten tarvitsi terveystodistuksen ennen lukuvuoden alkua. Niinpä meni muiden opettajien kanssa terveysasemalle.
Yksinkertainen juttu muka, tavallinen terveysasema, ja silti sieltä suoraan vietiin sairaalaan ja siitä alkoivat ne kauheat tapahtumat kaikki pyöri kuin painajaisessa, ja vuoden vaihteeseen mennessä kaikki oli lopullista. Tajusin järjellä kyllä, ettei terveysasema ollut syyllinen, mutta tunsin silti vihaa koko paikkaa kohtaan, aivan kuin se olisi vienyt Liikun pois. Mutta järjelläkin voi ajatella ja silti tuntea kuin pikkulapsi: kun kaikki alkoi terveysasemasta, se oli syyllinen.
Tapasin Liikun, kun olin toista vuotta väitöskirjaopiskelijana ja pidin seminaareja ensimmäisen vuoden opiskelijoille analyysissa ja Liikku oli yksi aloittelevista opiskelijoista. Aivan ihmeellistä, että edes huomasin hänet! Olin aina pitänyt räväköistä, omanarvontuntoisista ja näyttävistä naisista, mutta Liikku oli kuin lapsi: talvessa punaiset posket, muutama pisama nenässä ja pienet, pyöreät sormet, kynnet pureskeltuina mustepilkkujen keskellä. Niihin sormiin minä sitten katkeroituneena lankesin.
Oli niin hellyttävää, että en huomannut, miten kiinnyin, aloin saattaa häntä kotiin, kävelin hänen kanssaan heidän mummolaan, jossa teimme karjalanpiirakoita. Sen jälkeen oli enää pakko mennä naimisiin. Ja vaikka Liikku vuosien saatossa lihoi, leikkasi letit pois, sauhutteli pari askia päivässä ja nousi matikkalukion vararehtoriksi, minä näin hänessä aina ne lapsen kädet ja pureskellut kynnet. Kukaan muu ei merkinnyt mitään.
Ei meillä silti mitään satuelämää ollut. Neljässäkymmenessä yhteisessä vuodessa mahtui ihan kaikkea. Itsellänikin oli Liikulle syntejä, muutama vakavampikin muutaman kerran olin poissa kotoa. Ja Liikkukin kostoksi juoksi kolme vuotta tapaamassa tehtaanjohtajaa, joka oli hänen koulunsa yhteistyökumppani. Mutta olihan meillä kaksi tytärtä ne pitivät perheen kasassa vaikka minkälaisissa myrskyissä.
Oli sekin epäreilua: ensin oltiin köyhiä ja asuttiin pienessä kaksiossa toistemme varpaita talloen, sitten tuli tytöt ja koko elämä pyöri soittoharjoitusten, kuvataidekoulun, peruskoulun, taitoluistelun ja tautikierteiden varassa. Ja nyt, kun iso rivarielämä oli valmis ja tytöt asuivat omillaan omissa kaupungeissaan, ja lapsenlapsetkin vilahtavat vain juhlapyhinä, juuri nyt Liikku päätti lähteä pois Eikä jättänyt mitään ohjetta, miten nyt kuuluisi elää.
En osannut odottaa tällaista yllätyspetosta Liikulta. En ensin edes kunnolla ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ja käyttäydyin hautajaisissakin enemmän kuin syntymäpäiväjuhlissa, mikä huomattiin ja moni päätti, ettei suruni ollut niin suuri eikä tarvitse osanottoa. Turhaan. Tajusin kaiken kunnolla vasta kuukausia myöhemmin, keväällä. Siitä alkoi alamäki: laihduin lisää, masennuin syvästi, enkä pystynyt olemaan ollenkaan yksin kotona.
Tyttäriin tukeutuminen ei tullut kysymykseen: toinen kiertää maailmaa ekologien kanssa välillä pelastaa valaita, välillä seurailee perhosten muuttoja Keski-Euroopasta ja toinen paloi lapselleen ja miehelleen eikä isä sopinut siihen elämään. Niinpä ryhdyin kulkemaan ystävien luona.
Mutta vierailu on väärä sana ilmestyin paikalle aamusta, ahmin ruokaa, torkuin nojatuolissa, join teetä piparien kanssa, murustelin paidalle ja pöydälle, ja istuin hiljaa, odottamassa, kunnes olo oli liian kiusallinen jäädä. Sitten vaivalloisesti raahauduin kotiin, vain palatakseni taas parin päivän päästä.
Kotona en saanut syötyä, vaikka kaikki neljäkymmentä vuotta Liikun kanssa olin ollut kodin kokki! Yksin ei huvittanut laittaa mitään. Vanhenin ja rupesin surkastumaan, niin että ystävät huolestuivat he päättivät, että minut täytyisi pikaisesti naittaa uudestaan.
Ja tässä sitä taas ollaan menossa teatteriin jonkun Anneli Kaukiaisen kanssa. Ei tästä mitään tule. Liikunkin kanssa kävin teatterissa ja sekin enemmän hänen takiaan; minusta kaikki tuo näyttämöelämä on vähän teennäistä, pitkäveteistä ja usein aivan keskinkertaista. Mutta Liikku katseli lavalle iloisena, keräsi ohjelmalehtisiä, kertoi esityksen monta kertaa uudelleen miten hänelle olisi voinut kieltäytyä?
Nyt ohjattuina ystävieni mielestä minun huoltoa valvovat antavat taas liput käteen ja raahaan itseni kosteassa loskassa teatteriin tuntemattoman naisen kanssa, istun selkä kipeänä ahtaissa kengissä, tukahdun muiden hajuvesiin, tarjoan limua ja vanhentunutta pullaa väliajalla, ja haaveilen, miten pääsisin äkkiä kotiin pinnasänkyyn, jonka tyynyssä vielä muka tuoksuu Liikku ehkä vaan kuvittelen. Mutta ystäviä ei voi loukata, joten mennään. Ja tiedänhän minä järjellä, ettei ihminen yksin pärjää ainakaan minä. Enkä tiedä, miksi oikein elämää pitää jatkaa, mutta siihen kai on syynsä.
Tämä Anneli olikin oikeastaan mukava ja nuorekas. Ajattelin jopa, että kymmenen vuotta sitten olisin varmaan yrittänyt iskeä häntä, oli juuri sitä tyyppiä, mistä nuorempana pidin. Hän on minua viitisentoista vuotta nuorempi, pieni, hyvin hoidettu, älykäs ja sosiaalinen.
Siinä hänen rinnallaan tunsin oloni vielä vanhemmaksi ja harmaammaksi. Hän kuitenkin selvästi antoi ymmärtää, että olisi kiinnostunut tapaamaan jatkossakin, ja ehdotteli jo tulevien viikonloppujen menoja.
Illan näytelmäkin oli siedettävä, lähinnä siksi, että se oli lyhyt eikä ollut väliaikaa. Tosin sen jälkeen olisi kai pitänyt viedä Anneli kahville, mutta tässäkin onni potkaisi: Anneli sanoi asuvansa ihan teatterin vieressä ja olleensa koko päivän tyytyväinen uuniin, jossa patapaisti valmistui ja leipoi vielä piirakkaa. Hän kutsui minut illalliselle. Tiesin kutsun olleen suunniteltu, mutta viimein kaipasin niin paljon kotikokkauksen tunnelmaa, että menin ilomielin mukaan.
Annelin koti oli lämmin, vanhan omakotitalon yläkerran asunto, jossa leijui kanelin ja vaniljan tuoksu. Emäntä, joka oli hetken kadonnut, vaihtoi päällensä verkkapuvun, mikä nuorensi häntä entisestään, ja touhusi keittiössä taitavasti, tarjosi toinen toistaan herkullisempia ruokia ja osasi pitää sopivaa, rentoa juttua yllä. Hetken ajattelin, miten olisi helppo jäädä tänne, tähän piparkakkutaloon että uusi elämä voisi alkaa, sellainen jossa menneisyys ei kuristaisi joka yö eikä raottaisi taakseen ovia, vaan alkaisi jotakin kokonaan uutta.
Lähdin kuitenkin takaisin kotiin vasta myöhään seuraavalle päivälle sovimme jo Mannerheim-museon näyttelyn, sitten uusi vaateostoskierros, ettei olisi enää niin noloa seuralaiselle, ja lauantaina kotilounas Annelin luona. Mukaan piti tulla myös hänen tyttärentyttärensä, sillä mökille Anneli olisi vienyt minut mieluummin, mutta tytär oli pyytänyt hakemaan lapsensakin luokseen muutamaksi tunniksi.
Lauantaina käytin aamun parturissa, näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta, valitsin uuden ruudullisen paidan ja pehmeät samettihousut, ostin kukat ja suklaata tytölle ja suuntasin Anneli Kaukiaisen talolle.
Jo porraskäytävässä leijui uuniankan ja pullan tuoksu, hyräilin jotain sävelmää ja huomasin hymyileväni hissin peilille.
Anneli avasi oven, vastaanotti minut lämpimästi ja johdatti saman tien keittiöön. Missä tyttärentytär? kysyin. Tulee ihan kohta, istuu vielä mököttämässä makuuhuoneessa. Laitoin kukat maljakkoon, avasin viinipullon ja mehupullon lapselle, leikkasin leipää, istahdin pöytään.
Tässä, tämä on tyttärentyttäreni, Liikku! Anneli sanoi.
Näin isot, kirkkaat silmät, punakat posket ja pisamat pienessä nenässä. Liikku katsoi minua epäluuloisesti ja hermostuksesta pureskeli ison sormen kynttä. Kestänköhän tämän, ajattelin. Nousin nopeasti pois huoneestaPudotin veitsen kädestäni leivänviipaleen päälle. Annelin Liikku nosti minuun tumman katseensa, sitten laski silmänsä alas ja mutisi hiljaa: Ai moi.
Hetken huoneessa kaikui vain kellon tikitys ja kaukaa, läpi vanhan talon seinien, joku naapuri soitti klassista ehkä Chopinia. Sillä hetkellä en nähnyt enää aikuisuutta, menneisyyttä, en kaipuuta. Näin pelkän mahdollisuuden.
Hymyilin, varovasti, kuin itselleni: Moi, Liikku. Laitetaanko leipäsi päälle voita vai juustoa?
Tyttö mietti hetken, katsahti Annelia ja sitten taas minuun, pieni etuhammas näkyi kun hän sanoi: Juusto on parempaa.
Anneli nauroi, lämmin ja huoleton ääni täytti kodin. Otin juustosiivun, asetin sen Liikun lautaselle. Olohuoneesta näkyi ikkuna puutarhaan, jossa kevään ensimmäiset lumikellot olivat jo nousseet. Ilma tuoksui leivältä ja tulevalta kesältä.
Ajattelin: ehkä näin se käy. Uusi elämä ei alakaan kuin salama tai ukkonen, vaan yhtenä tavallisena aamupäivänä, jonkun naurun keskellä, kun kädet pujottavat kukkia vaasiin ja lapsi suostuu juustoon.
Yhtäkkiä kaikki tuntui helpommalta hengittää. Liikku, pöytää vasten uutta kynnenjälkeä pureskeleva, nosti leipänsä ilmaan ja virnisti: Kiitos.
Niin minäkin hymyilin.
Tiesin, että Liikku se ensimmäinen, mennyt oli omalla tavallaan tässä mukana; että ihminen kantoi mukanaan menetyksensä ja surunsa, mutta ehkä juuri niiden takia osasi rakastaa uusia aamuja, juustoleipää, pieniä käsiä ja toisten lämpöä.
Annoin pullan kiertää pöydässä, kaadoin lisää mehua. Kellon tikitys ja keittiön valo, Annelin sanat kaikki kuului tähän hetkeen.
Ja kun päivän päätteeksi huomasin taas hyräileväni, tiesin viimein, miten tästä mennään eteenpäin: käsi kerrallaan, Leipä kerrallaan, nauru kerrallaan. Niin että pikkuhiljaa minusta tuli taas joku, johon Liikkukin olisi ollut tyytyväinen.
