Kuvittele, että kerron tämän lämpimästi sulle: Ilta alkoi jo hämärtyä Helsingissä, mutta Saana odotteli äitiään kotiin eikä tämä vain tullut. Saana pyöräytti pyörätuolinsa keittiönpöydän ääreen, nappasi puhelimen ja yritti soittaa äidilleen. Hälytyksen jälkeen koneääni sanoi: Tämä numero ei ole käytettävissä. Saana tuijotti hetken puhelintaan vähän ymmällään, muisti sitten, ettei siinä ollut paljon enää saldoa ja sammutti laitteen.
Äiti oli lähtenyt lähikauppaa pidemmälle ostoksille, koska sieltä sai ruuat halvemmalla. Niin he olivat usein tehneet yhdessä vaikka matkaa oli hieman enemmän, sinne ei kuitenkaan mennyt tuntia enempää edestakaisin, Saana pohti kelloon vilkaisten. Nyt äiti oli ollut jo poissa neljä tuntia ja vatsaa kurni.
Saana ohjasi pyörätuolinsa keittiöön, laittoi veden kiehumaan ja nappasi jääkaapista eiliseltä jääneen jauhelihapihvin. Söi ja joi teetä rauhassa. Kun mitään ei kuulunut, hän ei enää jaksanut malttaa, vaan soitti uudestaan. Jälleen tuo metallinen, vieras ääni.
Lopulta Saana pyörähti sänkyynsä, piilotti puhelimen tyynyn alle eikä sammuttanut valoja. Yksin oli paljon pelottavampaa olla pimeässä. Hän valvoi pitkään, mutta nukahti lopulta.
Aamu valkeni Oulunkylässä. Saana havahtui auringonpaisteeseen ja ensimmäinen ajatus oli äiti. Mutta äidin sänky oli koskemattoman siisti. Hän huusi äitiä, mutta ei saanut vastausta. Soitti taas, sama koneääni. Silloin tuli pelko ja kyyneleet virtasivat poskille.
Samaan aikaan Arto käveli kotiin kahvilasta, tutusta paikasta, josta haki joka aamu tuoretta pullaa äidilleen ja itselleen. Kolmekymppinen, hoikka ja vähän sairaalloinen mies, edelleen sinkku, oli aina ollut vähän näkymätön naisille. Arto oli pienestä pitäen sairastellut paljon ja äiti kasvatti hänet yksin. Lääkärinlausunto kertoi aikoinaan, ettei Arto voisi saada lapsia. Hän oli jo päättänyt, että sinkkuna eläisi.
Pihanurmella hän huomasi vanhan, rikki menneen kännykän. Puhelimet ja tietokoneet olivat hänen sielunmaisemansa, sekä työtä että harrastusta Arto oli ohjelmoija ja bloggaaja. Vaikka hänellä oli parhaimmat puhelimet, uteliaisuus voitti ja hän poimi rikkoutuneen luurin talteen.
Aamiaisen jälkeen Arto kaivoi puhelimesta SIM-kortin ja laittoi sen omaan puhelimeensa. Osoitekirjaa selaillessaan hän huomasi ensimmäisenä nimen Tytär. Hän mietti hetken ja päätti soittaa.
Äiti! kuului lapsen iloinen ääni linjasta.
Tässä ei nyt ole äiti, Arto sanoi vähän hämillään.
Missä äiti sitten on?
En tiedä… Löysin vain tämän puhelimen. Vaihdoin SIMin ja soitin.
Äiti ei tullut eilen kaupasta, hän lähti, eikä ole palannut. Pieni itku kuului puhelimessa.
Onko sinulla ketään muita, isää, isovanhempia?
Ei ole, vain äiti.
Mikä sinun nimesi on?
Saana.
Minä olen Arto-setä. Saana, pystytkö sanomaan vaikka naapurille että olet yksin kotona?
En, koska jalat eivät toimi, en pääse itse ovesta ja naapuritkin muuttaneet pois.
Niin, anteeksi, et pääse liikkeelle? Nyt alkoi Artokin olla neuvoton.
Olen ollut syntymästä asti pyörätuolissa. Äiti sanoo, että leikkaus voisi auttaa, kunhan saadaan säästettyä rahaa.
Tiedätkö sinä osoitteesi?
Tiedän, Aurorankatu 7, asunto 18.
Tulen paikalle ja selvitämme missä äitisi on.
Arto sulki puhelimen ja meni kertomaan tilanteesta äidilleen Marjatalle.
Minäkin lähden, tämä äiti tiesi miltä tuntuu olla yksin sairaan lapsen kanssa. He päättivät ottaa taksin ja lähteä auttamaan.
Ovikello soi.
Kuka siellä? kuului oven takaa Saanan surullinen ääni.
Minä, Arto, tulimme äitini kanssa.
Ovi oli raollaan ja eteisessä heitä odotti hoikka tyttö pyörätuolissa.
Löydättekö te minun äidin? Saana kysyi huolestunein silmin.
Minkä niminen hän on? kysyi Arto.
Sirkku. Sukunimi on Salovaara.
Marjatta äiti huomasi tytön nälkäisen olemuksen ja kehotti Artoa hakemaan ruokaa kaupasta. Sillä aikaa keittiössä laitettiin pientä syötävää.
Ruokailun jälkeen Arto kaivoi Helsinginuutisten nettisivut esiin ja alkoi selata eilisen tapahtumia. Silmiin osui uutinen: “Parvelantiellä auto ajoi naisen päälle. Loukkaantunut toimitettu sairaalaan kriittisessä tilassa.” Arto soitti sairaalaan. Kolmannen puhelun jälkeen hän sai vahvistuksen, että potilas oli tuotu ilman papereita eikä ollut vielä herännyt.
Arto pyysi Saanalta kuvaa äidistä. Saana ajoi pyörätuolilla lipaston luo ja ojensi albumin tuore perhekuva. Arto kuvasi valokuvan ja hymyili rohkaisevasti.
Nyt lähden jatkamaan etsintöjä.
Sairaalassa Sirkku heräili vähitellen. Kipu tuntui jokaisessa jäsenessä. Sairaanhoitaja seisoi sängyn vierellä.
Olet ollut täällä kaksi päivää, hän ilmoitti pehmeästi.
Sirkku säikähti heti.
Lapsi on yksin kotona
Rauhoitul nyt! Kävipä täällä nuori mies eilen, jätti sinulle oman puhelimensa, kertoi että sinun oma oli auto ajanut yli.
Sirkku sai puhelimen. Hän painoi Tytär-nappia.
Äiti!
Voi Saana, kulta miten sinä pärjäät?
Ihan hyvin! Mulla on täällä Marjatta-mummo ja Arto-setä.
Kuka on Arto-setä? Sairaanhoitaja otti puhelimen pois ja lääkäri katsoi Sirkun vointia.
Myöhemmin Marjatta soitti Sirkulle ja lupasi huolehtia Saanasta kunnes tämä toipuisi, ja Saana kertoi reippaasti: Parane pian, äiti!
Pari viikkoa myöhemmin, kun Sirkku makasi vielä sairaalassa, onnettomuuden aiheuttaja toi paikalle 20 000 euroa korvauksena euroina tietenkin, Suomessa kun oltiin ja asianajajansa paperit mukana. Seuraavana aamuna Arto haki Sirkun kotiin.
Saana viuhtoi pyörätuolillaan ovelle.
Äiti! riemu repesi huoneessa.
Kun kaikki olivat halanneet, Sirkku kääntyi Marjatan puoleen.
Kiitos Marjatta, olet meille korvaamaton!
Sirkku yritti antaa osan rahoista Marjatalle korvaukseksi.
Älä nyt hupsuile, Sirkku, naurahti Marjatta. Pidä rahat ja huolehdi Saanasta, Arto on jo ollut yhteydessä klinikkaan tästä asiasta.
Yhteisillä ponnistuksilla Saanalle järjestettiin leikkaus ja pitkän hoitopolun jälkeen tyttö sai mahdollisuuden kävellä. Leikkauksia tuli vielä eteen, mutta toivo kasvoi jokaisen uuden vaiheen myötä.
Elämä ei hetkeäkään säästänyt heitä koettelemuksilta. Marjatta sairastui vakavasti, ja Sirkku vietti monta yötä sairaalassa hänen vierellään, sillä välin kun Arto hoiti Saanaa kotona. Eräänä yönä Marjatta vilkaisi Sirkkua surumielisesti.
Tiedätkös, ehkä mun päivät alkavat olla vähissä. Sinun kannattaisi mennä naimisiin Arton kanssa. Hän olisi hyvä tuki ja isä Saanalle.
Mahtaako Arto haluta, Sirkku epäröi.
Haluaa varmasti, hymyili Marjatta väsyneesti.
Vuodet vierivät, ja koitti päivä, jolloin Marjatta saattoi uuden perheen lapsen kouluun Saana kulki reippaasti omilla jaloillaan ensimmäistä kertaa, vaikkakin vasta neljännelle luokalle. Saana vilkaisi isoäitiä hermostuneesti.
Mummo, vähän jännittää
Älä huoli, Saana. Sinä olet reipas tyttö! Katso, tuolla äiti ja Arto tulevat jo!
Sirkku halasi tytärtään ja Arto tarttui Saanan käteen matkalla kouluun.
Sun kanssa mulla ei oo mitään hätää, iskä, Saana virnisti.
Ja niin yhdessä Saana, Sirkku, Arto ja Marjatta asteltiin koulun pihaan, jokainen täynnä onnea.
