Sä oot mun maailma
Mikko istui hiljaa lastenhuoneessa, tuoli kääntyneenä kohti sänkyä, jossa pieni Eevi nukkui sikeästi. Tyttö makasi kyljellään, huulten välistä karkasi hiljaista hengitystä, ja hämärässä hänen pitkät ripset piirsivät pehmeitä varjoja poskille. Vaaleat hiukset levisivät tyynylle kuin sokerihippuset, ja Mikolle tuli väkisinkin lämmin hymy huulille. Näinä hetkinä Eevi näytti suorastaan pieneltä enkeliltä ihan kuin olisi pudonnut taivaasta hänen elämäänsä.
Ikkunan takana hämärä syveni, ja elokuisen illan valo hiipui vähitellen pois. Taivas Helsingin yllä täyttyi ensimmäisistä tähdistä ensin vaivihkaa, sitten yhä kirkkaampina, kun ilta painoi kaupungin pimeään helmaansa.
Mikon katse viipyi hetken ikkunassa ja mieli matkasi takaisin menneeseen. Kolme vuotta sitten kaikki tuntui niin erilaiselta. Silloin tässä huoneessa kaikui Ilonan nauru kirkas ja lämmin, jonka kajahtaessa Mikko tunsi aina olevansa juuri oikeassa paikassa. Ilonan silmissä väreili väsymätön rakkaus, ja hänen kädellään oli ihmeellinen kyky rauhoittaa Mikon levoton sielu. Nyt hänestä oli jäljellä vain muistot ja Eevi, heidän tyttärensä, jonka vuoksi Mikko päätti jaksaa, vaikkei aina tiennytkään miten.
Sairaus oli tullut salaa ja hiljaisesti, kuin syyskylmä, jota ei huomaakaan ennen kuin käsiä alkaa paleltaa. Ilona sanoi ensin vain, että väsyttää, että ehkä työkiireet ja unettomat yöt painavat. Sitten tuli päänsärkyjä, joita hän selitti stressillä ja huonolla unella. Lääkärit vaihtuivat ja tutkimuksia tehtiin, mutta mitään selvää ei löytynyt; Ilonan vointi heikkeni pikkuhiljaa.
Kun oikea diagnoosi viimein saatiin, kaikki oli jo liian pitkällä. Mikko ei epäröinyt hetkeäkään hän irtisanoutui hyvin palkatusta työstään, vaikka työkaverit yrittivät puhua ympäri. “Teet niin kuin sydän sanoo”, sanoi hänen paras ystävänsä. Mikko tiesi, että tärkeintä oli nyt olla Ilonan rinnalla. Onneksi he olivat varanneet rahaa uuden auton ostoon ne säästöt auttoivat aluksi pärjäämään, eikä rahaa heti tarvinnut miettiä.
Siitä alkoi uusi arki sairaalakäyntien, lääkärijonojen, tutkimusten ja hoitojen loputon kierto. Mikko ajoi Ilonaa Meilahteen, istui hänen vierellään odotushuoneissa, piteli kädestä silloin kun pelotti ja luki kotona ääneen lempikirjoja. Kun Ilona ei enää jaksanut nousta sängystä, Mikko vain istui hiljaa vierellä, kuunteli hengityksen rytmiä ja toivoi, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Niinä kuukausina hän ymmärsi, että rakkaus on myös sitä, että pitää kiinni kun toinen ei jaksa enää. Ja että oikeasti se on kaikkein tärkeintä.
Ilonan lähdettyä Mikon elämästä tuli harmaata, päivät juoksivat toistensa perässä sumuisina ja kaikki tuntui pysähtyneen täysin. Hän eli kuin toisella puolella peiliä koko huomionsa kohdistettuna vain Eeviin, siihen että tytöllä olisi kaikki tarpeellinen ja että tämä tietäisi, että isä on aina lähellä. Hän ei voinut muuta, eikä olisi halunnutkaan.
Melkein heti hautajaisten jälkeen Ilonan äiti, Marja, ilmestyi ovesta. Hän oli aina järkkäävä ihminen, tiukka mutta lämminsydäminen. Marja seisoi ovella ja katseli huolellisesti asuntoa: pehmolelut lattialla, lautaset altaassa, petaamaton sänky. Olkalaukkuaan hieman nostellen hän sanoi päättäväisesti:
Mikko, sun pitää levätä. Mä otan Eevin meille. Et sä jaksa enää yksin.
Mikko istui Eevin pinnasängyn vieressä eikä nostanut päätään, vaan puristi lakanakulmaa nyrkissään. Hänen äänessään ei ollut epävarmuutta, ainoastaan hiljainen varmuus:
Ei. Eevi jää mun kanssa.
Marja katsoi häntä hetken ja laski kätensä olalle.
Mutta katso nyt itseäsi! Sulla on varjot silmien alla, ja Eevi ansaitsee kodin, jossa on läsnäoloa ja lämpöä. Kyllä lapsen pitää saada elää järjestyksessä.
Mikko nousi rauhallisesti ja kääntyi häntä kohti. Katseessa oli silmiinpistävä suru, mutta vielä enemmän päättäväisyyttä.
Mä olen hänen isänsä. Kasvatan hänet itse. Ilona olisi halunnut niin. Lupasin sen hänelle, tapahtui mitä tahansa.
Marja huokaisi syvään, hetken hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Mutta hän näki, ettei Mikkoa voisi horjuttaa puheilla. Lopulta hän sanoi lempeämmin:
Jos tulee hätä, soita. Mä autan aina. Ihan milloin vaan.
Hän vielä vilkaisi lastensängyn läpi, kuin painaakseen kaiken mieleensä, ja sitten katosi hiljaa eteisen ovesta. Mikko jäi kahden keskelle Eevin unta ja huoneen tyyntä hiljaisuutta.
Mikko istahti uudelleen sängyn viereen, tarttui varovasti Eevin pieneen käteen. Lapsen iho oli lämmin ja hengitys tasaista; vain tämä pieni tyttö piti Mikkoa kiinni todellisuudessa, antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Hän tiesi, että edessä olisi paljon vaikeita päiviä, mutta nyt hänellä oli suunta kasvattaa Eevi, säilyttää Eeville se lämpö, jota Ilona oli aikoinaan heidän kotiinsa tuonut.
Elämä muuttui kokonaan. Asunnossa kuului nyt vain kaksi ääntä: isän ja tyttären. Aluksi jokainen aamu tuntui epävarmalta kaikki aiemmin arkipäiväinen vaati nyt uudenlaisia taitoja. Mikko ei ollut koskaan ennen miettinyt, miten vaipat vaihdetaan niin, että lapsi ei hermostu, miten rauhoittaa itkuinen taapero yöllä tai milloin kaurapuuro on riittävän jäähtynyttä.
Ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä erehdystä ja oppimista. Mikko surffasi netissä, luki neuvolan ohjeita, etsi vertaistukea. Joskus hän soitti Marjalle, vaikka yritti olla näyttämättä, kuinka vaikeaa kaikki oli. Jokainen pieni onnistuminen tuntui isolta asialta; se kun ekan kerran oikeasti osasi säätää kylpyveden lämpötilan, tai kun sai puuron keitettyä ilman että se paloi pohjaan.
Hiljalleen arki asettui uomiinsa. Hän oppi pesemään ja lajittelemaan vauvan vaatevuoria, kokoamaan ruokalistat, höyryttämään soseet ja laittamaan suppilovahverokeiton, josta Eevi piti. Iltaisin, kun Eevi jo makasi sängyssä, Mikko lauloi kehtolauluja, luki satuja ja varmisti, että peitto oli vedetty kunnolla korville. Kun Eevi oppi taaperoikäisenä letittämään hiuksia, Mikko opetteli huolellisesti letittämään hennot letit, vaikka alussa hiukset sotkeutuivat käsiin.
Nyt Eevi oli nelivuotias pirteä, utelias ja puhelias. Hän viiletti ympäri kotia, kyseli kaikkea mitä mieleen juolahti ja nauroi tarttuvasti, kun Mikko vitsaili yhdessä. Tyttären nauru oli hänen päivän pelastus. Näinä hetkinä Mikko ajatteli olevansa oikeasti hyvä isä se tuntui riittävän juuri nyt.
**************
Eräänä tällaisena iltana Mikko istui olohuoneessa, ajatuksissaan kierteli kuvia menneisyydestä: siitä, miten he yhdessä Ilonan kanssa olivat valinneet pinnasänkyä, nauraneet omille kömpelyyksilleen ja miettineet millainen heidän lapsestaan kasvaisi. Muistot rullasivat ajatuksiin, kun äkkiä iloinen ääni keskeytti:
Isi! Eevi istui sängyssä, kädet kurotettuna kohti. Leikitäänkö?
Mikon suupieliin nousi hymy. Hän nousi ja nosti Eevin syliinsä.
Leikitään vaan, höpönassu. Mitä haluaisit leikkiä?
Prinsessaa! Eevi taputti käsiään. Mä oon prinsessa ja sinä oot ritari!
Mikko ei voinut pidätellä naurua. Hän nosti tytön korkealle, pyöritti ympäri huonetta, kunnes huone täyttyi naurusta.
Sitten meidän täytyy löytää valtakunta! Missä se on?
Eevi mietti hetken ja osoitti rohkeasti nurkkaa, missä hänen lelut olivat:
Tossa! Tossa on linna!
He kasasivat värikkäistä palikoista linnaa, leikkiin ilmestyi pian lohikäärmeitä, keijuja ja velhoja, jotka auttoivat prinsessaa. Mikko keksi satuja lennosta, ja Eevi lisäsi omat ideansa innokkaasti mukaan. Hän katsoi tytön innostuneisiin silmiin ja tunsi sydämessään hiljaista onnea.
“Ilona olisi ollut meistä ylpeä,” Mikko ajatteli ja ajatus lämmitti sisältä.
Lounasaikaan Mikko alkoi laittaa varusteita valmiiksi ulkoilua varten. Eevi nähdessään sen hyppeli innosta hakemaan omaa välikausihaalaria, joka roikkui eteisessä.
Mä osaan itse! hän ilmoitti tomerasti ja yritti ottaa itse vetoketjusta kiinni.
Mikko auttoi, laittoi pipon päähän ja tarkisti ettei mikään puristanut.
Valmista?
Valmista! Eevi vastasi pomppien.
Matka leikkipuistoon kesti vain muutaman minuutin. Puisto oli kodikas hiekkalaatikko, keinuja, pari matalaa liukumäkeä ja tuttu joukko muita lapsia ja vanhempia. Mikko tiesi jo lähes kaikkien kasvot. Hän oli huomannut, että isän yksin asioidessa leikkipuistossa herättää hän huomiota. Jotkut katsoivat hieman säälinsekaisesti, jotkut uteliaina. Mutta Mikko antoi katseiden mennä menojaan; hänen maailmassaan tärkeintä oli Eevin ilo.
Kun he saapuivat hiekkalaatikolle, kaksi naista penkillä vilkuili Mikkoa ja supatti hiljaa.
Katso nyt, taas se isä yksin tytön kanssa
Raukkaparka, varmaan äiti jättänyt toinen huokasi.
Eikös se äiti kuollut vai muistanko oikein
Mikko puristi Eevin kättä hieman lujemmin, mutta vain johdatti tämän hiekkalaatikolle kauemmaksi penkeiltä.
Isi, mä haluan tehdä hiekkakakkuja!
Tehdään vaan, Mikko kaivoi laukusta valmiiksi pakatut muotit esille.
Mikko istahti reunalle ja katsoi kuin Eevi touhusi tarkkana: muotti toisensa jälkeen löysi tiensä hiekkaan ja tytön riemu vain kasvoi.
Katso, isi! Onko hieno?
On kyllä, johan on kuin oikean kondiittorin leipoma, Mikko kehui aidosti ja Eevi nauroi.
Tuokiot leikkipuistossa olivat Mikolle juuri niitä, joissa maailman muu meteli unohtui. Hän huomasi tytön katseessa luottaa, iloa ja rakkautta. Kaikki muu menetti hetkeksi merkityksensä.
Hetken päästä penkille asteli nuori nainen pojan kanssa. Hän hymyili ystävällisesti ja aloitti keskustelun:
Moi! Mä oon Sanni. Ollaan usein nähty teidät täällä. Sun tytär pitää kyllä kunnon meininkiä hiekkiksellä.
Mikko, hän vastasi hymyillen. Joo, Eevi viihtyy tässä enemmän kuin missään. Voisi olla vaikka tuntikausia.
Sanni istahti viereen ja seurasi oman poikansa leikkejä.
Ootko yksin hänen kanssaan? Naisessa kuului varovaista ymmärrystä.
Oon. Vaimo kuoli kolme vuotta sitten, Mikko sanoi rauhallisesti. Hänestä tuntui, että näitä kysymyksiä oli jo ehtinyt kuulla tarpeeksi.
Ai että Sanni näytti hetken vaikealta, mutta jatkoi lämpimämmin. Mutta tosi hienosti hoidat. Ei moni jäisi yksin kasvattamaan.
Ei tässä auta muuta kuin tehdä mitä tarvitsee. Se on mun lapsi, Mikko kohautti olkiaan.
Moni mies ei jaksaisi, Sanni totesi. Mun ex ei edes viikonloppuisin ehdi olla lapsen kanssa. Sanoo, että on väsynyt. Susta näkee kyllä, että annat kaikkesi.
Mikko ei halunnut puhua muiden miesten valinnoista. Hän siirsi katseensa taas Eeviin, joka opetti poikaa pakkaamaan hiekkaa muotteihin. Molemmat nauroivat.
Joskus voitaisiin mennä yhdessä vaikka Seurasaareen? Lapset leikkisi paremmin yhdessä ja aikuisillekin olisi seuraa.
Mikko katsoi Sannia. Tämä vaikutti huolehtivalta, mukavalta varmasti hyvältä äidiltä. Mutta sisimmässään Mikko tiesi ettei ollut valmis mihinkään uuteen. Ehkä joskus, muttei nyt.
Kiitos tarjouksesta, oikeesti, hän vastasi pehmeästi. Mä haluan nyt keskittyä Eeviin. Hän tarvitsee rauhaa ja turvallisuutta.
Ymmärrän. Mä olen täällä usein. Saa tulla moikkaamaan jos joskus vaan tuntuu siltä. Tai jos tarvitset jotain.
Kiitos, Mikko nyökkäsi.
Sanni nousi, haki poikansa mukaan ja toivotti vielä hyvät päivänjatkot. Mikko palasi ajatuksissaan tyttäreensä ja leikkeihin. Eevi löi iloisesti käsiään yhteen ja osoitti riviä hiekkakakkuja:
Isi, nää on sulle! hän huudahti ylpeänä.
Mikko kumartui katsomaan tarkkaan jokaista ja valitsi yhden.
Tämä on ehkä maailman kaunein hiekkakakku.
Eevi nauroi, pyörähti hiekassa ja alkoi heti taas uutta taideteosta. Mikko katseli häntä ajatellen hetken hyvien muistojen kautta: miltä Ilona olisi näyttänyt tässä hetkessä, miten he olisivat yhdessä kannustaneet lasta ja jakaneet ne salaiset rakkaat katseet.
Illalla, kun Eevi oli nukahtanut, Mikko istui keittiössä. Hän pisti veden kiehumaan, otti kaapista vanhan valokuva-albumin ja jäi selaamaan kuvia. Yhdessä kuvassa Ilona ja vastasyntynyt Eevi katselivat kameraan, Ilonan hymy leveä ja avoin, Eevin pieni ja hapuileva.
Sullakin olisi ollut hyvä olla meidän kanssa, Mikko sanoi hiljaa kuvaa katsellessaan. Me pärjätään kyllä, ihan oikeasti.
Ulkona sade rummutti ikkunaan, keittiössä tuoksui tee ja omenapiirakka. Mikko sulki albumin ja katsoi ikkunasta ulos. Huomenna olisi uusi päivä. Uusi aamu puuroa kanelilla ja Eevin lempirusinoilla, piiloleikkejä, metsäretkiä, Eevin leveä nauru kun hän heittää isän syliin. Sitä Mikko halusi: olla läsnä ja elossa.
************
Seuraavana päivänä he menivät taas leikkipuistoon. Eevi halusi heti keinuun ja kiljui riemusta, kun Mikko työnsi häntä yhä korkeammalle. Mikko nauroi, selitti rauhallisesti kuinka pitää pitää kiinni, tarkkaili ettei mikään lipsuisi käsistä.
Sanni istui samalla penkillä kutomassa lapasta, seurasi poikansa leikkiä kauempaa ja vilkutti, kun kohtasivat katseet. Mikko huomasi, että Sanni antoi heidän olla rauhassa, eikä yrittänyt ujuttaa seuraansa väkisin.
Hän näki miten Mikko nauratti Eeviä, ohjasi käsiä keinunchainoihin ja varmisteli jokaisen pikkuruisen askeleen. Eevi vilkaisi usein taakseen, etsi isän silmiä ja varmistui siitä että tämä oli vieressä. Silloin hän heittäytyi taas riemulla leikin pyörteisiin.
Sanni tajusi, että Mikko ei tarvinnut sääliä, eikä seuraakaan. Hänellä oli Eevi ja se riitti. Täysin ja yltäkylläisesti.
************
Syksy teki tuloaan kuin varkain. Ensin vielä lämpimät illat vaihtuivat sateiden ja harmaan ruskan kautta ensimmäisiin yöpakkasiin ja aamujen kirpeyteen. Lehdet muuttuivat keltaisista ruskeiksi, lokakuun sade piiskasi katuja ja asfaltti kimalteli pakkasessa.
Mikon rutiinit säilyivät: Eevi täytyi pukea paksuun takkiin, vetää villasukat jalkaan ja varmistaa että pipo pysyi päässä, vaikka Eevi jatkuvasti yritti riisua sen. Ulkoilut olivat lyhyempiä ja lattiarätit olivat kovemmassa käytössä, mutta raitis ilma vei silti ajatukset pois arjen murheista. Eevi astui vesilätäköissä, keräili tammenterhoja ja koitti saada kiinni ensimmäisiä räntäsateita.
Eräänä päivänä he olivat tulossa kotiin lenkiltä kun kadun varrelta kuului ääni:
Mikko!
Se oli Marja-mummo, Ilonan äiti, joka lähestyi kantamuksia mukanaan villatakki hulmuten. Hän tervehti reippaasti.
Toin vähän lämmintä Eeville villapusero, sukat ja pipon. Ja pari uutta satukirjaa löytyi Akateemisesta, ajattelin että tämmöistä Eevi tykkäisi. Omenapiirakankin leivoin sinun lempitäytteelläsi.
Mikko kiitti. Hän ja Marjan välit eivät koskaan olleet lämmenneet oikeasti. Marja halusi kontrolloida, olla osa ratkaisua, mutta hiljalleen hänkin näki miten Mikko tosissaan yrittää, ettei kaikki mene suunnitellusti mutta niin hyvin kuin vain pystyy.
Kiitos, Mikko sanoi. Eevi, muistatko kiittää mummoa?
Kiitos, mummo! Eevi huudahti ja ryntäsi tutkimaan tuliaiskassia. Isi, kato mitä kirjoja!
Marja hymyili ja istuutui penkille. Hän levitti uuden villapaidan ja pipon syliinsä.
Nämä ovat vaihtoon, jos tarvitsette. Ja valitsin sellaisia kirjoja, että niissä on isot ja värikkäät kuvat. Tiedän että Eevi tykkää sellaisista.
Eevi nyökytteli tutkiskellen valeanhiekkaista pupusatuaan.
Omenapiirakka on tuore vielä, laitoin sen foliolla, että se pysyy lämpinänä. Ottaisitteko kahvit heti?
Mikko mietti hetken ja nyökkäsi.
Mennään vaan sisälle. Eevi, ota kirjat ja mennään keittiöön.
Kotona Eevi istui heti eteisen matolle penkomaan satukirjoja, Marja auttoi Mikkoa kattiloiden ja piirakan kanssa keittiössä.
Kahvia laittaessaan Marja katsoi Mikkoa pidempään.
Hän näki miten tämä latoi astioita pesukoneeseen, korjasi pöytäliinaa, kuunteli Eevin höpinät. Hän ymmärsi: vaikka Mikko ei ollut täydellinen hän teki kaiken voitavansa.
Mä haluan pyytää anteeksi, Marja sanoi hiljaa. Silloin hautajaisten jälkeen sanoin ettet selviä. Pelkäsin että Eevi jää vaille kaikkea. Mutta hyvin te pärjäätte.
Mikko mietti mitä sanoisi, sillä olo oli ennen kaikkea kiitollinen. Huoneessa oli hiljaista, vain Eevin höpötys kantautui olohuoneesta.
Mä teen vain sitä, mikä on tärkeää. Haluan, että Eevi tietää kuinka paljon häntä rakastetaan että hänellä on äiti edelleen, vaikkei täällä. Ja että minäkin rakastan. Se on tärkeintä.
Marjan silmissä vilahti kyynel mutta hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja hymähti.
Tiedän. Mäkin olin väärässä. Ehkä voisit joskus antaa Eevin tulla mulle viikonlopuksi? Että hän tuntisi, että on vielä sukua ja rakkautta ympärillä.
Mikko harkitsi hetken. Hän ei halunnut luopua edes hetkeksi ainoasta mitä oli jäljellä. Mutta hän ymmärsi, että mummon seura antaa Eeville lisää turvaa.
Kokeillaan, hän sanoi. Mutta vain jos Eevi haluaa.
Haluan! Eevi huudahti olohuoneesta.
Marja silitteli Eevin hiuksia ja lupasi lukea tällä heti uuden satukirjan. Mikko tunsi jotain muuttuvan rintakehässään pieni kivinen möykky, joka oli istunut siellä koko ajan, keveni piirun verran.
Illalla, kun Eevi nukkui satukirja kainalossaan, Mikko istui sängyn vierellä ja piti kädessään vanhaa valokuvaa. Ilona katsoi kamerasta lapsi sylissään, heidän ilmeissään laaja, mutta samalla varovainen onni.
Äiti katsoo meitä, eikö? mumisi Eevi puoliunessa.
Kyllä, Mikko vastasi hiljaa. Äiti on täällä aina. Vaikka et näe häntä, hän on sinun naurussa, silmissä, siinä miten rakennat linnoja ja laulat lauluja.
Eevi haukotteli ja sukelsi peiton alle mutisten:
Rakastan häntä.
Niin hänkin rakastaa sinua. Eniten maailmassa. Muista se aina.
Eevi nyökkäsi ja nukahti. Mikko jäi vielä hetkeksi sängyn reunalle kuuntelemaan hengitystä, kunnes hiljaa liukui huoneesta pois.
Keittiössä hän keitti teetä, istui ikkunan ääreen ja katseli, kuinka ensimmäiset lumihiutaleet tanssivat kaupungin yllä. Kaikki ne vuodet, tyhjät hetket, epävarmuudet Nyt Mikko huomasi, ettei hänen tarvinnut olla kaikkea riitti että oli. Että osasi keittää puuron, korjata lelut, olla läsnä ja pitää lapsen syliinsä, kun kaikki pelotti.
Pöydällä lojuva, vähän kulunut muistikirja avautui helposti. Se oli Mikon pieni aarre: sinne hän raapusti ylös Eevin elämän merkitykselliset asiat ensimmäiset sanat, hassut oivallukset, onnistumiset.
15. lokakuuta. Eevi sitoi tossunsa ekaa kertaa itse. Oli ylpeä ja sanoi: “Mä oon iso tyttö!” Sitten halasi ja lisäsi: “Mutta mä oon aina sun pieni tyttö.” Hymyilin koko päivän.
Hän katsoi vielä kerran kirjoitustaan ja näki silmissään Eevin, punainen villapaita päällä, pieniä käsiä vääntämässä nauhoja. Kun Mikko kehui, Eevi kapsahti hänen syliinsä.
Mikko sulki muistikirjan, huuhteli teekupin ja seisoi hetken pimeässä, kuunnellen talon ääniä: kellon tikitys, tuulen suhina, kadun kaukaiset autot.
Huomenna tulisi taas uusi päivä. Puuroa ja banaania, leikkejä, löytöretkiä sateessa, Eevin naurua hänen maailman tärkein ääni. Joskus kyyneleitä, joskus pyyntöjä syliin painajaisen jälkeen, mutta ennen kaikkea elämää. Rakkautta.
Se oli kaikki, mitä Mikko tarvitsi. Ja juuri siksi: Eevi oli hänen koko maailmansa.
