Päiväkirja, Helsinki
Avasin ikkunan Helsingissä huhtikuun ilta tuntui kostealta ja ohuelta, kevätauringon säteet jo loivat heijastuksia talon seiniin. Istahdin keittiöön, päivä jatkui omilla urillaan. Tänään olin taas Juhanin äidin, Sinikka Heleniuksen, luona. Hän kutsui meidät kahville, eikä kutsusta voinut oikein kieltäytyä, vaikka pelkäsin tätä kohtaamista.
Sinikka katsoi suoraan minuun, eikä hänessä ollut juuri lämpöä, ennemmin painokas uteliaisuus. Hän hörppi suodatinkahviaan ja ykskaks puuskahti: “Teillä on jo noin vakavat välit, eikö olisi aika päättää häistä? Milloin oikein mennään naimisiin, Aulikki?”
Yritin hymyillä varovaisesti, mietin kuinka vastata loukkaamatta. Vastahan me asuttiin ensimmäistä kuukautta yhdessä Juhanin kanssa hyvä jos olimme ehtineet nähdä toistemme arjen kaikki puolet. Sanoin: “En usko, että on vielä oikea aika, Sinikka. Tutustutaan nyt ihan kunnolla ensin. Ehkä pian patistellaan turhaan naimisiin ja huomataankin, että tapellaan tiskivuoresta tai pyykkivuorosta.”
Sinikka siristi silmiään, näytti siltä ettei aikonut antaa periksi. Oikeastaan hän taisi pitää minusta, ainakin enemmän kuin siitä Aijasta, jonka tiesin vain nimen perusteella siitä edellisestä, arrogantista ja kylmästä tyttöystävästä. Sinikka vaihtoi aihetta: “Miten Veeti sopeutuu uuteen arkeen? Poika on jo teini, mutta kuitenkin…”
Lämpö levisi sisimpääni, kun ajattelin Veetiä, Juhanin poikaa. Muistin, miten aluksi olin huolissani hyväksyisikö uusi nuori minut kotiinsa, pitäisikö äitipuolia kilpailijana? Oliko pelko siitä, että olisin korvaamassa hänen biologista äitiään? Onneksi Veeti osoittautui avoimeksi, eläväiseksi ja vilpittömäksi nuorukaiseksi.
“Hän on ihana. Jännitti, miten tulee käymään, mutta yllätyin iloisesti. Veeti rakastaa leipoa ja kehui ensimmäistä mustikkapiirakkaani niin paljon, että meinasi tulla tippa silmään”, sanoin ja hymyilin nyt oikeasti. “Vielä hän haluaa, että opetan hänelle enemmän reseptejä.”
Juhani, joka oli ollut tähän asti melko vaiti, vilkaisi minua ja nyökkäsi hiljaa, hieman hymähtäen.
Sinikka kuitenkin jatkoi omaan suorasukaiseen tapaansa: “Eikö Veeti ole kysellyt pikkuveljestä tai -siskosta?”
Juhani huokaisi, vilkaisi äitiään moittivasti. Hänen katseessaan oli selvä viesti: älä nyt, äiti, taas tätä… Tiesin Sinikan tavat hän käsitteli arimmatkin aiheet suoraan, ymmärtämättä että ne tuntuvat muille vaikeilta.
Sinikka ei osoittanut pienintäkään häpenevyyttä vaan tokaisi hyväntuulisesti: “Lapset ovat iloinen asia, Veeti viihtyy pikkuserkkujensa kanssa, ja sinäkin olet vielä nuori. Kaksi muksua helposti ennen neljääkymppiä!”
Vaivaannuin. En halunnut selvittää näin herkkää asiaa juuri tavanneen ihmisen kanssa. Puristin sormet nyrkkiin pöytien alla ja pidin kasvojeni ilmeen tyynenä.
“Valitettavasti se ei ole mahdollista”, sanoin rauhallisesti. “Olen käynyt lääkäreillä jo vuosia, eikä minulle suositella raskauden yrittämistä.”
Hetkeksi olohuoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Sinikka kallisti päätään ja kasvot muuttuivat aiempaa kylmemmiksi.
“Naistentauti vai? Nykyäänhän kaikki on hoidettavissa, lääkärit osaavat vaikka mitä”, hän tokaisi säälivällä äänellä.
Huokaisin ja katsoin Juhania toivoen, että hän auttaisi. Hän vain kohautti olkapäitään, kuten sanoen: “Sinä tiedät parhaiten…”
“Kyse on näöstäni”, sanoin. “Minulla on alle kymmenen prosentin mahdollisuus säilyttää näkökenttäni, jos rasitan terveyttäni raskaudella. Olen tiennyt tämän siitä asti, kun täytin kahdeksantoista. Olen ehtinyt sopeutua ajatukseen lapsia ei tule luonnollista tietä.”
Sinikka vaikeni. Näin pettymyksen hänen katseestaan. Yhtäkkiä olin taas ulkopuolinen enkä hänen mielestään täyttänyt toivekuvia: hyväkuntoinen miniä, lapsia pian, idealistinen perherooli. Tunne oli tuttu, mutta ei se silti tuntunut mukavalta.
En jaksanut selittää enempää. Olin käynyt kaiken Juhanin kanssa läpi lukuisia keskusteluja lääkäreiden kanssa, iltoja netissä ja kahvikupin äärellä. Me emme halunneet ottaa riskiä, joka voisi viedä minulta näön ja elämisen omilla ehdoilla. Keskustelu mahdollisesta adoptiosta tai sijaisäidistä ei enää hirvittänyt, jos se joskus olisi ajankohtaista.
Kun ilta päättyi ja olimme lähdössä, Sinikka halasi poikaansa, nyökkäsi minulle sanaakaan sanomatta. Se ei tuntunut lämpimältä vaan pelkästään kohteliaalta. Tuulinen iltakävely kotiin tuntui helpotukselta puristin Juhanin kättä, ja hän puristi takaisin. Kumpikin tiesi, että vanhempien hyväksyntä ei ollut täydellinen mutta se ei horjuttanut meidän päätöstämme olla yhdessä.
***
Kolme kuukautta myöhemmin
Olen kuluvien viikkojen aikana tuntenut itseni poikkeuksellisen väsyneeksi. Oletin syyksi pitkät työpäivät tai lievän flunssan. Mutta väsymys ei hellittänyt, aamuisin oli myös outoa pahoinvointia ja hajut ärsyttivät tavallista enemmän. Yritin juoda enemmän vettä, nukkua, söin sinkkiäkin. Työpäivän päätteeksi olin aivan loppu vaikken ollut tehnyt mitään raskasta.
Soitin äidilleni, Kaarinalle, ja taisin puolihuomaamatta kertoa vaivani. Hänen hiljainen äänensä kietoi sanoihin jotain, jota en halunnut kuulla:
“Aulikki-rakas, oletko täysin varma, ettet ole raskaana?”
Hymähdin. Tauko, johon latautui paljon: “Varmasti. En ole koskaan unohtanut pillereitä. Gynekologi määräsi ne tarkoin, ja olen ottanut ne ohjeen mukaan.”
Äiti ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi painokkaasti: “Käy nyt kuitenkin apteekissa testaamassa. Eihän se maksa kuin muutaman euron ja mielenrauha on tärkeää.”
Pidin äitiä liioittelijana mutta menin kuitenkin kulmakunnan apteekkiin ostamaan testin. Matka vei vain viisi minuuttia. Pidin testilaatikkoa taskussani koko matkan tunteiden vaihdellessa epäuskosta ärsyyntymiseen “Ei tämä ole mahdollista!” Mutta tehtyäni testin kotona, tulos oli yksiselitteinen: kaksi selkeää viivaa molemmissa testeissä.
En voinut uskoa sitä. Kuinka se olisi edes mahdollista, kun lääkitys oli kunnossa… Mutta Virossa valmistetut lääkkeet, halpamalli, ehkä laatu ei sittenkään ollut hyvä ajatuksesta tuli paha olo.
Silloin ovikello soi. Veeti se tietenkin, taas unohtanut avaimen. Kiireessä en huomannut, että yksi testeistä putosi lattialle matkalla roskikseen.
***
Seuraavana päivänä sanoin Juhanille: “Lähden viikoksi äidin luo Lohjalle, hän on ollut viime aikoina väsynyt.” Valehtelu sai tuntumaan kurjalta, mutta en keksinyt parempaa ratkaisua. Halusin hoitaa asiat rauhassa ennen kuin puhuisin Juhanille.
Juhani ehdotti, että lähtisi mukaan, mutta kieltäydyin lempeästi. Lupasin pitää yhteyttä. Vaihdoin nopeasti vaatteita, pakkasin pienimmän laukun ja lähdin.
Heti Lohjalla varasin ajan yksityiselle lääkärille. Tarkat tutkimukset, ultra, verikokeet. Lääkäri, synnytysosastoa pitkään pyörittänyt nainen, oli asiallinen: “Olette raskaana. Arvaukseni mukaan noin viidennen, kuudennen viikon alussa.”
Tuntui kuin lattia olisi kadonnut alta. “Mutta miten pillerit?” Kysyin lähes epätoivoisena.
“Ehkä ne eivät toimineet joskus käy niin, lääke ei imeydy oikein. Saitko antibiootteja viime aikoina? Entä vatsavaivoja?”
“En”, vastasin, mutta en voinut olla vihainen kenellekään en itselleni, en lääkäreille.
Lääkäri vilkaisi tiedostoani. “Ymmärrän, että ette halua jatkaa raskautta.”
Hengitin syvään. “Tämä tauti sokeutumisriski on yhdeksän yhdestätoista. En voi ottaa sitä riskiä.”
Lääkäri nyökkäsi ja antoi uuden ajan huomista varten. Poistuin vastaanotolta paperit käsissäni, niiden reunoja silitellen. En voinut muuta kuin odottaa huomista ja ajatella, miten kerron kaiken Juhanille.
***
Juhani soitti yllättäen.
“Aulikki! Mikset kertonut, että olet raskaana?”
Koko kroppa jäätyi hetkeksi. Vastasin varoen: “Mistä kuulit tuollaista?”
“Löysin testin eteisen lattialta, ja ajattelin että voidaan yhdessä käydä lääkärissä varmistamassa tulos.” Hänen äänensä hehkui ilosta.
Rauhoituin hetkeksi, sanoin pehmeästi: “Ei pidä innostua liikaa. Luultavasti kyse on väärästä hälytyksestä. Olen syönyt lääkkeitä joka ilta, ei sen pitäisi olla mahdollista.”
Hänen äänensä jäi hiljaisemmaksi. “Niin Äiti kävi täällä, kun olit poissa. Hän katseli sun lääkkeesi, ja alkoi kertoa, että kyllä monet naiset maaseudulla saavat lapsia sairaudesta huolimatta. Hän vakuutti, että kaikki menee hyvin. Minä ehkä uskoin.”
Hiljaista.
“Sanoitko että hän kehotuksesta sekoitti lääkkeitäni?” kysyin jäätävällä rauhallisuudella.
“En tietenkään! Mutta kun kaadoin vahingossa purkin, laitoin tilalle ihan vaan vitamineja. Halusin yrittää. Ehkä menimme liian pitkälle. Anteeksi.”
Tunsin, kuinka lämpö hupeni kehosta. Hengitys oli raskasta ja sanat jäivät kurkkuun. Poissa oli syyllisyys, tuli raivo: “Tiesit, miten tärkeää se lääkitys on. Kuinka riski on todellinen. Sinä teit päätöksen yksin!”
Hän selitti: “Halusin perheen. Ajattelin, että voisimme selvitä yhdessä.”
Sanoin vain: “Tavataan ylihuomenna, Esplanadin puistossa kello kaksitoista. Tarvitsen aikaa ajatella.”
***
Ylihuomenna Juhani saapui sovittuun aikaan valkoisten tulppaanien kanssa. Olin tullut veljeni kanssa. En ottanut vastaan kukkia. Ojensin hänelle sairaalan raportin: “Raskaus keskeytetään. Sinä tiesit riskini. Laitoit terveyteni vaakalaudalle äitisi neuvoilla, etkä edes puhunut minulle. En voi koskaan antaa anteeksi. Tulen hakemaan tavarani, en yksin. Älä yritä soittaa.”
Juhani yritti selittää: “Kävin lääkärillä kyselemässä, nykyään tiede on kehittynyttä!”
Katsoin häntä suoraan: “Kävitkö kanssani lääkärissä? Sanoitko tarvitsemiasi diagnooseja? Tiedätkö edes, mikä sairaus minulla on? Tämä on minun elämäni. En aio jäädä sokeaksi vain siksi, että sinä ja äitisi päätitte tietää paremmin.”
En sanonut enempää. Käännyin ja lähdin pois. Veljeni käveli vierelläni. Juhani jäi puistoon kukkakimppu käsissään, kasvot lyötyinä. En katsonut taaksepäin.
Helsinki alkoi olla utuinen kun kävelin Kruununhakaan. Ajattelin vain: joskus se, mihin toinen uskoo perheonnen nimissä, on vain petturuutta. Elämä jatkuu, vaikka suunta muuttuu.
Suljin päivän päiväkirjaani. Huomenna on uusi aamu.
