“Kirottu” vanha talo
No niin, perillä ollaan! Tavarat ulos! rekkakuski pysäytti auton repaleisen lauta-aidan viereen ja sammutti moottorin.
Kirsi tönäisi varovasti Ainia, joka nukkui tyytyväisenä pää painautuneena äidin olkapäähän.
Kulta, herätys. Nyt ollaan perillä. Aukase silmät.
Uninen Aini hieraisi silmiään nyrkillä ja kurkisteli kohti taloa.
Äiti, ai täälläkö me nyt asutaan?
Juu, rakas. Mennään katsomaan ensin ja puretaan laukut.
Kirsi loikkasi alas korokkeelta ja nosti tyttären kainaloon. Kuorma-auton takaa ilmestyi Matti, joka oli tullut omalla autollaan perässä.
Kaikki ok?
Joo. Missä avaimet?
Tässä, entinen mies ojensi avainnipun. Paperit on pöydällä. Nappaat ne siitä. Tuun hakemaan Ainia lauantaina kuten sovittiin.
Selvä.
Autan vielä kantamaan kamat ja sitten pitää lähteä, paljon hommia.
Kirsi nyökkäsi. Tuntui kuin vatsassa kiemurtelisi kasa käärmeitä, mutta eihän sille mitään mahtanut elämä jatkuu! Ja mieluiten ilman turhaa nyyhkimistä.
Viisi vuotta heillä oli mennyt Matin kanssa, kunnes kuukausi sitten Kirsi sai tietää miehen uudesta naisystävästä. Eikä mikään ohimenevä seikkailu toinen jo suunnitteli lapsia…
Aluksi Kirsi kulki kuin sumussa. Kaikki näytti harmaalta ja turhalta. Miten tästä eteenpäin? Vielä eilen hänellä oli lämmin koti ja puoliso, johon luotti tänään tyhjää vaan! Kaikki usko ihmisiin lipesi samalla. Jos se, joka oli lähinnä, oli noin helppo jättää, mitä muiden kohdalla sitten odottaa? He elivät kuitenkin aina ihan rauhassa, ei riitoja, ei äkillisiä myrskyjä. Siksi tämä tuli niin puskista.
Kirsi hoiti arkea robotin lailla: laittoi ruokaa, siivosi, kävi töissä, huolehti Ainin asioista. Mutta tulevaisuutta miettiessä iski stoppia.
Matti oli asunnon virallinen omistaja perheen koti kuului hänen vanhemmilleen.
Kirsin oma sukulaisverkosto oli suppea: vain vanha tätinsä asui naapurikaupungissa. Usein hän ei ehtinyt tätinsä luo, joten oli palkannut naapurin kauppa-avuksi ja katsomaan Liisaa. Kirsille jäi perinnöksi vanhempien pieni asunto, jota hän vuokrasi pitkällä sopimuksella rahat menivät tasan hänen ja tätinsä Liisan tilille. Kirsi oli useasti ehdottanut Liisalle muuttoa lähemmäs, mutta vanhus ei suostunut.
Matti oli järjestänyt asiat niin, ettei paisuisi mitään skandaalia. Tiesi, että Kirsi vetäytyisi hiljaa kuoreensa. Kun oli pakko kertoa ystävälliset naapurit olivat kuitenkin paljastaneet kaiken hän tuli kotiin ja vetosi puolisoaan kahvipöydässä.
Tiedän että tiedät, joten en selittele. Näin kävi. Onhan meillä lapsi, joten pitää järkeillä miten Aini ei kärsi turhaan. Miten jatkat?
En tiedä vielä Kirsi istui sormiensa ympärillä kuppi, katse pöydän kanteen nauliutuneena.
Sisällä kuohui kaikki mahdollinen. Kysymykset miksi ja kuinka näin pomppivat päässä kuin jänikset, mutta pinta pysyi viileänä. Hän ei halunnut miehen näkevän mitä sisällä tapahtui. Sattui hengittääkin. Mutta jossain Matti oli kuitenkin oikeassa; Ainin parhaasta piti huolehtia.
Ehkä pitäisi sanoa irti vuokralaiset.
Ei tarvitse. Oon syyllinen sekä sulle että Ainille. Juttelin porukoitten kanssa. Mitä jos muuttaisit?
Minne? Kirsi käänsi katseensa yhä-aviomieheensä.
Tiedäthän, äidillä on äidin vanha talo tuossa naapurikunnassa. Ei se mikään uusi ole, vähän laitettavaa, mutta tukeva ja lämmin. Ja sun täti Liisa asuu parin korttelin päässä, eikö niin. Äiti haluaisi antaa sen talon sulle ja Ainille. Mitä sanot?
“Erokorvaukset?” Kirsi hymähti, mutta jäi miettimään.
Tämä oli ehkä fiksuin vaihtoehto. Kaduilla hän ei halunnut törmätä exään ja tämän tuliterään rakastajattareen. Kaikki vanhassa kotikaupungissa muistutti kipeästi menneestä.
Nyt piti ajatella tulevaa erityisesti, että Aini pärjäisi.
Pieni kaupunki, kyllä, mutta siellä oli hyvä koulu, terveyskeskus, kaikki lähellä. Aini oli vielä pieni ja vaati jatkuvaa huolta. Ei Matti arjessa enää mukana pyörisi entiseen malliin. Tarkoitti, että töitäkin piti pian etsiä…
Kirsi nyökkäsi napakasti:
Sovittu. Muutetaan.
Hyvä! Matti nousi. Huomenna sovitte äidin kanssa ajan notaarille. Se soittaa sulle. Mä meen nyt.
Lähtöhetkellä Matti pysähtyi hetkeksi ovelle ja kuiskasi:
Anteeksi. En halunnut näin käyvän.
Kirsi ei vastannut. Nyökkäsi, sulki oven; romahti seinää vasten, tunkien hihan suuhunsa ettei herättäisi tytärtä, ja ulvahti hiljaa.
Se ei ollut itkua, vaan täyttä susi-naista. Lapsena Kirsi oli nähnyt dokumentin suomalaisista susista, ja nyt tuntui että itsestä oli tullut haavoittunut naaraspuolinen laumaeläin.
Itkua riitti pitkälle yöhön. Lopulta hänestä tuntui, että kaikki viha oli valunut pois. Tuli tyhjä, poltettu olo. Ajatus-kiitäjä jankutti päässä: on löydettävä tilalle jotain hyvää, tai muuten jää tähän lohduttomaan kuoppaan ikuisesti.
Hetket olivat raskaita, eikä Kirsi olisi halunnut miettiä mitään muuta kuin muuttoa.
Nyt hän seisoi oman talonsa vanhentuneen aidan vieressä, katsellen ylihoitamatonta, villiintynyttä puutarhaa, jonka keskeltä hädin tuskin erottui talon kattopelti ja pieni veranta.
Aini veti häntä kädestä:
Äiti, miksi seistä töllötät? Mennään jo!
He hipsivät polkua pitkin, kiersivät vanhan omenapuun ja näkivät viimein talon.
Ei se ollut niinkään rapistunut kuin elämää nähnyt. Tukeva, vähän vinossa ehkä, mutta katto ehjä ja verannalla värillisiä lasiruutuja. Syksyinen puutarha miltei vaati tulla kuvatuksi. Kirsi kaivoi kameran ja räpsäisi pari kuvaa. Katsoi uutta taloaan ja havahtui siihen, että paikka tuntui heti oikein sopivalta. Ja työn määrä, joka talon entisöinnissä odotti se kuulosti juuri siltä, mitä hän nyt kaipasi. Aini tuijotti suu auki, sormi suussa. Kirsi nykäisi hänen piponsa tupsua:
Ota sormi pois suusta, rakas. Yllättikö tämä talo sinut ihan kokonaan?
Äiti, tää on ihan liian hieno!
Samaa mieltä. Kurkataanpa sisälle ja mietitään, missä sun sänky voisi olla.
Mennään jo!
Portaiden kautta sisään käytävästä avautui ovet keittiöön ja huoneisiin. Kirsi kiersi tilat, mietiskellen huonekalujen paikkoja.
Talo ei ollut suuri: keittiö, kaksi pientä huonetta alakerrassa ja yksi ylhäällä parvella, lisäksi kunnon iso ruokasali, jossa seisoi vanha pyöreä pöytä ja sen päällä retro-lamppu, joku oli heittänyt siihen pitsihuivin koristeeksi. Asunto oli viileä lienee ollut pitkään lämmittämättä. Silti talossa tuntui jotenkin lämpimältä ja kodikkaalta.
Kirsi! Kaikki on tuotu sisään ja maksoin muuttomiehille, Matti huikkasi ovelta. Näytän vielä miten lämminvesivaraaja ja lämmitys toimii.
Esittelyn jälkeen Matti hyvästeli ja ajoi pois.
Kirsi meni keittiöön. Laittoi veden kiehumaan, kaivoi matkaeväät repusta, lämmitti lihapataa tytölle ja nosti tiskirätin laatikosta. Pöytä piti saada pyyhittyä.
Keittiö oli pieni, mutta hyvin kotoisa. Kaksi suurta ikkunaa avautui omenapuihin. Kirsi jynssäsi pöytää, kun Aini istui tuolilla, potki ilmaa ja tarkasteli kaappeja.
Silloin kuului napakka paukahdus ikkunaan. Aini kiljahti, Kirsi säikähti ja kohotti katseensa ikkunan taa oli ilmestynyt valtava, punaruskea kissa.
Päivää nyt vaan! Pakko noin säikytellä? Kirsi puhalteli helpotuksesta. Katsopas Aini, mikä komistus.
Kissa tuijotti tiiviisti Kirsiä.
Mitäs siinä napitat? Tule sisään vaan, jos kerran kiinnostaa kyllä meiltä jotain syötävää löytyy!
Kissa loikkasi pois ikkunalta ja katosi.
No olipas ohi menneen tuttavuus, Kirsi hymyili. Aini, kädet pesuun, nyt syömään.
Äiti kääntyi oveen ja hätkähti kynnyksellä istui sama kissa.
Miten ihmeessä pääsit sisään?! Minähän suljin oven?
Kissa istui rauhallisesti ja mittaili uusia asukkaita keltaisilla silmillään, aivan kuin olisi naureskellut itsekseen. Kirsi nosti keitettyä kananlihaa lautaselle:
Ole hyvä, makupala talon puolesta.
Kissa käveli arvokkaan laiskasti ruoalle ja ryhtyi popsimaan.
Kirsi tarkasti ovet. Kaikki ovet olivat kiinni mutta ulko-ovessa oli pieni kissanluukku.
No jopas! Eläin tiesi tasan tarkkaan, mistä kylään tullaan.
Palatessaan keittiöön hän näki Ainin istuvan lattialla, selittämässä kissalle jotain. Tämä kuunteli tarkkaavaisena. Kirsi nauroi pitkästä aikaa:
Olipa seuraa!
Tytär ja kissa käänsivät päät yhtä aikaa häneen. Kirsi melkein näki kuinka kissa hymyili huvittuneena.
Ovella joku koputti. Kirsi varoitti Ainia:
Istuhan siinä! ja meni avaamaan.
Terve! Olen sun naapuri, Pirkko Grönman. Mutta sano Pirkko tai Pirkko-täti. Tässä, nainen ojensi litran purkin maitoa. Oman lehmän maitua, juokaa hyväksi!
Kiitoksia! Kirsi yllättyi reippaasta tyylistä, mutta muisti samantien hyvät käytöstavat. Mä olen Kirsi, hauska tavata! Vielä lämmintä, kiitos paljon! Hän viittoi Pirkkoa sisään.
Pirkko asteli perässä. Kirsi laski maitopurkin hellan viereen ja Aini tervehti:
Moi! Minä olen Aini.
Tervetuloa taloon, naurahti Pirkko. Otitte näköjään kollin heti omaksenne?
Osaatko sanoa kenen kissa tuo on?
Totta toki! Se on minun komistus, Väinö nimeltään. Jos alkaa liikaa kerjätä, lähetä kotiin kyllä sitä meilläkin syötetään. Mutta jos laiskistuu liikaa, ei kohta saa kiinni yhtään hiirtä…
Onko täällä hiiriä? Aini avasi suunsa ihmeissään.
On toki. Ja teilläkin aina on omakotitaloissa, etenkin syksyisin. Eli…
Äiti, meidän on siis pakko saada Väinö! Oikea oma kissa!
Kirsi nauroi:
Rauhoitu nyt, pieni. Katsellaan vielä. Sanohan, Pirkko tunnetko ketään, joka voisi auttaa puutarhassa tai pihalla? Tarvittais miehen käsiä.
Kylläpä vaan! Kolme taloa tästä asuu Hannu. Kunnon veikko, rautaiset kädet, ei veloita paljoa.
Kiitos! Voinko tarjota teetä keksitkin löytyy ja jotain makeaa.
No mielelläni, Pirkko hymyili.
He joivat teen, Pirkko kertoi tarinoita kylältä ja perheestään. Sitten keksi kysyä:
Kirsi, miten te tänne päädyitte?
Perintötalo, Kirsi kohautti olkiaan, yrittäen pitää äänensävyn kevyenä. Yksityiskohdilla ei tehnyt mieli pilailla.
Tiedäthän tämä talo on ollut tyhjillään ainakin parikymmentä vuotta. Nuoret eivät enää muistakaan, mutta vanhemmat ihmiset väittävät, ettei täällä kukaan viihdy. Parin vuoden päästä muutto, aina jotain tapahtui sairauksia, kuolemaa, ei onnea… Talon rakensi muinoin paikallinen kauppias morsiamelleen, mutta tämä kuoli vuoden päästä häästä. Koko talon maine kirottiin siinä samassa. Uusia asukkaita tuli ja meni, mutta aina kävi jotain tämä on jo lähes satavuotias mökki. Sitä on korjattukin useasti, mutta joku outo kirous tässä on. Talossa ei muka voi viihtyä.
Kirsi pyöritteli teelusikkaa sormissaan.
No, eipä tuo auta. Minkäinen sattui, niin semmoinen. Katsotaan, miten meille käy! hän pudisteli päättäväisesti. Me ollaan sinnikkäitä tyttöjä! Eikös, Aini? Eipä meistä vähällä päästä eroon!
Kuukaudet kuluivat.
Kirsi tottui kylään. Aini meni päiväkotiin, Kirsi sai työpaikan valokuvaliikkeestä kuvasi juhlissa, sai rahaa sen verran että pärjäsi. Harrastus valokuvaamisesta oli lopulta osoittautunut mainioksi ammatiksi. Raskausaikana hän oli käynyt kursseja, kuvannut omaksi ja muiden iloksi. Nyt taidosta oli hyötyä.
Talo ja piha laitettiin kuntoon. Hannu osoittautui varsinaiseksi löytöpojaksi; mies purki risukot, kunnosti kattopeltiä ja terassia, yhdessä Kirsin kanssa. Pihaa alkoi paljastua älyttömästi omenapuita ja marjapensaita. Jos niitä hoitaisi, heillä riittäisi vitamiineja vuodesta toiseen.
Taloon alkoi vähitellen tulla elämää. Aamulla kun Kirsi istui tuoreen teen kanssa rappusilla ja silitti uuden kaiteen pintaa, tuntui ihan omalta kodilta rauha löytyi.
Liisan asioista Kirsi piti nyt kokonaan huolta; päiväkodin jälkeen he aina pistäytyivät tätinurkassa ennen kuin palasivat kotiin. Kirsi huomasi muuton olleen viisainta mitä oli voinut tehdä. Hän rauhoittui ja antoi Matille pian anteeksi.
Matti kävi usein Ainia katsomassa, mikä lohdutti. Vaikka elämä oli mennyt näin, niin mikä elämässä nyt menee aina suunnitelmien mukaan. Ei ollut tarvetta jäädä vatvomaan, missä meni vikaan tärkeintä että Aini tiesi, että molemmat vanhemmat välittivät.
Liisa-täti painotti:
Oikein, Kirsi! Älä kanna mitään syliin vanhaa murhetta. Jos tuollaista surua jää kanniskelemaan, niin siitä kasvaa ajan kanssa oikea vuori. Muistelet vain sitä hyvää. Ja anna anteeksi, sille toisellekin. Kyllä lapsi tarvitsee iloisen äidin älä unohda! Nuo pienet huomaa kaiken, vaikkei muka kukaan siihen kiinnitä huomiota. Mieti mitä tyttäresi oikeasti muistaa tästä ajasta oletko paha, vai iloinen äiti?
Kirsi nyökkäsi Liisan neuvo oli kallisarvoista.
Naapurit tulivat tutuiksi. Yksi toisensa jälkeen he kurkistivat keittiölle, nuoret lapsineen ja vanhemmat tuomaan kahvipaketin tai pari.
Kirsi oppi myös leipomaan kotiruisleipää naapurinsa Leena-tädin opissa. Aini rakastui puuhaan heti: ei valitusta maidon juonnista, kun kyytipoikana oli tuore leipä murunenkin vei lasin tyhjäksi ja jätti kivat maitoviikset, joita äiti naureskeli pyyhkiessään.
Naapuri, vanha Eino, tuli visiitille jättimäisen mansikkakulhon kanssa:
Satotaanpa ensi kesänä istuttaa lisää; näytän miten onnistuu.
Kun Hannu sai kunnostettua verannan, Kirsi laittoi sinne suuren pöydän ja kiillotti lasit. Veranta sai uuden elämän. Nurkassa keinutuoli, jossa Aini istui iltaisin Väinö-kissan kanssa. Väinö oli päättänyt asua kahdessa talossa; välillä se toi portaalle hienon rivin pyydystettyjä hiiriä. Kirsi suhtautui kissan “lahjoihin” varovaisesti, mutta eihän niitä voinut poiskaan ajaa Aini suorastaan palvoi Väinöä.
Ainoa, josta Kirsi ei syttynyt, oli naapurin Sirkka. Vähän vanhempi, mutta älyttömän utelias ja aina tuomassa uusia juoruja. Aluksi Kirsi ei tajunnut, mistä oli kyse, mutta vähitellen huomasi välttelevänsä keskusteluja. Ei ollut kiinnostunut muiden elämän käännekohdista.
Pirkko-täti, miten siitä Sirkasta pääsee eroon? Sehän jauhaa tauotta, Kirsi valitti.
Eipä siihen auta mikään. Jos alat vältellä, se kehittää heti uuden tarinan ja kohta sana kiertää kylässä. Se on semmonen höpöttäjä, parempi hyväksyä. Minä pääsin siitä, kun kerroin että meillä on kissoja allerginen nimittäin.
Pitäisköhän hommata lisää lemmikkejä…
Sirkka oli jo huomannut, että Kirsi oli liian kiltti kieltäytymään. Ja joka torstai Kirsi sai kuunnella, kun Sirkka kaatoi koko naapuruston likasankoa pöytään. Kirsi haki kahvia ja mielikuvituksessaan lauloi hiljaa, vain välttyäkseen kuuntelemasta.
Ajan myötä Kirsi kuitenkin huomasi jotain outoa. Silloin, kun Sirkka kävi kylässä, hänen kohdalleen osui pieniä kommelluksia.
Ensin repesi uusi hame vähän mystisesti oveen vaikka Kirsi oli ihan varma, ettei ovessa ollut mitään irtonaisia nauloja. Hannu oli juuri hionut kaiken sileäksi.
Seuraavalla kerralla Sirkka istui tuolista ohi tuoli kun oli ihan tukevasti seinän ja pöydän välissä. Eipä siinä olisi pitänyt olla varaa kaatumiseen…
Olivatko nämä pieniä onnekkaita sattumia, vai kiinnostuiko Sirkka jostain toisesta korvapareista mutta käynnit harvenivat.
Kerran leikatessaan pensaita Kirsi kuuli Sirkkaa ja Pirkko-tätiä juttelemassa aidan takana.
Kyllä sitä kummallista elämää pitää olla, kun asutaan tuolla kirotussa talossa! Ainoa nainen eikä miehiä en usko, kyläläisetkin nauraa selän takana. Ja miten siellä muka viihtyy, jos kerran talossa on kirous? Miksi kaikki ramppaavat siellä ja meillä ei kukaan?
Kuules Sirkka, ei se talo ihmistä elätä vaan ihminen tekee kodin! Kirsi auttaa muita, siksi ihmiset viihtyy. Menehän omiin hommiin mulla on maito jo kuohumassa hellalla!
Kirsi hymyili itsekseen ja meni pois. Voi auta armias, millaisia ihmisiä aina löytyykään.
Äitiiiii! Missä oot? Aini huuteli terassilta.
Tässä! Heräsitkö jo ja pesit kasvot?
En, tuu katsomaan! Tuolla!
Kirsi vilkaisi polulle. Väinö tuli polkua pitkin kantaen pikkuruista, samannäköistä pentua niskakarvoistaan. Hän toi sen suoraan Kirsin eteen, katsoi tätä paheksuvasti. Kirsi kumartui, otti pennun syliin pieni kissa rääkyi protestia.
Kiitos vaan, Väinö! Oliko tämä tärkeää?
Kissa maukaisi arvokkaasti, kääntyi ja palasi takaisin Pirkko-tädin suuntaan. Homma oli hoidettu.
No niin Aini, pitäisiköhän meidän pitää tämä pikkuinen? Mikä nimeksi?
Väinö!
Kirsi nosti pennun kasvojensa tasolle:
Tervetuloa, Väinö Väinönpoika! Kaikki sisälle, nyt syömään.
Aini nauroi, työnsi oven auki ja sisältä tulvahti lämmin tuoksu.
