Lääkärikäynnin jälkeen lääkäri sujautti huomaamattomasti taskuuni lapun: Pakene perhettäsi! Sinä iltana ymmärsin, että hän oli juuri pelastanut henkeni. Kaikki, mitä sen jälkeen tapahtui, oli niin outoa, ettei sitä voisi kuvitella todeksi En vieläkään tiedä, olinko hereillä vai unessa.
Edellisellä vastaanotolla vanhan tuttuni, tohtori Pentti Salosen, luona hän vilautti hyvästelyn yhteydessä paperinpalaa takintaskuuni. Katseemme kohtasivat. Hän veti hennosti sormen huulilleen, kumarsi ja jäi katsomaan, kun poistuin käytävään. Kaivoin lapun taskustani sanat olivat kiireesti riipaistut: Lähde pois perheesi luota.
Aluksi hymähdin, ajattelin väsynyttä lääkärin leikkiä. Mutta sinä iltana tajusin, ettei kyse ollut leikistä kenties olin pelastunut hiuksenhienosti. Kävelin kotiin harmaatorpan ovesta. Talon ylle kaartui läpikuultava revontulikatto, pihassa lumessa seisoi sarvikuono, joka muuttui K-ruokakassiksi. Pentti Salonen oli ollut lääkärinä minulle siitä asti, kun Jorma, edesmenneeni aviomies, sairasti vakavasti. Nytkin Pentti vaikutti yhtä rauhalliselta mutta hänen silmissään oli jotain uhkaavaa, kun katsoin taaksepäin.
Olin luullut elämäni olevan seesteistä, päivänselvää. Jorman kuoltua poikani Veikko jäi lohdukseni. Viime vuonna Veikko toi kotiin morsiamensa Reetan, jonka hyväksyin avosydämin. Tuore aviopari jäi asumaan kanssani kolmioon Helsingin Kalliossa. Et saa olla yksin, äiti, Veikko sanoi rutistaen minua niin kuin lapsuudessa. Sydämeni suli hänen huolilleen.
Avatessani ovea tunsin oudot tuoksut, huumaavat, kuin puolukka ja jää hakkaamassa päätään. Keittiöstä tulvi uunituoreen omenapiirakan aromi, mutta piirakka tuntui leijailevan ilmassa kuin pieni ilmalaiva. Äiti, olet tullut kotiin! Reetta lennähti esiin, posket kuin puolukat. Miten lääkärissä meni? hänen äänessään oli lämpöä, joka oli lämmin mutta oudosti liioiteltua. Ihan hyvin, vähän verenpaine nousee, sain uudet lääkkeet, valehtelin nauraen, heittäen lapun mielen perukoille.
Me keitimme Veikon kanssa sinulle erityisen villiyrttiteen, Reetta sanoi, tarttui käteeni ja johdatteli olohuoneeseen, jossa ilmassa leijui untuva. Veikko marssi esiin, kellahti sohvalle ja tervehti pusulla. Halusimme hemmotella sinua, Reetta sai kaverilta purkin ihmevitamiineja juot ne nyt teen kanssa joka ilta. Hän antoi minulle nätin purkin, joka humisi hiljaa. Kiitos, kulta, kuiskasin liikuttuneena. Tunsin olevani satumetsän sydän.
Heidän huolenpitonsa oli niin väkevää, että väliin se kiemurtui ympärilleni kuin sumu: tukehtumaisillani hymyilin ja kutsuin sitä rakkaudeksi, vaikka iltaisin minua alkoi vanhan puun lailla painaa. Illallinen kului niin kuin aina, piirakka kilpistyi lautaselle, teetä automatkatti huulilleni.
Yöllä, kun uni kehräsi outoja kuvia, siirryin omaan huoneeseeni. Melkein jo solahdin untuvaan, kun oven sarana vinkaisi hiljaa. Reetta hiipi sisään, kantaen lautasella kirkkaanvalkoista tablettia ja kupillista höyryävää yrttijuomaa. Muistathan, äiti armas, tämän kun juot, uni tulee pehmeänä, hän kuiskasi suloisesti. Pöydälle ilmestyi tabletti. Otin sen käteeni, esitin nieleväni, puristin nyrkkiini. Kupista kulautin pienen hörpyn. Hyvää yötä, tytär.
Niin pian kuin vedin oven kiinni, avasin käteni: tabletti oli kova, kalkkimainen hajuton, kuin järven rannalla seisova valkea kivi. Pudotin sen lattialle, se pyörähti kummituskomuutin alle. Antaa olla siellä, tuhahtelin, annan unen tulla.
En tiennyt, että sattuma vielä pelastaisi minut. Syvän yön aikana heräsin outoon, kitisevään ääneen, joka nousi lattiasta komuutin alta kuului hiljainen vinkaisu, uikuttava, kuin tuuli olisi itkenyt. Laskin jalat sängyltä, katselin magentanväristä mattoa. Vilkaisin komuutin alle ja hetken ajan kaikki pysähtyi.
Pikkuinen kotihamsterimme karvainen Reino veti viimeisiään. Se sätki surkeana, silmät kiinni, kylki tuskassa. Nostin Reinoa syliini, se tuntui lämpimältä ja tahmealta kuin puolukkakeitto pakkasessa. Mitä sinulle on sattunut, pieni ystävä?
Sitten näin sen juuri sen valkean tabletin, jonka olin päästänyt käsistäni. Kastuiko Reino tabletista? Myrkkyäkö? Salaman lailla ymmärsin: nämä vitamiinit eivät olleet mitään hyvää. Jos olisin niellyt tuon, uni olisi vienyt minutkin niin kuin Reinan.
Reinon viimeinen hengenveto tarttui paidanhelmaani. Kyyneleet valuvat kuin syksyiset sateet pitkin poskia. Muistin Salosen lapun: Lähde pois perheesi luota. Kukaan ei uskoisi karhununiini, mutta nyt sillä oli järki.
Aamuyön sumussa kietaisin Reinan huiviin, laitoin kaappiin odottamaan hautausta. Otin varovasti laukun valmiiksi kuvat, rahaa, muutama puhdas vaate. Kädet tärisivät kuin vanha kuusi. Vitamiinipurkin otin mukaan todisteiksi.
Kurkistin ovesta koko asunto oli unessa, vain kellon raksutus. Livahtaen käytävään, avasin ulko-oven äänettömästi. Yö oli kylmä, kadut hiljaa humisevia, katuvalot heiluivat tuulessa. Helsingin taivas oli yhtä aikaa suunnaton ja pieni. Jalkaisin painelin kohti Pentti Salosen asuntoa, joka tuikki omituisena tähdenvälkkeenä naapurustossa.
Painoin ovikelloa. Kuka siellä? kuului särisevä ääni.
Minä. Ymmärrän nyt kaiken. Ole kiltti, päästä sisään, kuiskasin. Ovi narahti auki, päästin ilmaa keuhkoihin.
Pentti katsoi minua pitkään. Tiesin, että tulet, hän sanoi hiljaa. Kerro nyt, mitä tapahtui.
Istuin keittiön jakkaralle, asetin vitamiinit pöydälle. Kerroin kaiken Reinan kohtalosta ja tabletista. Tohtori Salonen avasi salkkunsa, teki pikatestin. Hän oli pitkään epäillyt: Olet valitellut heikotusta, mutta analyysit eivät vastanneet mitään tuttua. Testi näytti: voimakas psyykenlääke, vaarallinen iäkkäälle.
Kun kysyin Miksi?, Pentti huokaisi: Sen saat ennemmin tai myöhemmin tietää. Nyt tärkeintä on, ettet palaa kotiin.
Niin lähdin, uusi elämä taskussa, kourallinen pelkkää mennyttä.
**
Puoli vuotta kului, kuin laiva olisi kulkenut halki usvan. Tutkimukset kestivät. Veikko ja Reetta väittivät pitkään kaiken olevan sattumaa, vitamiinien vain yrttivalmisteita, teet rauhoittavia. Mutta laboratoriotulokset veivät heidät niin sanotusti Lapin kaamokseen: tabletista löytyi kiellettyä lääkettä, teestä nukahtavaa unta. Viimein Veikko murtui kuulustelussa; hän itki, että Reetta oli kaiken suunnittelija että idea oli, että asuntoni olisi heidän tulevaisuutensa pesä. Hän väitti, että ei osannut vastustaa.
Reetta piti pintansa loppuun asti vanhuksen hourausta, liian elävä mielikuvitus. Totuus voitti. Reetta tuomittiin, Veikko sai ehdollista.
Nyt asun toisessa kaupungissa. Pentti auttoi uuteen vuokra-asuntoon, järjesti seurannan kollegalleen. Aamut kuluvat rauhassa, kävelen puistossa, neulon sukkia myyntiin ja toisinaan käyn eläkeläisten kerhossa, jossa soitetaan haitaria ja opetetaan tinttamareskia. Elämä on hiljaista, mutta ensi kertaa vuosikymmeniin uni tulee lempeänä.
Joskus ajattelen Veikkoa; rinnassa viiltää, ei enää pelosta vaan surusta. Muistan hänen lapsena halaavan minua, Äiti rakas, sinä olet kaikki meille. Mutta tiedän myös: se Veikko, jota rakastin, katosi aikaa sitten. En ole antanut anteeksi, mutta vihaakaan ei enää ole vain tietoa siitä, ettei perhettämme ollut enää silloin, kun usva laskeutui.
Usein muistelen myös Reino-hamsteria. Uudessa kodissa on pieni hylly hänen valokuvansa ja pienen leluhamsterin kera joka ilta asetan marjan sen eteen. Ehkä jonkin maailmojen välissä kiitän häntä. Hän pelasti minut, tietämättään.
Pentti käy luonani kerran kuussa: tuo kirjan, kahvia, kyselee kuulumiset, ja sanoo lopulta: Ehkä tärkeintä lääkärin työssä on nähdä silloin, kun vaarana ei ole sairaus vaan jokin isompi varjo.
Nyökkään ja hymyilen, sillä nyt tiedän: elämä jatkuu, silloinkin kun kaikki tuntuu vieraalta. Ja varsinkin silloin, kun yllättäen huomaa olevansa turvassa.
