Minä olen kanssasi
Oskari, en tiedä enää mitä tehdä! Hän ei kuuntele ketään! Jankuttaa vaan, että aikoo pitää lapsen! Millainen lapsi, Osku? Hän on yhdeksäntoista! Koko elämä edessä! Nyt jättää yliopiston ja sitten mitä? Alkaako siivoojaksi? Pitää ratkaista asia jotenkin! Sinun pitää auttaa minua!
Miten, äiti?
Oskarin ääni oli niin kylmä, että Merja meinasi tiputtaa puhelimen kädestään. Poika ei ollut koskaan puhunut hänelle niin terävästi! Aina ollut se lempeä, lämmin hänen Oskunsa… Ja nyt? Missä meni vikaan? Eihän tilanne edes ollut Merjan vika, vaan Heleän! Sillä tuli rakkauskuviot. Höpsö tyttö! Olis nyt äitiä kuunnellut! Mutta turha valittaa? Itse aiheutettu! Lällytin, sallin liikaa, yritin olla kaveri… Siinä sitä on nyt! Maista omaa lääkettä, Merja Kallio! Kaikki kasvatuksesi kantaa nyt hedelmää! Mutta miksi näin? Osku on hyvä poika! Fiksu, hyvin kasvatettu, kiltti, aina auttanut ja tukenut! Asuu nyt omillaan, niin kuin aikuisen miehen kuuluukin, mutta siitä huolimatta… Kuinka monta kertaa olen sanonut, että perhe pitäisi jo perustaa, mutta ei vaan… Ja vauvakuumehan täällä olisi! Kuinka kauan jaksaa odottaa? No, silloin kun Heleä oli pieni, arki oli täyttä: kuskauksia, treenejä, kilpailuja. Ei jäänyt aikaa murehtia ikää. Nyt tytär on itsenäinen, eikä kotona juuri näy. On omat menot, ystävät, ja nyt vielä tämä “poikaystävä”! Herranen aika! Mistä sekin löytyi, voivoton otus? Aivan kuin plankton, täysin väritön! Merja näki heti, että tästä ei hyvää seuraa, mutta Heleä rakastui! Ei koskaan osannut lukea ihmisiä! Kaikki muka hyviä! Vaikka kuinka koitin selittää, että niitä hyväihmisiä on vähän, eikä heihin sopisi aina uskoa ei mennyt perille. Ja nyt sitten mihin tämä johti? Entä mitä tästä selviää? Joulu tulossa ovella ja minulla vain päänsärkyjä. Ja nyt Oskari vielä! Mikä äänensävy? Miksi hän puhuu minulle noin?
Oskari, miksi puhut minulle tuohon sävyyn?
Missä hän on, äiti? Oskari käänsi ohjauspyörää, sujahti sivukadulle ja pysäköi. Häneltä loppui rauhallisuus siihen, kun asia koski lasta. Kädet värisivät ratilla, silmissä pimeni ja teki mieli huutaa aivan kuten silloin… Mutta jos sekään ei auttanut, niin miksipä nyt. Oli vain pakko rauhoittua ja tehdä jotain, jotta jos ei hänen oma poikansa/tyttärensä, niin ainakin tämä Heleän lapsi jäisi edes henkiin. Voi äiti! Mitä sinä oikein teet! Kun olet kuitenkin aina rakastanut Heleää enemmän kuin minua. Tytär, vielä myöhään saatu, kullanmuru! Miten sitä ei voisi ihailla, miten ei rakastaisi sitä vaaleakutrista ja sinisilmäistä ihmettä? Heleä oli aina ollut kaunis. Alusta asti. Siihen mennessä Oskari oli nähnyt jos jonkinmoista vauvaa täydessä, suvussa, jossa oli tätejä ja serkkuja yllin kyllin. Kaikki pennut samanlaisia, jykeviä, sinisilmäisiä, Kallion geeneillä. Mitä pulleampi oli, sen parempi. Mutta Heleä hämmästytti kaikkia: silmät olivat toki suvun, mutta kaikki muu… Mistä se joutsenkaula, ne sirot kädet ja jalat, kuin marmoriin veistetyt? Äiti ensin peitti silmänsä, ujosti vasta myöhemmin ylpeili, kun Heleä tanssahteli ympäriinsä juhlapuvuissaan. Tyttö niin erilainen, että aikuiset vilkuilivat häntä väkisinkin.
Onpa kaunis tyttö syntynyt! huokailivat tädit, oikoessaan rusetteja tyttäriltään.
Ja kun Heleä ensimmäistä kertaa asteli voimistelumaton päälle, piukassa puvussaan, hartaasti varpaitaan ojennellen, kävi heti selväksi, että hänet oli luotu johonkin suurempaan.
Äiti omistautui Heleän uralle, kun taas Oskari hoiti omia asioitaan, sillä nyt ei vanhemmuus painanut hänen niskassaan. Tottahan Merja rakasti poikaansakin, mutta rakasti ehkä liiaksi! Kaikki tunsivat ylpeän äidin, joka muistutti jokaista, kuinka upea poika hänellä oli:
Oskari voitti fysiikkaolympialaisissa! Siis suuret kisat! Ei tässä tarvitse huolehtia tulevaisuudesta. Kasvatan neroa! Pian tulee matematiikasta tulokset, ja varmasti sielläkin samoin! Oh, kiitos, kiitos! Kasvatuksessa ei ole mitään erityistä salaisuutta. Lapsista vain pitää pitää huolta.
Merja ei nähnyt, kun muut kurtistivat kulmiaan. Hän eli omassa pienessä maailmassaan, jossa kaikki oli hyvin. Lapset olivat kauniita ja lahjakkaita, mies rakasti, ja työ oli mieluisaa. Aina silloin tällöin valmennustyöt englanninopettajana, ja siitä hyvästä hän sai niin paljon palkkiota, että se oli lähes tuplat kaupungin muihin opettajiin nähden.
Riippuu, mitä ihmiset arvostavat rahaa vai tulosta. Jos omasta lapsesta halutaan huolehtia, kyllä minä siitä huolehdin.
Oskari vain ihmetteli, kuinka äiti ehti kaikkeen. Heleän treenit, kotityöt, oma työ. Hän oli maestro organisoinnissa taidon jonka Osku peri. Se auttoi häntä edelleenkin tasapainottamaan kaikkea.
Niinpä hänenkin päivänsä olivat täyteen buukattuja. Kevättä kohti mentiin. Uutiset, jotka äiti soitti, saivat kuitenkin Oskarin sekaisin.
Kuinka kauan siitä oli, kun hän kuuli ne sanat:
Olen raskaana. En aio pitää sitä. Olen liian nuori ottamaan vastuuta. Ja syytän sinua tästä! Siksi sinun pitää hoitaa tämä. Löysin jo klinikan, tee sinä loput.
He riitelivät silloin pahemmin kuin koskaan: kolme vuotta yhdessä, eikä kertaakaan ennen niin. Oskari huusi suoraa huutoa Svettaa kohtaan. Raivosi eikä käsittänyt, miten hän muka oli syyllinen. Eikö hän ollut pyytänyt kerta toisensa jälkeen lapsen äitiä naimisiin, yhdessä elämään pieni asunto, kyllä, mutta paikka omalle perheelle, auto, pieni mutta kannattava firma. Mitä vielä? Ei hän, hyvä mies, ollut mikään miljonääri, mutta ei Svetta mikään prinsessakaan. Tyttö toisesta opiskelijaryhmästä, kaukaa maalta. Aina nauroi, kun Oskari yritti lausua hänen kylänsä nimeä. Heti ensi tapaamisella nainen törmäsi häneen, kiirehtiessään käytävässä ja Oskari seisoi siinä tehtäviä ratkomassa seinää vasten, piirrellen suoraan rappaukseen.
Mitä sinä tässä seisot? Eikö papereita ole? Miksi sotket seiniäkin? Kotona samalla tavalla?
Svetta murahdellen, kenkä kädessä, suhahti ohi kokeeseen kiirehtimässä, mutta Oskari meni kuin lumottuna perässä.
Kokeen jälkeen Svetta tuli, tarttui käsivarteen ja vilautti arvosanaa:
Viitonen! Sitä pitää juhlia! Mihin mentäisiin?
He tapasivat yli vuoden ennen kuin muuttivat yhteen. Osku asui silloin isoisän luona, hoiti tätä, kun äiti reissasi ja isä teki pitkää päivää. Vuosi myöhemmin pappa kuoli, ja vanhemmat päättivät, että asunto oli liian pieni Oskarille se olisi kuitenkin riittänyt. Mutta ilman pappaa siellä ei tehnyt enää mieli olla. Osku suostui muuttokauppaan. Hän ikävöi isoisää pahasti. Odotti yhä aamuisin kuulevansa pihisevän äänen kylpyhuoneesta:
Tule, opiskelija! Keitin sinulle puuron.
Pappa oli kestävä ja joustava, kuin hinaaja, jolla hän oli ajanut Itämerta läpi elämänsä. Mutta vain niin kauan, kuin mummo eli.
Kohta lähden minäkin. Mitä täällä enää.
Ei, pappa! Minä ja Heleä?
Teidän takia sinnittelen vielä hetken. Haluan nähdä, mitä teistä tulee. Mutta sitten sinne. Siellä odottaa kultaseni.
Mummoa pappa oli kutsunut “kultasukseen” siitä asti, kun tapasivat.
Lempeä nainen… Sellaisia ei enää tehdä, Oskari. Kyllä minäkin olin joskus tyhmä, mutta hän vain hymyili ja sanoi: “Oskari, nyt kyllä kannattaisi hillitä vähän menoa.” Siinä kaikki! Ei toruja, ei skandaaleja! Helpompaa olisi, jos edes joskus olisi nähnyt kunnon kiukun.
Miksi? Ja oliko syytä?
Tottahan toki! Pitkä elämä, Oskari. Mutta tiedätkö silloin kun on jotakin anteeksi annettavaa, on helpompi kaivata. Muuten… kaikkea tulee liikaa. Etsin häntä, en löydä… On paha olla.
Oskari näki sen. Näki, kuinka pappa hiipui kuin kynttilä. Silloin hän ymmärsi, että sellaista on oikea rakkaus: vahvaa ja pysyvää, eikä mikään aika tai etäisyys muuta sitä.
Sellaista osasi toivoa Svetan kanssa, mutta ymmärsi, ettei mitään sinne päinkään syntynyt, kun näki, miten tyttö ojensi kätensä ja vaati korttia maksaakseen klinikan. Svetta nappasi kortin, pakkasi pikaisesti kuteensa laukkuun ja, kysymättä, kaivoi Oskarin lompakosta rahat. Paiskasi oven perässään ja vasta, kun kännykän ilmoitus saldosiirrosta tuli, Oskari tajusi. Hän soitti pankkiin, sulki kortin ja meni vanhemmilleen.
Äiti rimpuili, isä katkaisi sen, pamautti Oskaria olkapäähän ja sanoi:
Jos tarvitset apua, me olemme tässä.
Vanhemmilleen Oskari ei kertonut tapahtumasta, sanoi vain, että he olivat eronneet. Tiesi että äiti kauhistuisi, olisi katkera, mustamaalaisi Svetan niin, ettei siitä muistosta pääsisi Heleänkään lapset eroon. Parempi näin.
Mentyään omaan huoneeseen, Oskari istui pitkään vanhalla sohvalla, jota ei syystä tai toisesta haluttu vaihtaa. Mieli oli pimeä, ajatukset kiersivät synkkinä, eikä mistään löytynyt valoa. Eikä sitä oikein voinut löytääkään.
Mutta valo ilmestyi omia aikojaan. Heleä kurkisti ovesta, seisoi hetken, tuli sisään, istahti matolle, kummalliseen asentoon kädet ja jalat, pyyhki hiljaa kyyneleet Oskarin poskelta, maistoi suolaisuutta, ja sanoi:
Onko paha olla… Osku, voinko auttaa? Haluaisin niin auttaa, mutta en tiedä miten…
Istu vain tässä. Ettet tee mitään tyhmää.
Niin hän istui. Koko yön, kunnes äidin herätyskello soi. Äiti ei ymmärtänyt mitään, luuli vain, että tytär oli noussut aikaisin joulu- tai kisajännityksen vuoksi. Eikä voinut tietääkään, että sisarukset istuivat koko yön hiljaa, kunnes sana kerrallaan kaikki tuli ulos. Silloin Heleä, aiemmin “hölmö” pikkusisko, näyttäytyi Oskarille aidon viisautensa sitä juuri, viisautta.
Heleä, sun pitää opiskella psykologiaa!
Oskari näki siskon posket punastuvan. Tiesi osuneensa toiveeseen mutta se ei ollut äidin toive. Merja olisi halunnut Heleästä urheilijaa, ja sitä tavoiteltiin. Nyt tähän samaan ryntäsi äiti taas, sättimään tytärtä siitä että oli uninen, pörskimään poikaa, ja kiiruhti laittamaan aamiaista.
Tämän päivän kisan Heleä voitti lensi matolla niin, että tuomarit vilkaisivat toisiaan. Mistä tytöllä sellainen musiikintaju? “Habanera” soi, ja Heleä antoi kaiken sen, mitä yöllä oli veljeltään kuullut: kipu, hämmennys, voima… Voima, jonka uusi elämä voisi tehdä.
Kisa olisi voinut viedä Heleän seuraavaa tasoa kohti, Moskovan siirrosta neuvoteltiin mutta tuli onnettomuus. Treenistä kotiin illansuussa, kaksi miestä seurasi perässä. Isä ei ollut ehtinyt noutaa, eikä Heleä soittanut Oskarille ei kai hän mikään lapsi ole, kyllä hän kävelee. Kymmenen minuuttia kotiin.
Neiti, odottaisitko hetken! Meillä on koirakin mukana katso kuinka ihana!
Matala murina selän takana sai Heleän kiihdyttämään askelta.
Etkö halua tutustua? Oletko ylpeä? Turhaan! Roi, ota kiinni!
Heleä pelkäsi koiria lapsesta ei katsonut taakseen, tiesi ettei saa juosta, sillä koira hyökkää. Kaksi askelta altaan portaille, kellarikerroksen ovelle, missä oli valoa ja ihmisiä. Kiirehtien, varoen juoksemasta, hän unohti pikkupakkasen olevan liukas. Hän liukastui ja lensi portaat alas, jääkerroksen takia.
Heräsi sairaalassa. Äiti istui vieressä kalpeana, katse yhdessä pisteessä. Päätä huimasi, jalat tuntuivat kipeiltä, kuin jättiharjoituksen jälkeen.
Äiti…
Heräsitkö? Merja käänsi katseensa, Heleä näki äidin itkevän pitkään. Silmät turvonneet miltei kiinni. Voi Heleä, miksi näin kävi…
Heleä ei osannut sanoa, katuiko äiti enemmän loukkaantumisia vai uran romahdusta. Sääliä Heleä ei nähnyt, vaikkei kaivannutkaan. Nyt olisi toivonut äidin hetkeksi unohtavan pettymyksen ja vain halanneen:
Pieni rakas, kaikki järjestyy, kipu menee ohi.
Äidiltään Heleä ei sitä saanut. Sen antoi Oskari.
Pikkusisko, kestät vaan! Tiedän että sattuu. Tuon ison kakun, voidaan syödä niin että napa paukkuu! Tai haluatko, että kannan sut pihalle ja rakennan lumilyhdystä linnoituksen? Tiedätkö, nyt on aika miettiä psykologin opintoja.
Otti siskon syliin, jonka suojassa Heleä tunsi olonsa kevyemmäksi.
Kuntoutus kesti kauan, mutta fuksivuoden loppuun mennessä Heleä käveli taas, vaikkei enää samaan malliin kuin ennen, ja välillä olo oli kuin Arielilla, mutta ainakin pyörätuoli jäi pois. Oskari tuunasi hänelle pinkit kyynärsauvat, jotka Heleä aikoi muuten säilyttää, mutta luovutti ne eteenpäin löydettyään vapaaehtoisjoukosta Lenitan, jolla oli ollut liikuntavamma lapsesta saakka, mutta joka johti pelastuspartiota omasta kodistaan käsin.
Lenita, ei meillä oo rauhaa eikä lepoa… Heleä keitti taas uutta teetä ja leikkasi makkarasta viipaleita, lämmitti torppalaisille eväitä, ettei eksynyt pikkupoika jäisi ilman apua.
Miksi kaipaisin rauhaa, Heleä? Parempi tämä, kuin yksin elellen jossakin luolassa. Minua tarvitaan! Saan elää… Eikö se ole tärkeintä?
Siellä, pelastusporukassa, Heleä tapasi Matin.
Merjalla oli jotain oikeassa: Matti oli ujo ja kuin puoliksi pois pyyhitty. Varjo, mutta ehti enemmän kuin moni muu. Heleä tiesi Matin tarinan, mutta ei kertonut äidilleen. Tiesi ettei äiti ymmärtäisi eikä hyväksyisi.
Matti tuli mukaan, kun hänen isäpuolensa katosi. Päivän etsi omin voimin, lopulta soitti vapaaehtoisille, koska poliisi ei ottanut katoamisilmoitusta vastaan.
Matilla ja Genellä, hänen isäpuolellaan, oli lämmin suhde. Mattia kasvattivat mummi ja ukki, koska äiti oli yksinhuoltaja, eikä biologista isää näkynyt. Pienen lapsen äitinä Zina pakeni töihin Lappiin, Matti jäi vanhemmilleen. Vasta kymmenen vanhana äiti palasi uuden miehen kanssa. Pikkupoika ei sopeutunut, ja uuden aviomiehen kasvatus oli kovaa. Ensimmäinen riita kouluikkunasta ajoi Matin ulos ukki haki hänet illalla kotiin.
Meidän luo jäät, enää et sinne mene.
Äiti tuli seuraavana päivänä, pyysi anteeksi, muttei painostanut.
Uusi mies tulikin nopeasti Gena, leski, paljon vanhempi, mutta hyvä ja rauhallinen. Matti aluksi kavahti, mutta Gena houkutteli kalareissulle. Ei paljoa puhuttu, oltiin veneen eri päissä, mutta ne tunnit riittivät. Vähitellen Matti lämpeni, alkoi puhua asioistaan Genalle. Kohtalo kuitenkin vei mummon ja ukin lyhyen ajan sisään.
Matti jäi Genan ja äidin huomaan, eikä enää pelännyt. Isäpuolesta tuli isä, ja kun äiti menehtyi nopeasti syöpään, Gena adoptoi Matin.
Gena katosi työmatkalla, soitti vielä että pojalle pitää ostaa leipää kotiin, mutta sitten hävisi. Matti löysi bussikuskin, joka muisti hänet, mutta poliisi ei reagoinut. Vapareiden ansiosta löytyi, mutta liian myöhään Gena paleltui muutaman sadan metrin päässä tiestä puistoon. Jälkikäteen mietittiin miksi hän jäi, miksei kukaan auttanut, mutta niin kävi.
Genan jälkeen Matti meni seuraavana päivänä Lenitalle:
Mitä voin tehdä? Haluan auttaa.
Oskari tapasi Matin heti, kun Heleä totesi:
Tykkään hänestä, Osku. Ehkä enemmän kuin tykkään.
Sehän on hyvä!
Ehkä.
Millainen hän on?
Uskon että hyvä…
Oskari huomasi pian, että sisko oli oikeassa. Komea Heleä ja huomaamaton Matti olivat oudoin pari, mitä vanhemmat olivat nähneet, mutta päätti itse tukea sisarta.
Pääasia, että on hyvä ihminen!
Merja hätkähti, mutta vaikeni, ja isä tuhahteli silmälasien takaa, lopulta nyökkäsi.
“Nyt on nähty”, ajatteli Oskari.
Oskari käynnisti taas auton ja ajoi etsimään Heleää. Epäili, ettei tytär aio tehdä itselleen mitään, mutta koskaan ei tiedä… Hän oli varma ettei äiti kuunnellut tytärtä, eikä tiennyt, että Matti oli poissa. Lapsi jäi kuitenkin…
Surkea, typerä sattuma vei Matin hengen myöhään illalla, puhuessaan puhelimessa Heleän kanssa, hän astui ajoradalle muistamatta heijastinta ja tummassa takissa jäi auton alle juuri ennen suojatietä. Kuski ei ehtinyt mitään; Oskari tiesi, miten huonot valot siinä kohtaa olivat.
Kaksi päivää sitten tapahtui. Huomenna hautajaiset, eikä Heleä ollut puhunut vanhemmilleen. Hän ei ollut itkenyt, eikä puhunut.
Ei tule kyyneliä, Osku. En kykene Vain ulisen hiljaa tyynyyn, ettei vanhemmat kuule…
Etkö kertonut heille?
En pysty. Äiti alkaisi… Kyllä sä tiedät… En kestäisi nyt.
Miksi sisko ei kertonut lapsesta, Oskari ei ymmärtänyt. Vai eikö Heleä itsekään heti tiennyt? Vai ei pystynyt soittamaan?
Liikaa kysymyksiä, ei vastauksia.
Lenitan oven sai aina avata. Oskari koputti kevyesti ja kun Lenita kääntyi, kysyi:
Missä Heleä on, Lenita?
Mun huoneessa. Mene vain. Hän odotti sinua.
Huoneessa oli pimeää, Oskari jätti valon sytyttämättä. Jos sisko oli itkenyt, valo olisi sattunut silmiin.
Osku…
Olen tässä.
Hyvä…
Huokaus oli hiljainen ja niin syvä, että Oskari meni suoraan siskon luo, kietaisi tytön peittoineen syliinsä ja puristi lujasti.
Älä pelkää, pieni. Olen tässä sinun kanssa! Me selvitään! Nyt tuntuu ettei elämä koskaan enää hymyile, mutta ei se mene niin! Lapsi tulee ja uusi alku! Hänestä tulee hyvä lapsi niin hyvä, kun on tämänkaltaiset vanhemmat!
Heleä nyyhkäisi ja viimein purskahti itkuun Oskarin olkapäälle.
Sinunkin olisi pitänyt opiskella psykologiaa, Osku… Osaisit. Voi kun nyt on paha olla! Jos tietäisit miten paha.
Tänä iltana Oskari vei sisaren luokseen. Vanhemmille hän ilmoitti, että Heleä asuu tämän jälkeen hänen luonaan, ja jos vanhemmat eivät halua menettää molempia lapsiaan, heidän on hyväksyttävä, että Heleä päättää omista asioistaan.
Kaikki ei ollut helppoa. Heleän raskaus ja jatkuva pahoinvointi melkein synnytykseen saakka, neuvottelut vanhempien kanssa, jotka viimein ymmärsivät, etteivät enää määrää lastensa elämää. Keskustelut olivat lähinnä Merjan kanssa, isä kävi salaa auttamassa Heleää, järjesti kokeneen lääkärin ja tuki synnytysvalmisteluissa.
Pikku Veera syntyi varhain aamulla, äidin aivan väsyttämänä ja täytti synnytyssalin vahvalla äänellään, niin että kätilö purskahti nauruun:
Oho, onpahan äänivarat pienellä! Äiti on keijukainen, tytär basso! Keneen lie tullut?
Isäänsä… Heleä katsoi Veeran punaista, äkäistä naamaa. Siinä se on, uusi elämä… Ja Mattikin elää nyt täällä, sillä tällä tytöllä ei ollut Kallion suvun silmiä. Oskarista suvun jatkaja tulisi, mutta Veera olisi Matin jatkumo…
Kolme vuotta myöhemmin.
Veera! Tule tänne! Minä toin sinulle lahjan!
Osku! Taas yksi? Heleä kurkisti keittiöstä, kädet jauhoissa. Nyt on joulu, ei syntymäpäivä, ei saa hemmotella liikaa!
Mun oikeus! Eikö tätien ja kummisedän kuulu tuoda yllätyksiä? Viimeksi toin serkulta, nyt kummilta!
Veera lopetti kissan hännän kiskomisen, kissa makasi rentona olohuoneen lattialla, vetreyden ja kärsivällisyyden mestari. Oskari oli myynyt oman asuntonsa ja ostanut kaksi pientä yksiötä uudesta talosta, että voisi olla lähellä siskoa ja kummityttöään.
Veeran tarkat, aivan kuin Matin silmät tuijottivat Oskarin laatikkoa; kun paketti avautui, ne loistivat kirkkaammin kuin kuusen kynttilät.
Tykkäätkö?
Veera kokeili varovasti lasisia koristeita, Oskari hymyili:
Saa ottaa! Sinulle toin. Laitetaan ne yhdessä kuuseen!
Heleä pyyhki jauhot essuunsa ja tuli olohuoneeseen kun Oskari nosti Veeran auttamaan pähkinänsärkijän laittamisessa.
Voi että! Miten ihania! Mutta nämä on lasia! Entä jos hajotetaan?
Ei haittaa! Tiedän mistä saa lisää. Katso nyt miten Veera ilahtui!
Pieni tyttö istui kuusen alla, halasi toista kättään kissan ympärille ja supatti sille tarinaa puoleen ääneen, hoppuillen eteenpäin satuunsa. Veera oli pelännyt, että kissa kyllästyisi, mutta tarina jatkui eikä kissa liikahtanut, ehkä tulevan Plisetskajan seurana…
Ehkä me ei tässä enää tarvita! Sanoinhan, että hän tykkää!
Luulin, että hän liian pieni jaksamaan teatterin. Turhaan pelkäsin!
Oskari vilkaisi siskoaan huvittuneena.
Katsotaan illalla kuka jaksaa, kun yrität laittaa tytärtä nukkumaan! Saatko ruuan mulle? Kohta pitää taas lähteä töihin.
Etkö jää kotiin? Vanhemmat tulevat kohta joulupuurolle.
Antaa heidän viettää aikaa Veeran kanssa. Tulin kummiksi, nakitan heidät välillä. Illalla palaan. Pitää säästää kissaa, ettei Veera kiusaa sitä liikaa.
Tiedätkö, että äiti löysi Veeralle balettikoulun?
Ai kauheaa!
Niinpä! Mitä tehdään?
Ohjataan mummon rakkaus johonkin rakentavaan.
Entä jos ei toimi?
Sinä muistat että olet äiti, minä edustan sun etuja. Meistä kahdesta mummo ei pääse voitolle!
Oletko varma?
Olen! Saanko jo ruokaa tässä torpassa?
Saat! Olet kyllä mahdoton! Koska sua pääsee kukaan hoitamaan, että saisit vaimon laittamaan ruokaa?
Heleä väisti veljen leikkisän tönäisyn ja juoksi keittiöön nauraen.
Oletko äidin kanssa liitossa? Etkö voisi jo luovuttaa! Jäänkö ikuisesti ilman siskonpoikia?
Voi, naiset!
Marin hahmo heilahti kuusessa, Veeran sormi osui koristeeseen. Tyttö hyräili ja alkoi tanssia. Kissa väisti ja juoksi pois, ehkä antaen tietä tulevalle primadonnalle…
