Etsin naista nimeltä Kaarina.
Matkani kulki matalan porttikongin alta sisäpihalle, joka oli vielä puoliksi lumen peitossa, vaikka kevät oli jo pitkällä Helsingissä. Tämä oli jo neljäs piha. Leikkialue, keinu, pojat pelasivat märällä hiekalla kiekkoa. Kiekko sinkosi vettä ympärilleen, mutta pojilla ei ollut kiire pois.
Seisoin hetken porttikongissa, tutkin pihaa katseellani. Halusin niin kovasti, että muistini tarttuisi johonkin yksityiskohtaan, joka vetäisi mukaansa menneisyyden syvyyksiin. Mutta kaikki oli erilaista kuin silloin kun Kaarina eli täällä. Eipä ihme vuosia oli kulunut niin paljon. Silloin pihassa ei ollut muuta kuin pyykkinarut, pieniä ulkovarastoja ikkunoiden alla, sammaloituneet pensasaidat ja vanhat penkit.
Nyt…
Kaikki oli voinut muuttua sinä aikana. Tai oikeastaan, kaikki oli pitänyt muuttuakin.
Yksin seisoin pihalla, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota minuun vanhempaan mieheen, jolla oli karvareunainen lippalakki päässä. Näissä taloissa monilla oli vuokralaisia ja asuntojen vaihtuvuus oli tavanomaista. Helsinki…
Oikealle jäävä talo ei ollut muuttunut. Muistin, että asunto oli toisessa kerroksessa, kolmikerroksisen talon kulmahuoneistossa. Ovi oli syvällä käytävän päässä toinen ovi oikealla. Oven karmeihin oli ruuvattu muutama värikäs ovikello asukkaiden nimilapuilla.
Muistin kaiken, jokaisen yksityiskohdan tuolta sisältä oven saranoiden narinan, vihreän peltipannun, ristikkoikkunan vinon lukon, narisevat lankkulattiat ja senkin, kuinka kaksipäiväinen taistelu käytiin asunnon seinillä vilistämää vastaan. Kaikki oli yhä kirkkaana mielessä…
Mutta en muistanut asunnon numeroa, en edes talon kadunumeroa varmasti. Muistin vain kadun. En löytänyt oikeaa pihaa, sillä tällaiset korttelipihat seurasivat toisiaan koko kadun varrella Helsingissä. En ollut edes varma, oliko oikea rappu toinen oikealta portista tullessa Talot oli selvästi rakentanut sama rakennusporukka kaikki näyttivät toistensa kaksoiskappaleilta.
Niin, kiertelin pihoja…
Oikeanpuoleinen talo, toinen rappu tai siis rapussa sanottiin täällä, porras toinen kerros, ovi perällä Neljäskymmenestoinen? Vai…
Jos rappuun oli asennettu ovipuhelin, näpyttelin numeron 42.
Päivää, etsin Kaarinaa, voisitteko…
Joskus minut tyrmättiin heti, huhuiltiin ettei täällä asu ketään Kaarinaa joskus oikein painokkaasti. Jouduin yrittämään useamman kerran.
Anteeksi, tämä on minulle tärkeää. Asuiko vuonna 1980 täällä nainen nimeltä Kaarina? Haluaisin tietää…
Kolmannen pihan jälkeen kaivoin vihon taskusta.
16 ei vastausta, 24 aivan varmasti ei, 32 a eivät tiedä, ostivat uuden asunnon…”
Pihoja oli monta, piti palata uudestaan niiden talojen pihoille, joista ei tullut vastausta, mihin ei saanut yhteyttä. Kysymyksiä oli jäljellä.
Nousin vanhan, harmaan rappukäytävän portaita. Ikkunoiden läpi pääsi kevätauringon valo, mutta joka paikkaa peitti vuosien pöly ja tuoksu oli sama kuin silloin sekoitus vanhaa lattialankkua ja kissoja.
Hei vain! tervehdin.
Vastaan tuli vanha nainen harmaassa villakangastakissa, kauppakassi kädessä.
Hei, ketä etsit? hän kysyi kohteliaasti.
Toiseen kerrokseen. Etsin Kaarinaa, naista, jolla on jo ikää. Et vaan tiedä, asuuko täällä sellaista?
Missä asunnossa?
Kulmahuoneistossa oikealla. Siitä on kyllä jo kauan… Silloin täällä oli vielä yhteisasuntoja.
Kulmassa? Siellä asuu Lehtoset, vaimo ja mies, kaksi lasta. Ei sellaista Kaarinaa ole, enkä ole koskaan kuullutkaan sellaisesta. Ja minä olen täällä asunut lapsesta asti.
Kiitos, sanoin ja lähdin astelemaan alas, portaiden kuluneet laidat jalkojen alla.
Nainen tuli perässäni.
Mikäs se sukunimi olisi ollut?
Jos muistaisin, varmaan löytyisi puhelinluettelosta, mutta en tiedä.
Mikä suhde hänellä oli sinuun, jos saan kysyä? nainen oli utelias.
Katsoin häntä vähän avuttomana ja olin hetken hiljaa.
Hän?
Kaarina… Kari… Kaija…
Rakkaudelle ei ole tarkkaa määritelmää. Rakkaus on tai ei ole. Kaikki muu ovat vain kuvia, joita muistot leikkaavat ja suru saattaa joskus tavoittaa.
Olen elänyt sydänvammaisena neljäkymmentä vuotta. Muistot hänen kanssaan elämän hetkistä pitivät minut kasassa, vaikka samalla särkivät.
Olin syypää. Sitä ei voi kieltää. Rinnassani kipu leikkasi vasta kun vaimoni kuoli se, jonka kanssa olin viettänyt lähes koko elämäni, vaikka viimeisinä vuosina elimme kuin vieraat. Emme kinastelleet, mutta arkisista syistä asuimme eri huoneissa suuressa kodissamme.
Vaimolleni talo oli hänen, minulle vain asuinpaikka. Ystävilleen hän sanoi:
No, mihin minä tämän ukon laittaisin? Olkoon sitten vaikka täällä.
Kaikki kimalteli. Kultakehyksiset taulut, kristalli, hienot matot, kallis Steinway-flyygeli keskellä olohuonetta, jonka päälle kukaan ei koskaan laulanut nuottia siinä se seisoi koristeena.
Rouvani yritti opetella itsekin soittamaan. Tunnit kuitenkaan eivät kestäneet monta viikkoa vain manikyyri tai hieronta saattoi viedä homman loppuun. Ei lapsiakaan tullut koskaan. Siinä en moiti häntä, mutta ajattelin joskus, että itsekkyys esti äitiyden.
Ajattelin paljon menneitä. Tiesin naisen, jonka käsissä flyygeli olisi herännyt eloon.
Kaipasin kuitenkin vaimoani. Viimeisinä vuosina meistä tuli kuin ystäviä, asti kun eivät terveytemme enää kestäneet suuria kiistoja. Kävelimme puistossa, syötimme sorsia Töölönlahden rannassa. Minä innostuin kalastuksesta. Ei ollut enää mitään todistettavaa toisillemme.
Miksemme aiemmin olleet täällä, Kaarina? Onhan täällä hyvä olla.
Tyhmiä oltiin, nyökkäsi vaimo.
Aiemmin kaikki oli aina kiirettä. Tein uraa, nousin ministeriöön asti Helsingissä. Appeni veti minut ylöspäin, työnsi uusiin asemiin. En ehtinyt juurtua mihinkään, kun jo sain uuden pestin. Appi oli tyytyväisimpiä.
Vaan joskus meinasin livahtaa toiseen suuntaan. Siitä appi puhui vasta paljon myöhemmin, kun kiisteli vaimoni kanssa ja tämä vahingossa paljasti totuuksia. Vaimo ei ollut nuorena saanut tietää kaikkea; isä ei halunnut häiritä pikku prinsessan sielua.
Tuota, mikä se Kaarinan sukunimi olikaan? nainen oli yhä utelias.
Katsoin alas, epäröiden…
En muista… Hän… Hän on kaikki, mitä minulla vielä on jäljellä.
Nainen jätti kysymisen sikseen. Hänen ilmeessään näkyi vilpitön myötätunto. Minä etsin rakasta ihmistä, jota ei ehkä enää ollut.
Niin jatkoin seuraavaan pihaan. Jalassani ainoat kengät olivat litimärät. Ovikellot, portaat, kylmät vastaukset ja joskus sydämellisiä, sekoavia keskusteluhetkiä. Illalla palasin majapaikkaani hotellihuoneeseen aivan lopussa. Kaaduin sängylle takki päällä. Jalat ja selkä särkivät, hengittäminen oli raskasta. Aamulla piti taas lähteä etsimään.
***
Silloin, vuosikymmeniä sitten, oli sateinen syksy. Helsinki loisti kullankeltaisena ja lakaisukoneet surisivat katuja. Kojuja oli kaikkialla, torikauppa kävi vilkkaana.
Saavuin Helsinkiin silloisen appiehdokkaan kanssa Oulusta kokoukseen. Tapaaminen oli tärkeä, sillä appi odotti siirtyvänsä isompiin tehtäviin ministeriössä, minä taas elin päivän kerrallaan nuorena, kantavana äärioikeana miehenä puolueessa.
Rakensimme tehtaan Ouluun ja nuorena en ymmärtänyt, millaisen painon paine harteilleni tuli. Ajattelin, että kaiken voisi vielä kääntää.
Helsingissä nautin kaupungista. Appi juoksutti minua asioillaan, ja metroasemalla kuulin hellan viulunsoiton, joka pysäytti minut. Nuori, hento tyttö, päässä sininen baskeri, poskilla kylmän puna, soitti Viulua Pasilan asemalla. Katsoin hetken nuoren balleriinan askeleet, kapea, ruudullinen takki, pieni auki jätetty viululaukku, johon ihmiset viskelivät markkoja.
Jäin kuuntelemaan. Soitossa oli särkyä, surua ja pohjoisen vettä. Tyttö soitti kuin olisi viimeistä kertaa elämässään pyytänyt anteeksi. Ohikulkijat olivat välinpitämättömiä, mutta minulle hän oli kaikki.
Soiton päätteeksi juoksi poika, harhautti tytön, nappasi laukusta kolikot ja lähti juosten karkuun. Tyttö ei ollut siitä varmaankaan edes tietoinen jatkoi vain soittamista.
Lähdin ajamaan pojan perään ensimmäisenä. Kiitos lennossa olleen nuoren miehen supikolle, laukku jäi kuitenkin maahan, poika katosi vilinään. Palautin laukun tytölle.
Ei tarvitse, riittää kun soitit, sanoi tyttö vakavana. Surussa oli muuta suurempaa.
Tuleeko näitä usein täällä, ryöstöjä?
Joskus, vastasi tyttö ja katosi.
Seurasin.
Työnsin itseni tuntien mukaan rinnalle, kun saavutin hänet sillan kaiteella. Hän oli nostamassa laukkuaan veteen.
Älä tee sitä, pyydän, huusin.
Hän epäröi. Otin laukun hänen käsistään.
Näin, näetkö viulu haluaa vielä soida, sanoin.
Hän kertoi, ettei ollut saanut soittaa kadulla, äiti olisi kieltänyt mutta nyt äiti oli kuollut. Soitti, koska vatsa kurni. Nytkin oli nälkä. Yritin antaa hänelle rahaa, mutta hän kieltäytyi.
Etkö nyt huomaa, että en ota?
Hän kiiruhti pois. Huusin vielä:
Odotan sinua huomenna, samassa paikassa!
Seuraavana päivänä kiireetön appi ei päästänyt minua heti ja juoksin asemalle vasta iltapäivällä. Tyttö ei tullut. Jäin odottamaan. Lopulta hän ilmestyi viritti viulunsa ja alkoi soittaa, minuakaan ei huomioinut. Istuin ja kuuntelin. Aikaa kului, kunnes olin ainoa kuulija, ja laskin viulun laukkuun setelikuvia.
Ei, hyvä mies, otat ne pois, hän sanoi kiukkuisena kauhusta.
Minulla on oikeus maksaa, mitä haluan.
Lopulta hän keräsi rahat, antoi ne takaisin, ja kiirehti juosten pois kun kaksi kovemman näköistä miestä lähestyi. Silloin selvisi, että tuolloin Helsingissä oli markkina, josta piti maksaa osansa, ja jopa soittajan ystävän lahjarahat otettiin pois.
Tuli tappelu. Osasin tapella, mutta heitä oli pian enemmän kuin kaksi. Tyttö haki poliisin, joka hajotti tappelun. Markat jäivät viulijalle.
Tyttö kertoi, ettei asunut täällä pitkään. Vei minut kotiinsa, tavalliseen kaksio-yksiöön Kalliossa. Siellä, sisällä, kiireetön Helsinki, hänen nuoruuden älykkyytensä, muistinsa…
Meillä oli vain kaksi yötä. Muistan kirkkaana, varjon heiton ikkunaverhossa, yöllä sade tippui ikkunoiden muodostamille puille. Käsissämme oli viulun soitto, rakkaus, runo, jota hän luki minulle: “Luonto joutuu tuhoutumaan, laskuvedet muuttuvat nousuiksi…” Pyysin häntä Ouluun mukaan, vaimokseni, ja hän nyökkäsi hiljaa. Mutta aamu toi vain surullisen soiton.
Appi kehotti minua lähtemään nopeasti, koska olin joutua tapaukseni vuoksi vankilaan. Hän antoi suoran uhkauksen: Menet naimisiin tyttäreni kanssa tai joudut vaikeuksiin. Tyttäreni tarvitsee sinua.
En voinut. Sanoin, että rakastin toista Kaarinaa.
Unohda. Kukaan muu ei tekisi sinusta hyvää miestä, painu Ouluun, ja homma on ohi!
Appi veti naruista. Lopulta suostuin pitkin hampain. Muistan, menin rautatieasemalle. Viulu soi kaiuttimista asemalaiturille. Itkin. Ensimmäistä kertaa.
***
Nyt vuosikymmenen ikäiset naiset pihapenkillä Helsingin keskustassa olivat suuria avunantajia. Tiedustelin Kaarinaa.
Kaarina? Olikohan se se, joka keväällä kuoli? Poikakin kävi hienolla autolla.
Sydämeeni iski kipu. Tätä olin pelännyt koko ajan että vanha rakkauteni oli poissa, mennyt.
No älä nyt pelästy, sinä tulit oikeaan rappuun, jatkoi toinen. Se taisikin olla Annikki joka kuoli, Kaarina asui tuolla toisella puolella.
Kiertelin loppuun saakka. En löytänyt pihlajaa, joka oli ennen ollut pihan laidalla. Voimia oli vähän ja pää harhaili.
Kun kuljin kadun toiselle puolelle, huomasin soitinliikkeen, jonka ikkunoilla riippui viuluja.
Menin sisään.
Voinko auttaa? kysyi nuori myyjätär.
Tahtoisin nähdä tuon viulun tuossa…
Myyjä ojensi soittimen.
Aiotko kokeilla sitä?
En, en osaa. Tunsin naisen, joka soitti ennen täällä, Kaarina.
Kaarina? Eikö Puranen? myyjätär sanoi.
Mahdollisesti. Tiedätkö sinä Kaarina Purasen, viulistin?
Tiedän, toki. Hän asuu näillä kulmilla. On avioliitossa ja on noin kahdeksanvuotias poika.
Poika? Kuinka vanha Kaarina on nyt?
Kolmekymmentäjotain.
Istuin alas, lämmin tuoli. Häpesin voimattomuuttani.
Lähdin liikkeestä haahuille. Näin korttelin toisella laidalla kulettavan pariskunnan. Tervehdin.
Etsin kuusikymppistä Kaarina-nimistä naista, asui täällä nuorena, soitti viulua…
Vanhukset katsoivat toisiaan ja nainen tokaisi:
Sehän on Maijan tytär, Kaje, siis Kaarina, Kaje…
Tiedättekö heitä?
Tiedämme. Asuivat tuossa, ensimmäisessä portaikossa. Ne ikkunat, toinen kerros. Pihlaja kasvoi aikoinaan tuossa.
Pihlaja?
Olihan se siinä, ennen kuin kaadettiin. Elivät kovia aikoja. Kaarinan äiti kuoli varhain, Kaarina jäi yksin raskaana. Otti opiskelijoita asuntoon. Meidän rappukäytävääkin siivosi.
Missä Kaarina nyt on?
Muutti pois. Ei tiedetä.
Mutta tytär asui siinä nyt. Kaatopaikkanaan sama asunto, perheensä kanssa.
Jalat vavahtelivat, painoin ovenavaimen pohjaan. Mies vastasi ovipuhelimessa, avasi.
Nousin hitaasti rappuja. Mies tuli vastaan, tarttui käteeni.
Tervetuloa. Minä olen lääkäri, tulkaa, levätkää, tehän olette ihan poikki.
Istuin olohuoneessa, pystymättä katsomaan ympärilleni. Sitten huoneeseen astui nainen nuori, juuri se jonka näin kadulla. Hänen kasvonsa muistuttivat nuorta Kaarinaa hämmästyttävästi. Hän oli Kaarinan tytär minun tyttäreni.
Minä olen syntynyt heinäkuussa -81. Oletteko te isäni? hän arasti kysyi.
Tunsin, kuinka sydän alkoi takoa. Ei enää sattunut, mutta kyyneleet valuivat.
Siirryimme keittiöön. Kysyin:
Miten teillä on ollut?
Alku oli raskasta. Äiti sanoi, että synnyin keskosena, pieni ja heiveröinen. Se antoi äidille voimaa selviytyä. Hän eli ja yritti. Nyt minulla on oma perhe, enkä tiedä, miksi te ette koskaan olleet äidin kanssa yhdessä. Oli kuulemma kohtalo.
Koitin selittää, miten asiat olivat. Minua hävetti.
Nyt soita äidillesi, että odotan, tytär ehdotti.
En halunnut, halusin vielä kohdata Kaarinan omin silmin. Sitten menimme autolla uuteen kaupunginosaan, nousimme hissillä viidenteen kerrokseen.
Ovi avautui. Siinä hän oli, Kaarina, hiukan vanhentunut, hiukset laineilla, kasvot lempeinä. Katselimme toisiamme pitkään. Ei tarvitse kysyä, mitä silmissä oli kaikki oli siinä: kaipuu, anteeksianto, odotus.
Kaarina… anna anteeksi, sanoin, ja menetin jalkojeni alta tuen.
Hän tuli viereen, istahti lattialle, tarttui käsiini:
Sinä löysit minut. Sinä löysit…
Kyyneleet valuivat, vuosikymmenet katosivat. Lopulta lähdimme miehen luotsaamana sairaalaan.
Matkalla pidimme kädestä kiinni. Kaarina silitti kättäni:
Nyt kaikki on hyvin, me olemme taas yhdessä.
Pidin käsistä kiinni, ja itkin jälleen kerran.
Elämä opetti on asioita, joita ei voi koskaan korvata, vain elää niiden kanssa parhaansa mukaan. Kaikki valinnat eivät ole lopullisia, mutta aina kannattaa yrittää, aina kannattaa palata.
Niin minä löysin perheeni viimein. Eikä mikään tuntunut enää kadonneelta.
