Jäin yksin
Ulkona oli jo hämärää, mutta äiti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Iida, joka liikutti pyörätuoliaan, meni pöydän ääreen, otti puhelimen ja näppäili äidin numeron. Asiakkaan puhelin on pois päältä tai tavoittamattomissa, sanoi tuntematon ääni. Tyttö katsoi hetken hämmentyneenä puhelinta ja sulki sen, muistettuaan ettei siinä ollut enää saldoa.
Äiti oli lähtenyt kauppaan eikä ollut koskaan ennen viipynyt näin pitkään. Asia teki levottomaksi; heillä ei ollut muita sukulaisia, ainoastaan äiti piti huolta lapsesta, joka ei pystynyt kävelemään eikä liikkumaan kuin pyörätuolilla. Iida oli jo seitsemänvuotias eikä pelännyt olla yksin, mutta äiti kertoi aina mihin lähti ja milloin olisi takaisin. Iida mietti, mitä oli voinut tapahtua: Tänään hän meni Hakaniemen kauppaan, siellä on edullisempaa ja kävimme siellä usein yhdessäkin äidin kanssa. Sinne ja takaisin pääsee reilussa tunnissa, Iida katsoi kelloa. Nyt on kulunut jo neljä tuntia. On nälkä.
Iida rullasi keittiöön, laittoi veden kiehumaan ja otti jääkaapista lihapullan. Söi sen ja joi teetä. Äiti ei vieläkään tullut. Lopulta tyttö ei voinut olla yrittämättä uudelleen, hän soitti taas, mutta sama tallennettu ääni vastasi. Hän siirtyi sänkyynsä, laittoi puhelimen tyynyn alle ja jätti valot päälle ilman äitiä oli niin pelottavaa. Hän makasi pitkään hereillä, mutta nukahti lopulta.
***
Herätessä aurinko paistoi jo huoneeseen. Äidin vuode oli pedattu koskemattomaksi. Äiti! huusi Iida eteiseen. Vastaus oli vain hiljaisuus. Hän soitti taas, sama kylmä ääni vastasi. Nyt pelko nousi. Kyyneleet valui silmistä.
***
Konsta palasi aamiaiselta. Hänellä ja hänen äidillään oli tapana aloittaa aamut niin, että äiti valmisti aamiaisen ja Konsta haki tuoretta pullaa kahvilasta. Konsta oli jo kolmekymmentävuotias eikä ollut koskaan ollut naimisissa. Hänellä ei ollut onnea naisissa: ulkonäkö oli mitätön, laiheliini, usein sairas. Hän syntyi sairaana ja vaativa hoito olisi ollut kallista, mutta yksinhuoltaja äidillä ei ollut varaa. Vasta aikuisena todettiin ettei hän koskaan voisi saada lapsia. Konsta oli hyväksynyt yksinäisyytensä.
Kadulla hänen silmänsä osuivat murskaantuneeseen vanhaan puhelimeen. Puhelimet ja tietokoneet olivat hänen työnsä ja harrastuksensa; hän oli ohjelmoija ja bloggaaja. Hänellä oli itselläänkin monenlaisia laitteita, mutta ammatillinen uteliaisuus voitti, ja hän kätki puhelimen taskuunsa. Onkohan tässä jokin tarina? hän mietti. Päätin selvittää sen kotona.
Aamiaisen jälkeen Konsta irrotti SIM-kortin puhelimesta ja laittoi sen omaansa. Yhteystiedot olivat pääosin julkisilta tahoilta Kela, sairaala, eläkevirasto mutta ensimmäisenä oli tytär. Konsta mietti hetken, sitten soitti tähän numeroon.
Äiti! vastasi iloisella lapsenäänellä tyttö.
En ole äitisi, sanoi Konsta hämmentyneenä.
Missä äiti on?
En tiedä. Löysin puhelimesi, laitoin kortin omaani ja soitin.
Mun äiti on kadonnut, kuului itku. Lähti eilen kauppaan eikä tullut takaisin.
Onko sinulla isää, mummoa tai muuta sukulaista?
Ei. Vain äiti.
Mikä sinun nimesi on? Konsta tajusi, että lapsi tarvitsi apua.
Iida.
Minä olen setä Konsta. Iida, pääsetkö hakemaan apua naapureilta?
En. Jalkani eivät toimi. Eikä naapurissa asu kukaan.
Kulkumahdollisuudet?
Pyörätuolilla.
Osaatko sanoa osoitteesi?
Osaan. Hämeentie 14, asunto 15.
Olen pian luonasi. Etsitään äiti.
Konsta sulki puhelimen ja meni äitinsä Ninan luo.
Mikä hätänä, poikani?
Löysin rikkinäisen puhelimen. Soitin sim-kortilla. Siellä pieni tyttö yksin kotona, liikuntavammainen. Otan osoitteen ja lähden.
Lähden mukaan, totesi Nina.
Nina oli eläkeläinen, joka oli itsekin kasvattanut sairasta poikaa yksin ja tiesi mitä yksinäisyys tarkoittaa. He tilasivat taksin ja lähtivät.
***
Domofonista kuului alakuloisen lapsen ääni.
Kuka siellä?
Iida, tässä on Konsta.
Tervetuloa!
Ovi eteiseen oli raollaan. Pieni tyttö pyörätuolissa katsoi surullisilla silmillä.
Löydättekö te äidin?
Mikä hänen nimensä on? kysyi Konsta.
Leena.
Sukunimi?
Virtanen.
Iida, haluatko syödä jotain? Nina kysyi.
Jääkaapissa oli lihapulla, mutta söin sen eilen.
Konsta, käy hakemassa kaupasta mitä aina ostamme!
Selvä!
Konsta juoksi kauppaan. Nina oli laittanut ruoan valmiiksi heidän palatessaan. Kun he olivat syöneet, Konsta alkoi etsiä tietoa äidistä. Paikallisen verkkolehden rikos- ja onnettomuusuutisia selatessa löytyi ilmoitus: Puistolassa auto törmäsi naiseen. Nainen toimitettiin vakavassa kunnossa sairaalaan.
Konsta otti puhelimen ja soitti. Kolmannella yrityksellä joku vastasi:
Meille tuotiin eilen nainen Puistolasta. Hän on ollut tajuton. Mitään papereita tai puhelinta ei ollut.
Mikä hänen nimensä on?
Ei tiedossa. Oletteko omainen?
Ehkä olen. Tulen katsomaan.
Osoitteemme löytyy nettisivuilta.
Konsta meni Iidan luo:
Onko sinulla kuva äidistä?
On, tässä valokuva-albumissa. Tässä me ollaan yhdessä.
Teillä on ihana äiti, sanoi Konsta, kuvasi valokuvan ja hymyili Iidalle. Minä menen ja löydän äitisi.
***
Leena avasi silmänsä valkoisen katon alla. Tietoisuus palaili. Hän muisti autotörmäyksen. Yritti liikkua sattui. Hoitaja ilmestyi.
Olet herännyt.
Leenan silmät laajenivat kauhusta.
Kuinka kauan olen ollut täällä?
Kaksi vuorokautta.
Tyttöni on yksin kotona…
Leena, rauhoitu, sanoi hoitaja, laski käden sydämelle. Eilen täällä kävi nuori mies, jätti puhelimen. Hän sanoi, että autosi murskattiin, mutta nyt voit soittaa.
Hoitaja napautti puhelimesta yhteystietoa: Tytär.
Äiti! kuului heti tytön ääni.
Iidani, miten menee?
Kaikki hyvin! Mummo Nina on täällä, ja setä Konsta käy myös.
Mikä setä Konsta?
Potilas, älkää hermostuko, totesi lääkäri. Katsotaanpa kuntoanne.
Soitan myöhemmin, huusi Leena, kun lääkäri katsoi häntä.
Kotiin soitettuaan Leenalle puhuu Nina. Olen eläkeläinen ja huolehdin tytöstäsi niin pitkään kuin tarvitaan. Konsta löysi puhelimesi ja tyttäresi. Älä huoli!
Tyttökin rohkaisi äitiä: Toivut pian, äiti! Leena sulki puhelimen, tarttui lohdutuksen sanoihin kuin pelastusrenkaaseen.
***
Seuraavana päivänä Leena siirrettiin tavalliseen huoneeseen. Illalla sisään astui Konsta, vähäeleinen, laiha mies, joka esitteli itsensä:
Hei Leena! Minä olen Konsta. Tulin käymään. Toivottavasti ei haittaa että puhun suoraan.
Hän toi ison ostoskassin, jonka äiti Nina oli pakannut.
Kiitos, mutta miksi sinä autat?
Löysin sattumalta puhelimesi ja soitin tytöllesi. Sitten selvitettiin missä olit.
Miten Iida?
Katso tästä!
Konsta auttoi puhelimen käyttöä ja Leena sai jutella tyttärensä kanssa pitkään.
Olen teille paljon velkaa, nyyhkytti Leena.
Ei siitä, hymyili Konsta. Ja sinäkin voit puhua minulle sinä.
***
Kului kaksi viikkoa. Onnettomuutta aiheuttanut kuski toi Leenalle sovittelurahana kymmenentuhatta euroa (n. 110 000) ja toi mukanaan lakimiehen. Seuraavana päivänä Leena kirjattiin ulos. Konsta haki hänet kotiin.
Äiti! huusi iloinen Iida. Tyttö olisi hypännyt syliin, ellei olisi ollut tuolissa. Leena halasi tytärtään ja itki helpotuksesta. Sitten hän meni Ninan luo.
Suuri kiitos, Nina!
Mitäs nyt, Iida on kuin oma lapsenlapseni minulle!
Kuski maksoi korvauksia, Leena ojensi kirjekuoren. Haluan kiittää teitä jotenkin.
Pidä rahat! Nina sanoi päättävästi. Sinulla on oma lapsi ja hoidot edessä. Konsta on jo sopinut klinikan kanssa.
Äiti! iloitsi Iida. Setä Konsta sanoi että mennään sairaalaan ja saan leikkauksen, jolla ehkä opin kävelemään.
***
Kaksi viikkoa Leena ja Iida olivat Mehiläisen klinikalla. Ensimmäinen leikkaus tehtiin, spiraalit asennettiin jalkoihin. Kolmen kuukauden päästä palattaisiin seuraavalle käynnille. Näitä tulisi useampia vuosien varrella, mutta kolme toimenpidettä ja kuntoutusta myöhemmin Iidalle luvattiin mahdollisuus kävellä.
Sillä välin Iida liikkui edelleen pyörätuolilla ja leikkauksen jälkioireet olivat raskaita.
Kohtalo tuntui koettelevan heitä edelleen Ninan sydän petti ja hän joutui sairaalaan. Kolme yötä Leena vietti sairaalassa Ninan vierellä, kotona kävi vain valmistamassa ruoan ja nukkumassa. Öisin Konsta oli Iidan kanssa.
Neljännen yön jälkeen Nina heräsi kunnolla ja katseli pitkään Leenaa vieressään. Hän sanoi hiljaisella äänellä:
Tyttöseni, ei minulla ole enää montaa vuotta. Mene naimisiin Konstan kanssa. Hän on luotettava mies. Yhdessä te nostatte Iidan omille jaloilleen.
Hänkö ottaisi minut? Leena hämmästyi.
Ottaa, Nina hymähti. Sen minä tiedän.
***
Vuosia myöhemmin Nina käveli Iidan kanssa koulun pihalla. Jos ei tytön pituudesta huomaisi, olisi voinut luulla, että kyseessä oli ensimmäinen koulupäivä oikeasti Iida meni neljännelle luokalle. Kolme ensimmäistä vuotta hän kävi etäkoulua kotoa, nyt hän kulki omin jaloin, vaikka vähän horjuikin.
Mummo, vähän jännittää, Iida kuiskasi.
Mitä suotta, olet jo kymmenen! Katsos, tuolla tulevat isä ja äiti!
Miksi näytät niin hiljaiselta? kysyi Leena syleillessään tytärtä.
Jännittää mennä kouluun, Nina totesi.
Tässä on käsi, isä auttaa, Konsta otti tytön käden.
Silloin ei pelota yhtään, hymyili Iida.
Niin he yhdessä astelivat kouluun, ja heidän jäljessään tulivat Leena ja Nina onnellisina. Tätä elämä opetti: vaikeistakin ajoista voi kasvaa yhteen, löytää uuden alun ja saada toivoa tulevaan.
