Ei ihan sellainen Sari
– Sari! Taas?! Voi hyvä tavaton, oletko sinä lapsi vai pelkkää sekasotkua koko tyttö! Kuinka tämä on mahdollista!
– Äiti, en mä tiedä. Siitä vaan tuli niin…
Äiti riisui Sarilta likaisen toppatakin, läpimärät saappaat ja pipon, josta tupsu oli kadonnut.
– Kaikilla muilla lapsilla on järkeä päässä, mutta minun… Sari! Kuinka kauan tätä vielä jatkuu?
Sari tuijotti revennyttä mekonhelmaansa ja huokaisi.
Ja kuitenkin hauskaa oli kyllä ollut! Juna saatiin leikeissä aikaiseksi, ja se oli varsin mainio. Harmi vain, että Sampo veti Sarin helmaa hieman liian kovaa. Siitä se mekko repesi. Ja Eeva-Maaria sanoi, ettei hän ompele, vaan Sarin äiti saa hoitaa. Oikeassa tietysti! Vähän kurjaa vain oli istua päiväkodin tuolilla puolipäivästä iltaan, ei sitä nyt sortseissa poikien edessä kehtaa. Eihän se ole sopivaa! Näin mummukin sanoo Sarille, ja mummu tietää, mistä puhuu!
Esimerkiksi sen, että Sari on “sellainen”. Äiti ei sitä näe niin, mutta mummu sille se on selvä juttu.
– Älä nyt jyystä tuota lasta! Mikä outo tapa tuo on?
– Äiti, sä kasvatit mut ihan samalla tavalla! Miksi nyt sitten sanot, ettei se ole oikein? Jos en Sarille aseta rajoja, niin mitä siitä tulee?
– Tulee ihan yhtä fiksu ja kaunis kuin sinäkin! Eikö se riitä?
– Voi älä nyt viitsi! Mulle on kyllä muuta mietittävää! Sari! Mene vaihtamaan vaatteet heti!
Sari huokaisi helpotuksesta ja vilahti omaan huoneeseen, ja kiistely hänen kahden rakkaimman ihmisen välillä jatkui ilman häntä. Eikä ne häntä oikeastaan kaivanneetkaan. Sari oli vain syy.
Sari joskus kysäisi mummulta, mitä se tarkoittaa, ja mummu vain nauroi:
– Ihan turha riidellä ilman syytä, kulta. Mutta jos on syytä se on toista!
– Mäkö olen teidän “syy”?
– Vain kaikkein tärkein! Olet meidän ainoa, siksi huolehdimme. Jokaisella oma tapansa äiti tiukasti, hän ajattelee ettei muuten pärjää. Mulla se ankaruus päättyi sun äitiin, sulle ei enää riittänyt. Siksi pitää keksiä muita keinoja. Vaikka pullalla.
– En mä niin pullasta tykkää!
– Olkoon sitten vaikka karkki.
– Se kelpaa! Mummu, rakastaako äiti mua?
– Enemmän kuin mitään maailmassa! Ihan varmasti enemmän kuin minä! Älä sitä epäile!
– Miksi se sitten aina motkottaa?
– Juuri siksi…
– Onpa kummallista rakkautta… Sääkin rakastat, mutta et motkota…
– Oon sun mummu, äiti on kuitenkin äiti. Sillä on eri vastuu, ja siksi se rakastaakin sua eri lailla. Ymmärrätkö?
– En.
– Sitten ei ole vielä aika. Tulet kyllä vielä tajuamaan!
Mutta se “myöhemmin” ei vaan tullut.
Sari odotti ja odotti, mutta turhaan Joka vuosi äiti muuttui vain tiukemmaksi.
– Mitä musta sun kanssa pitää tehdä?! Odottaako vaan, että tuot repussa kotiin?
Sari kuuli tämän lauseen usein, mutta ei tiennyt, mitä se tarkoitti, pitkään aikaan edes arvannut. Häntä vaan nauratti, kun mieleen tuli se päiväkodissa revennyt helma. Hän olisi halunnut kysyä, miten repaleisella helmalla muka kotiin jotakin tuo, mutta parempi oli pitää suunsa kiinni äiti ei varmasti arvostaisi vitsiä, ja Sari saisi taas jäähyä ilman syytä.
Turhaan äiti huolehti.
Ei-niin-täydellinen, vaikka oikeastaan ihan nätti, Sari piti itseään tylsänä, tavallisena tyyppinä. Turha mummun kaunistelu, peili on olemassa!
Ja peilistä Sari näki ei mitään kummempaa! Pienet silmät, tumma, ohut poninhäntä ja nenässä vapautta nauttivia finnejä. Voi että, mikä kaunotar!
“Elämän totuuden” Sari oli jo pitkään tiennyt, eikä ulkonäöstä jaksanut ressata. Paljon helpompi näin! Ja äidillekin. Ei tarvinnut ostaa muotivaatteita tai uusia kenkiä. Vanhat lenkkarit kesti vaikka minne, teatteri-iltaa mummun kanssa lukuun ottamatta.
Teatterista Sari piti paljon. Harmi vain, että harvoin oli varaa lippuihin. Mummu säästi eläkkeestään, mutta siihen meni ikä ja terveys… Seitsemänneltä luokalta Sari alkoi autella naapuria, joka antoi muutaman euron siitä, että Sari leikki kaksosten kanssa. Ne oli vilkkaita mutta fiksuja, eikä Sarilla, jolla ei ollut sisaruksia, ollut lainkaan tylsää heidän kanssaan enemmän ilo kuin työ.
Ja mikäs siinä! Kävi leikkimässä, syötti lusikalla puuroa kuin emonpoikasille, ja käveli kotiin. Ei kukaan hyppinyt päällä, kirjoihin ei piirretty eikä huoneessa ollut tungeksijoita. Aika jees!
Ei Sari ihan itsekäs ollut, mutta jo silloin hän tajusi aika hyvin, että kahden lapsen kasvattaminen vaatisi rahaa ja paljon. Heillä oli vain äidin hoitajan palkka keskussairaalasta ja mummon eläke. Isä ei ollut koskaan kuvioissa. Eikä Sari edes halunnut nähdä sitä.
Äitiä ei tällä asialla viitsinyt vaivata lisää. Oli sillä tarpeeksi kestämistä Sari riitti vaivaksi muutenkin! Ja vielä mummu, jolla oli jo muisti huonona. Ei aina edes oma nimi pysynyt mielessä.
Onneksi mummu muisti Sarin isän tarpeeksi kauan, että kertoi tarinan ennen kuin sekosi kunnolla.
– Ei sun äiti sille merkinnyt.
– Miksi?
– Sepä sellainen kulkija, sillä niitä naisia riitti. Sanoin kyllä äidillesikin, mutta kuunteliko? Rakkaudesta ei järki piittaa. Jankutti, että kyllä se naimisiin mennään, ja muut oli “nuoruuden hairahduksia”.
– Menikö naimisiin?
– Kyllä meni, kun sun äiti jotain päättää niin tehtävä on. Mutta olisiko kannattanut? Kun kuuli äitisi odottavan, se katosi kuin tuhka tuuleen. Ei jätetty osoitetta, vain lappu jäi jäljelle.
– Millainen?
– Ei sun tartte tietää, Sari. Ne oli niiden ikiomia asioita. Pääasia, että äitisi odotti sinua enemmän kuin mitään. Se oli varovainen koko raskauden, pelkäsi että menettää sut. Eikä lakannut pelkäämästä edes synnytyksen jälkeen. Miksi luulet, että se kasvattaa ja motkottaa sinua noin?
– Siksikö?
– Totta kai! Se pelkää sun puolesta niin paljon, ettei välillä saa unta. Istuu ja katsoo kun nukut, silittelee ja melkein itkee. Jos kysyn, se kivahtaa. Se on sen omaa salaisuutta. Se rakastaa sua, Sari. Kaikilla tavoillaan. Ymmärsitkö?
– En vois paremmin tajuta… Mummu, motkotitko sinäkin äidille?
– Tottakai. Äidit on kaikki samanlaisia. Pelosta lapsen vuoksi ne tekee vaikka mitä.
– Miksi pelätä pitää?
– Omaa lasta? En tiedä, Sari. Ei sitä oikein selitä. Kyllä sä ymmärrät sit kun itse synnytät.
Sari ei siihen mitään vastannut, mutta mietti kyllä. Sitä, ettei hän ainakaan omaa lastaan huutaisi, vaan kasvattaisi toisin. Hölmöhän sitä oli mutta kuka ei olisi?
Mutta siihen oli vielä aikaa. Enkä Sari oikeasti edes uskonut, että hänestä kukaan kiinnostuisi.
Kuka nyt haluaisi tällaisen? Pieni, harmaa ja vähän hankala kuin takiainenkin. Jos nappaa, siinä sitten pysyy!
Koulun jälkeen Sari meni samaan sairaalaan töihin kuin äitinsäkin. Ja siitä se alkoi!
Mikään ei kelvannut! Sari oli liian nopea, liian empaattinen potilaille pitäis olla kovempi, muuten ollaan kohta niskassa. Ja miksi yrittää liikaa? Ei kukaan kiitä! Toiset lähtee kotiin, uudet tulee kannattaako polttaa itsensä loppuun? Ottaa vähän rennommin! Ei kaikkiin voi suhtautua tunteella.
Mutta Sari ei suostunut muuttumaan. Jokainen potilas tuntui Sarille tärkeältä. Kärsii, on tuskassa ja yksin! Eihän se ole liikaa pyytää, että vähän lohduttaa, tekee pienen hyveen? Hyvä sana tekee hyvää vaikka kissallekin!
Äitikin varoitteli:
– Kulta, älä nyt hanki vihollisia! Täällä ei sellaisia arvosteta. Tulet riidoissa kaikkien kanssa, kuka siitä hyötyy? Sinä? Minä? Kuka mummusta huolehtii, kun sun palkkaa tarvitaan? Ei voida laittaa mummua palvelutaloon, ja hoitaja maksaa paljon. Sun pitää hankkia kokemusta, eikä voi jättää mummua yksin!
– Mä en voi sulkea silmiäni, kun ne huutaa sairaalassa potilaille
– Työ on rankkaa, ihmiset väsyy. Kuka jaksaa aina olla hyvä? Teillä on osastolla kolme sun kaltaista, se on jo paljon! Päähoitaja kehuu sua, mutta pyytää, että oisit vähän sovinnollisempi. Esimerkillä voi opettaa, väkisin ei.
– Mutta se vie aikaa!
– Voi Sari Kuka lie sussa tuon piirteen kasvattanut?
– Mikä piirre?
– Sinnikkyys!
– Ehkä sinä.
– Sari!
– Joo?
– Kuule nyt! Tottele toki äitiä!
– Mmmm.
Sarilla ei ollut intoa kinastella, mutta ei myöskään totella kaikkea. Jospa äiti oli vähän oikeassa, mutta kun kolmannessa huoneessa on se mummo, Ilona, vähän ilkeä jopa, niin Sarille se aina hymyilee. Eikä koskaan valita pistoksista tai huomiosta. Muista hoitajista kyllä, muttei Sarista.
Eikä Ilona ollut ainoa. Oli paljon muitakin väsyneitä, kipujen koettelemia, joille perheestäkin oli lohtua niukasti. Sari näki kaiken. Vierailijat puhuivat rahasta tai riitelivät perinnöstä, potilaat itki jälkikäteen… Ja miten sellaista voisi olla huomaamatta?
Äiti halusi, että Sarilla menee hyvin. Mutta miten se on mahdollista, jos ympärillä muilla on kurjaa?
Kaikkia ei voi auttaa, mutta edes yhtä?
Eikä haitannut vaikka työkaverit naureskelivat Sarille, että olisi hyvä nunna. Mummu oli sanonut, että karavaani kulkee vaikka koirat haukkuu…
Siinä kulki Sarin oma “karavaani”. Kulki hiekassa, joskus vilunviemänä.
On se raskasta kun harva ymmärtää. Ja vielä raskaampaa kun ei ole ketään, kelle puhua asioista. Mummu oli aivan omissa maailmoissaan jo. Äiti valitti vain, että Sarin pitäisi ajatella itseään. Kaverit toinen toisensa jälkeen meni naimisiin, toivat hääkimpun suoraan Sarille.
– Sari, eiköhän olisi sinun vuoro pian! Ota nyt jo!
Sari otti vastaan kyllä ystäviä pitää ilahduttaa. Mutta sitä oikeaa, jonka pitäisi ilmestyä, ei vain näkynyt. Ehkä se oli eksynyt matkan varrelle tai ei ollut Sarille ollenkaan.
Sari oppi hyväksymään. Ei enää odottanut. Ei hän kuitenkaan ensimmäisenä tohtisi kertoa tunteistaan. Vaikka olisikin joku.
Aika meni sairaalan, eläinhoitolan, jossa hän joskus auttoi ystäväänsä, ja mummun vuoteen välillä. Äiti hoputti ulos, mutta mihin sitä enää lähti? Sari oli kohta oikea vanhapiika eikä tuntenut vetoa perhe-elämään.
– Äiti, jos kaipaat lapsenlapsia, sano vain! Saan parin vaikka johonkin tapaan. Nykyään on vaikka mitä keinoja.
– Sari! Millaista puhetta tuo on!
– Mitä pahaa siinä? Prinssit on harvassa, kaikille ei riitä. Kysymys evoluutiosta, valitettavasti! Ja mitä sinä multa oikein haluaisit?
– Vain, että olisit onnellinen
– Sitten älä painosta mua tähän parisuhdejuttuun. Mun elämä on mun, eikä se halua järjestyä. Se pärjää näin! Älä revi haavoja. On jo tarpeeksi kurjaa välillä muutenkin…
Sarin äiti hiljeni, huokaisi ja mietti, ketä voisi vielä Sarille edesauttaa. Kaverien pojat oli jo varattuja, joten oli vain odottaminen jäljellä.
Mutta luonto keksi omat tempunsa. Eikä lainkaan siten kuin Sari kuvitteli.
Sari oli ajatellut, että hänen “sankari” ilmestyy ja jää odottamaan kärsivällisesti hänen myönnytystään, mutta kävi aivan toisin.
Kaiken pyöräytti liikkeelle juuri se ärhäkkä mummo: Ilona. Hän tuli osastolleen taas, kuten paristi joka vuosi, ja kaikki työntekijät alkoivat huokailla.
– Nyt se taas tulee valittamaan! Sari, sun suosikki mene hakemaan!
Ilona, kun Sarin näki, kirkastui:
– Tyttöni! Onpa mukava nähdä edes yksi ihminen näiden vampyyrien keskellä!
– Älkää nyt, kyllä me kaikki ollaan hyviä.
– Voi nuori et vielä tajua elämää! Minäpä olen kaiken nähnyt! Älä väitä vastaan!
– En tietenkään! Vien teidät huoneeseen ennen kun kaikki karkaavat.
– Pitäisivätkin pelätä minua tekee niille hyvää!
– Olette te aika mummu, Ilona.
– Niin, mutta hellä vielä pahuksen paljon et ole kissaani tavannut! Siinä vasta vaikea tapaus.
Sari unohti tämän kommentin. Mutta olisi pitänyt kiinnittää huomiota! Pian nimittäin Ilonasta tuli kummallisen hiljainen. Ei moitteen sanaa kenellekään, ei tuttuja keskusteluja. Meni hiljaa vuoteeseen selin seiniin. Kun Sari kysyi huolissaan, Ilona vain viittasi.
– Anna mun olla nyt, Sarini Jutellaan myöhemmin…
Hetken päästä Sari kuuli Ilonan tilanteesta diagnoosinkin. Ilona oli tullut pyynnöstä ja omasta halustaan sairaalaan.
– Lasten kanssa riita, nyt Masentunut parka. On siinäkin vanhemmuutta! Kyllä lapsille lämpöä pitää antaa! Sitten on joku joka antaa vettä vanhana.
Kliseet menivät Sarilta toisesta korvasta ulos. Mistä sitä tietää, mitä toisen perheessä on tapahtunut? Aina on oma totuus, joten kuinka voi arvostella.
Vuoron loputtua Sari poikkesi Ilonan huoneessa.
– Miten voit? Tarvitaanko jotain?
Ilona tuijotti pitkään, mietteliäänä. Sari oli lähdössä jo, kun mummu puhui:
– Sari, mulla olisi pyyntö. En tiedä miten sanoa tätä… En ikinä ole pyytänyt apua, enemmänkin vaatinut. Oma äitini opetti, että jos jotain haluaa, on itse mentävä perässä. Mutta mitä jos ei enää kykene…
– Sano vain! Mä autan mielelläni!
– Ymmärräthän, mulla on sukua vaikka miten, mutta en kenellekään voi luottaa kissani kohtaloa. Jotenkin kaikki meni pieleen. Elin, tein töitä, murheet ja murheita enemmän… Iloja vähän, ongelmia paljon. Ajattelin kasvattaa lapsistani parempia mutta vain hemmottelin. Nyt ne on jaettu perinnöt vaikka olen hengissä… Annoin kaiken, asunnotkin. Itse selvisin, kasvatin ja hoidin lapsia sekä lapsenlapsia niin pitkään kuin pystyin. Ja nyt eivät tarvitse minua eikä Sari, auta! Ota mun Mirri!
– Kissan?
– Mun kissa! Ei se paha ole! Vähän omapäinen, mutta kiltti ja älykäs, kuin mikä. En saanut lähteä kotoa, tuli tielle heti kaikki ymmärtää, Mirrikin…
Sari epäröi.
Eläimistä hän piti, mutta kotona ei ollut koskaan voitu pitää lemmikkejä, mummun vuoksi ja rahanpuutteen. Joskus oli niin tiukkaa eurossa, ettei siihen pieniä eläimiä enää mahtunut.
Mutta Sarin oli mahdoton kieltäytyä. Ilonan katseessa oli sellaista huolta, että Sari tajusi kissasta oli tullut Ilonalle tärkeintä maailmassa. Ja Sari päätti olla arvostelematta jokaisella on omat salaisuutensa. Valoa pitää antaa, missä voi.
Vuoron jälkeen Sari etsi äitinsä, keskusteli ja lähti hakemaan Mirriä.
– Mä pidän siitä huolta, Ilona. Mutta vain siksi aikaa, kunnes kuntoudut ja haet oman Mirrisi.
– Tietysti, Sari…
Ilona hymyili pienesti ensimmäistä kertaa ikinä tavallisen mummun näköisenä.
Kun Sari meni Ilonan kerrostalolle, mummu antoi avaimen, mutta Sari ei uskaltanut yksin sisälle. Hän kolkutti naapurille, somalle nuorelle naiselle, jonka sylissä oli vuoden vanha taapero.
– Anteeksi, Ilona pyysi hakemaan kissaa. Voitko hetken olla ovella, niin saan sen varmasti turvaan?
– Ei tee mieli mennä yksin? Hyvä vain! Sillä mummolla on persoonaa.
– Eikä! Sympaattinen mummu! Ei meistä kukaan ole ihan pullia.
– Se on totta, nauroi nainen. Hae vain! Olemme tässä.
Pieni Valtteri kiljaisi myöntävästi, ja Mirrin pelastaminen alkoi.
Ja se päättyi heti oven avaukseen. Musta viuhahdus livahti portailta, ja paineli pois! Sari ei ehtinyt edes hengittää.
– Sulje ovi! huusi naapuri. Et varmaan heti kiinni sitä saa, se on nopea ja äkäinen kuin mikä!
– Joo, kiitos!
Juoksi jo alas ja toivoi, että rapun ulko-ovi olisi kiinni.
Tuli muuten nolosti ovi ammollaan, kantajat veivät laatikoita autosta.
– Näittekö kissaa? Sari kysyi.
Yksi miehistä vain osoitti lähellä kasvavia puita.
– Puuhun meni!
Toiset nauroivat, kun Sari juoksi puun juurella. Mirri sähisi oksalla, mutta kissa ei aikonutkaan tulla alas.
– Mirri, kis-kis-kis!
Vastaus oli murinaa ja syvää sähinää.
– Sulla on kyllä luonnetta.
Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä perään. Itse alas ei tule.
Piha oli autio. Syksyinen sade alkoi piiskata ohuena tihkuna. Sari olisi halunnut vain kotiin viltin alle teekuppi kädessä. Mutta sana oli sana.
Rinkka selässä Sari nousi oksille.
Yksi oksa, toinen… Vielä yksi!
Lopulta Sari oli ylhäällä, kasvoilla vilahti Mirrin tassu melkein silmille.
– Mirri, älä nyt… Raiskaat vielä!
Melkein uhkasi Mirriä häntäpalkinnolla, mutta malttoi. Jos Mirri onkin viisas, voi se ymmärtää liiankin hyvin.
Sari nosti kissan niskasta ja änki märän otuksen takkinsa sisään.
– Irti oksasta!
Sari sähisi yhtä pahasti kuin Mirri, ja kissa tajusi, että oltiin samaa sukua ja irrotti otteen, jäi takin sisälle. Lämpöä riitti Sarin rinnan alla, ja Mirrikin tyytyi kohtaloonsa, kuunteli Sarin kiroilua, kun tämä vihdoin tajusi alas ei ollut helppo tie.
Sari pelkäsi korkeita paikkoja. Ja oksa, minne kissa oli kiivennyt, oli korkeammalla kuin Sari kuvitteli.
Takkiin Mirrin sullottuaan hän vilkaisi alas ja silmät menivät kiinni.
– Äiti…
Korkeus tuntui mahdottomalta.
Vettä tuli, ja Sari sadatteli.
– Miksi juuri Mirri, miksi menit noin pitkälle?
Kissa puristi kyntensä Sarin villapaitaan, hiljaa. Tuttu, surullinen ääni muistutti siitä hetkestä, kun Ilona painoi viimeisen kerran poskensa Mirriin hyvästien ääni.
Aika kului, eikä mitään ratkaisua löytynyt. Sari oli jumissa oksalla, eikä uskaltanut liikkua. Puhelin soi taskussa tauotta, muttei voinut vastata ei pystynyt edes kaivamaan.
Huutaakaan ei kehdannut naurettaisiin!
– Hei! Onko sulla siellä hyvä olla?
Ääni tuli aivan yllättäen ja Sari hätkähti niin, että olisi voinut pudota.
– Älä nyt vaan hyppää! Mä haen sut alas, odota hetki!
Poika puhui kuin Sari ei pääsisi mihinkään.
– Totta kai odotan mitä muutakaan.
Sarin sarkasmi nostatti mutinaa pojalta.
Poika katosi ja Sari ehti jo ruoskia itseään.
Poika tuli takaisin tikas kainalossa ja huikkasi:
– Tule alas nyt! Vai aiotko yöpyä siellä?
Sari ravisti päätään, unohtaen ettei sitä tohkassa nähnyt.
– Mä pelkään…
Mutina jäi kesken. Kuka otti nilkasta kiinni, hän luisui alas vatsallaan märkää oksaa pitkin ja oli hetkessä tikkailla, itsekin hämillään.
– Pitelin sua, mene vain rauhassa alas!
Niin Sari laskeutui outo poika piti kiinni.
Päästyään maahan Mirri riuhtaisi heti itsensä takin hyvyydestä, mutta Sari nappasi vielä kerran kissasta kiinni, kiersi taas takkiin ja vetoketjun kiinni.
– Nyt pysyy! Lupasin sun omistajalle, että pidän susta huolta, ja pidänkin!
– Sä olet kyllä aika päättäväinen…
Hieman nukkavieru, hoikka poika katseli Saria virnistäen.
– Tarviiko sinut saattaa?
– Ei tarvitse! Sari jo sanoi mutta nuhteli itseään. Olipa kiittämätöntä. Vieras pelasti hänet ja Mirrin haki tikkaatkin, lämmin kiitos olisi paikallaan.
– Oikeasti, kiitos hurjasti! Olisin jäänyt puuhun aamuun asti ilman sua!
– Miksikäs?
– Mä pelkään korkeita paikkoja.
– Miksi sitten kiipesit?
– Kissan vuoksi! Anteeksi, mutta mun pitää mennä äiti on jo varmaan huolissaan.
– Älä nyt höpsi sellaisen reissun jälkeen puhutellaan etunimellä. Mä oon Janne. Tule, mä saatan sun metroasemalle tai kotiin.
– Ei oo kaukana.
Sari huomasi, ettei palelekkaan enää. Outo lämmin tunne tuntui sormenpäissä asti, ja hän hymyili Jannen jokaiselle sanalle.
Takissa Mirri oli oudon hiljaa, kuin peläten, että tämä kaikki katoaa pienestäkin äänenkäytöstä. Mutta jotain ilmassa oli iloa, eikä Sari halunnut sen häviävän. Kissakin tuntui ymmärtävän.
Jan teki mitä lupasi ja saattoi Sarin kotiin. Seuraavana päivänä odotti sairaalan puistossa. Kävivät yhdessä ostamassa Mirrille ruokaa joka ei kelvannut aluksi mikään, piti olla jotain erityistä, tietenkin.
Sari hoiti Mirriä viikon verran. Kunnes Ilonan tytär tuli hakemaan kissan.
– Eihän sitä uskoisi, miten paljon äiti tykkää Mirristä Onhan se ollut kaikki nämä vuodet yhdessä.
– Otatko äidin kotiin?
– Tottakai, hän on mun äiti. Vähän vaikea luonne, mutta äideistä ei luovuta. Kiitos huolenpidosta!
Sari vilkutti, kun tytär painoi Mirrin syliin ja ajatteli jälleen, että toisen perhe on aina arvoitus. Turha on arvailla pimeässä, mitä toisilla on. Sillä aina voi olla toisin kuin miltä näyttää. Jos tarvitsee äitinsä kissaa, ehkä kaikki ei ole niin yksinkertaista.
Parempi rakentaa omaa elämää, jos löytyy joku, jonka kanssa haluaa jakaa arjen. Eikä sillä ole sitten mitään väliä, kuka sanoo ensimmäisenä “mä tykkään susta”, koska pääasia on muualla.
Tärkeintä on, että se oikea löytää aikaa ja tuo sulle tikkaat, kun olet pulassa. Eikä koskaan sano, että olet “vähän sellainen”. Koska sulle parempaa ei ole olemassa.
