Oma paikka
Äiti, mitä sinä oikein teet? minä huudahdin ihan itku kurkussa, kun näin äitini repivän vaatimattomat tavarani ulos vaatekaapista. Punainen, pikkuruutuisin pilkuin koristeltu mekko minun lempivaatteeni lentää lattialle, ja heti pikkuveli Niilo ryntää paikalle. Hän nappaa vyönkärjen ja tunkee sen suuhunsa. Älä, Niilo! Anna tänne!
Sääli tyhmää rättiä! äiti, Marjo, paiskaa farkkuni muun kasan päälle ja sulkee kaapin. Nyt ulos talosta!
Mutta minne muka, äiti? Täysin yöhön, noin vain?! Miten voit tehdä näin?
Teen niin kuin haluan! Tämä on minun kotini! Sinulla ei enää ole täällä paikkaa!
Entä minä? Eikö tämä muka ole minun kotini myös?
Ei ole, rakas! Sinulla ei ole täällä mitään omaa! Marjo ottaa pojan syliin ja pyyhkäisee tämän nenän helmalla mekostani. Ei yhtään mitään! Ja jätä minut rauhaan! Juuri kun elämäni on taas alkanut sujua, sinä olet kaiken pilaamassa!
Mitä minä oikein pilaan, äiti? Mitä?
Kenen sinä oikein luulet keimailevan Tepon silmien edessä, hä? Etkö sinä?
Äiti! minä huudan niin kovaa, että Niilo tärähtää ja alkaa heti parkua. Mitä sinä puhut?! Kuunteletko itseäsi ollenkaan?!
Hyvin minä kuuntelen! Mutta nyt riittää! Olen sanonut sanani viiden minuutin päästä et ole enää täällä!
Marjo potkaisee oven kiinni ja kävelee ulos. Minä jään seisomaan epätietoisena aivan kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Oliko minut juuri häädetty ulos omasta kodistani? En kykene ajattelemaan mitään järkevää. Yritän tarttua mihin tahansa järkevään ajatukseen, mutta ne poukkoilevat sinne tänne. Oven takaa kuuluu Niilon sydäntävihlova huuto. Sisälläni napsahtaa jotakin, ja automaattisesti tartun oveen minä olen aina rauhoitellut, lohduttanut, tehnyt mitä tahansa, että veli ei joutuisi itkemään liian kauaa. Marjon uusi mies, Teppo, ei siedä lapsen itkua eikä muutenkaan koko pojan olemassaoloa. Minä, joka olen kasvanut toisenlaisessa perheessä, rakkaudessa ja huolenpidossa, en ymmärrä, mitä äidille tapahtuu tällaisina hetkinä. Hän vain lykkää lapsen minulle ja häipyy Tepon luo.
Hoida nyt! Sinähän olet jo aikuinen!
Aikuinen… Vielä eilen olin hemmoteltu isän ja äidin tyttö, mutta tänään pelkkä ulkopuolinen, kuten äiti viime aikoina minusta on puhunut. Kaikki muuttui viimeisen kahden vuoden aikana niin nopeasti, ettei perässä pysytty.
Ensin isä sai sydänkohtauksen ja kuoli aivan turhaan ja typerästi, koska hänet olisi voitu pelastaa, jos joku olisi silloin pysäkillä huomannut, että hän tarvitsi apua. Isä oli alle viisikymppinen, hyvin pukeutunut, ja silti hän makasi korttelin reunalla yli tunnin, eikä kukaan edes kysynyt vointia. Kaikilla oli taas omat kiireet. Myöhemmin, kun eräs nainen vihdoin kosketti häntä, oli jo liian myöhäistä.
Muistan elävästi, miten äiti silloin muuttui. Hän ikään kuin jähmettyi, jäi tyhjyyteen eikä enää ollut tavoitettavissa. Minä itkin ja yritin päästä äidin luo, mutta en saanut mitään aikaan. Marjo hautasi isänsä ilman kyyneltäkään ja linnoittautui sitten huoneeseensa, unohtaen tytärtään kokonaan.
Sukulaisia meillä ei ollut, ystävät olivat jääneet elämän varrelle satunnaisiksi tuttaviksi. Meidän perheessä pidettiin kiinni siitä, että olemme tarpeeksi toisillemme. Minäkin uskoin niin pitkään, eikä minulla ollut mitään tarvetta muiden seuraan ennen kuin menin kouluun ja tutustuin ensimmäiseen ystävääni.
Meidän luokalla oli enemmän tyttöjä kuin poikia, ja minut laitettiin istumaan pulpettiin vikkelän, mustatukkaisen tytön, Vienan kanssa. Hänen hiuksensa olivat kuin musta villasukka, paksut ja raskaat, ja hän kantoi päätään uhmakkaasti minä saatoin olla kateudesta vihreä. Omat vaaleat pörrökiharani olivat aina siilin tavoin pystyssä, ja minua ruvettiin kutsumaan voikukaksi. Kosken Vienan palmikkoon uskalsin koskea vasta kolmantena päivänä, kun hän murahti kyllästyneenä:
Leikkaan nämä kohta poikki, vaikka äiti olisi kuinka vihainen.
Minä silitin varovasti sitä niin kaunista ja kuiskasin:
Ethän hulluttele, sehän on hienoin asia ikinä!
Siitä päivästä lähtien olimme Vienan kanssa erottamattomat. Vienan perhe oli suuri seitsemän lasta, vilinää ja vilskettä. Ensimmäinen vierailuni heidän isoon puutaloonsa, joka oli kasvanut siivistä, jäi mieleen. En pysynyt kärryillä, kuka oli kenenkin serkku tai vanhempi, mutta kaikki olivat ystävällisiä. Vienan äiti istahti aina pöytään ja syötti vieraat vasta sitten sai nousta, kun maha oli täysi. Hänen isoveljensä auttoi lyhyesti algebraongelmissa tai siskot opettivat leipomaan. Pienimmätkin tytöt pystyivät tekemään taikinan ja paistamaan piirakan hetkessä. Minua äiti ei päästänyt lainkaan keittiöön sanoi, että liian aikaisin vielä.
Huomasin pian, ettei sukulaiset ja ystävät sittenkään olleet paha juttu. Myöhemmin tietysti opin, että joskus heistäkin tulee vieraita. Mutta nyt iloitsin heidän lahjoistaan ei ainoastaan syntymäpäivinä, vaan koska tahansa. Kerran pikkuserkun nimipäivänä Viena sai uuden paidan ja karkkia.
Miksi? minä ihmettelin.
Ketä varten juhlia pitää odottaa, jos haluaa ilahduttaa toista? Oota vaan, jouluna näet, paljonko lahjoja tulee! Viena nauraa helähteli kuin kello, ja minä nauroin mukana.
Minun äitini ei hyväksynyt tätä ystävyyttä. Hän ei pitänyt Vienasta, eikä olisi ikinä sallinut vierailujani, jos olisi nähnyt, millaisessa perheessä hän asui. Onneksi äiti oli töissä ja minä vain piipahdin kotona syömässä ennen kuin karkasin taas Vienan luo, jossa suuren keittiön pöydän ympärillä minua odottivat nimillä kutsuvat, herkkuja tyrkyttävät ja neuvot antavat ihmiset.
Kun meidän perheestä tuli isätön, Vienan suvun väki tuli apuun. Veljet tekivät järjestelyt, auttoivat hautauksessa, vaikka äiti ei ollut yhteistyökykyinen. Viena yritti lohduttaa minua lopulta itkimme yhdessä keittiössä piirakkataikinan äärellä.
Sen jälkeen Vienan veljet pyörivät mukana, missä liikuttiin, auttamassa ja varmistamassa, ettei minulle käynyt hassusti. Äitiä se ei liikuttanut, mutta minä muistan kaiken.
Kun kerran kysyin asiasta, Viena vastasi yksinkertaisesti:
No, sinähän olet kuin yksi meistä. Eikä teillä ole enää miestä talossa.
Puolen vuoden päästä Viena naitettiin. Minä olin mykistynyt. Kun sain puhekykyni, hyökkäsin kysymyksin ja moittein:
Oletko hullu? Avioliitto jo nyt? Oletko unohtanut lääkärin haaveesi?
En Viena vastasi ja levitti pöydälle huntuaan. Opinnot jatkuvat kuten ennenkin. Isä ja sulhanen ovat sopineet kaiken.
Miksi? Rakastatko häntä edes?
Viena katsoi minua hämmästyneenä.
Olen nähnyt hänet kaksi kertaa. Eihän tässä vielä rakkaudesta ole kyse ehkä joskus sitten. Näin meillä on ollut tapana. Vanhemmat päättävät.
Mutta miksi? Sehän on kuin keskiajalla
He haluavat minulle parasta, ja valitsevat tarkkaan. Uskon heidän hyvyyteensä.
En tiennyt, mitä sanoa vastaan. Vienan häissä nielin kyyneliäni ja myöhemmin itkin, kun hän muutti opiskelemaan Helsinkiin, jossa miehen vanhemmat ostivat asunnon pariskunnalle.
Miten minä pärjään täällä ilman sinua?
Sitten tulet käymään, jos ahdistaa.
Nyt Marjolla oli uusi mies, Teppo, ja Viena katseli huolissaan, kun minä jäin yhä myöhempään iltapäivisin kiertelemään kaupunkiin.
En voinut kertoa hänelle, miten hirveää elämä kotona oli miten Teppo tuijotti ja äiti muuttui synnytyksen jälkeen aivan toisenlaiseksi. Minä jouduin kaikki yöt valvomaan itkevän Niilon kanssa, vaikka aamulla oli opiskeltava. Kaksi kertaa olin pyörtynyt suoraan käytävään.
Edes opintojen päätyttyä en päässyt pois lähdin sairaalaan töihin ja yritin pysyä poissa kotoa mahdollisimman paljon yövuorojen varjolla.
Kun olin palaamassa Vienan ja hänen miehensä jättämisen jälkeen, äiti ja minä räjähdimme sellaisella voimalla ettei vastaavaa ollut koskaan koettu. Olin täysin neuvoton, miten korjata tilanne.
Mutta Marjo ei kuunnellut enää ketään.
Ja eräänä päivänä, kun naapuri tokaisi Niiloa poskesta nipistäessään: “Kyllä vain sulla on upeat lapset, Marjo. On tuo Niilo soma poika, mutta kyllä Erja on jo oikea neitokainen. Oikein kaunis tyttö, kyllä sillä varmasti kosijoita riittää! Mutta älä anna hänen vain mennä ja jäädä. Elämä pitää järjestää nyt.”
Mikä siinä niin laittoi äidin tolaltaan, en tiedä. Mutta sinä iltana hän hääti minut, ja nyt kasasin vaatteitani laukkuun pakokauhun kourissa. Missä minun paikkani tässä maailmassa jos ei edes täällä?
Katselin vielä kerran huonettani, nappasin pöydältä valokuvan isästä ja työnsin sen laukun pohjalle. Kyyneleet polttivat silmiä. Ehkä tämä oli vain hyvä juttu. Olin ollut jo pitkään vieras täällä.
Keittiöstä kuului television paasausta ja äidin kiukkuinen touhuilu. Olin jo viemässä laukkuani käytävään, mutta pysähdyin. Mitä voisin enää sanoa? Voiko enää antaa anteeksi tai jaksaako edes yrittää?
Pihalla oli jo mustaa. Kiedoin leveän villahuivin tiukasti kaulani ympärille ja painoin sormet syvälle taskuihin. Syksy oli tänä vuonna viileämpi kuin aikoihin. Palellessani pysäkillä mietin, mitä tekisin mutta ajatukset harhailivat.
Pysäkki oli lähes tyhjä. Kaksi ohikulkijaa, yksi iso kulkukoira se siitä. Laskin laukun penkille ja yritin lämmittää käsiäni.
Auto pysähtyi eteen, minä säikähdin ja astuin varmuuden vuoksi askeleen taakse.
Erja?
Arto!
Helpotuksen aalto tulvahti ylitseni se oli Vienan isoveli, juuri se, joka aikoinaan opetti matematiikkaa ja auttoi hautajaisissa.
Mitä sinä teet täällä keskellä yötä laukkuinesi, onko työvuoro?
Ei… Tai siis… Sairaala, joo! Mun pitää sinne mennä!
Tuota, Erja. Kerro suoraan, mitä on tapahtunut?
Aloin selittää kaikkea äitiä, Tepon käytöstä, ja kuinka minulla ei ole enää kotia.
Hyvä on. Hyppää kyytiin! Arto sanoi lyhyesti, ja minä nousin autoon. Kuvittelin, että hän heittää minut sairaalaan.
Matka sujui sanattomana. Autossa oli lämmintä, tunsin itseni oudolla tavalla rauhalliseksi. Katsoin kadun valoja äidin sanat halkoivat korvia ja sydäntä:
“Sinulla ei ole täällä paikkaa!”
Heräsin mietteistä, kun tajusin, että auto ei enää kuljekaan sairaalan suuntaan.
Arto, minne me oikein mennään? Minun pitäisi…
Sä et aio siellä yötä viettää. Sen jälkeen? Et kai kadulla nukkuisi?
En tiedä…
No minä tiedän. Nyt mennään meille.
Kerrostalo rauhallisella alueella, portti aukeaa auton edessä, ja perillä Arto kutsuu mukaan ylös.
Nousimme kolmanteen kerrokseen, Arto soitti ovikelloa.
Sisältä avasi suurikokoinen nainen Arton isoäiti Kyllikki, jota olin nähnyt Vienan häissä.
Kuka siinä? Oi, sinähän olet se ystävätär! Tervetuloa taloon, kultaseni! Etkös sinä ole ihan kuin oma perheenjäsen jo! Tule peremmälle, äläkä ujostele.
Sisään astuessani huoneistossa oli lämmin, isossa eteisessä kiilsi marmori ja kattokruunussa kimmelsi kristallia. Arto supatti jotakin isoäidilleen, ja poistui.
Älä jää ovenpieleen, vaan tule kahvipöytään. Me jutellaan kaikesta. Onko sulla oma koti? Onko äitiä enää?
Ei kai… siinä hetkessä kaikki energiani loppui kerralla. Lysähdin eteisen rahiin ja itkin niin, että Kyllikki hetken hämmästyi, tuli sitten lähelle, nosti minut ylös ja halasi lujasti.
Oi, tyttö pieni! Mikä sun sydän on näin rikki? Kaikki vielä järjestyy, vain usko pois.
Hän hytkytti mua kuin pientä lasta, silitti hiuksia ja rauhoitti. Keittiössä keitettiin vahvaa suodatinkahvia, jota join pienestä posliinikupista niin, että korvennus peitti alleen kyyneleet. Kyllikki kertoi omasta lapsuudestaan Karjalan maaseudulta, evakosta ja siitä, miten kaikki menetti yhtenä yönä mutta selvisi, koska suvulla oli toisensa ja teki töitä yhdessä.
Muista, sinun pitää antaa anteeksi. Katkeruus, se kuihduttaa sinut. Et voi nähdä tai kokea mitään hyvää, jos annat sen jäädä. Käytä voimas siihen että rakennat parempaa huomista.
Kaksi vuotta asuin Kyllikin luona. Hän opetti minut leipomaan, kokkaamaan, pitämään kodin kunnossa; sain säästörahoilla kuukausittain vähän taskurahaa euroissa tietysti. Kävipä niin, että Viena tuli joskus luokse, ja kun hän söi karjalanpiirakoitani, sanoi:
Sinä osaat nämä paremmin kuin minä!
Se on Kyllikin ansio.
Viena nauroi makeasti:
Kyllä olet hänen näköisensä, Erja!
Mutta viime aikoina olin huolissani äiti oli vakavasti sairastunut, ja vanhaa kaunaa tuntui mahdottomalta niellä. Viena hoputti minua hakemaan Niiloa kotiin.
Sinä et jää vieläkään vain itseesi katumaan, Erja. Nyt mennään.
Mihinkä?
Sairaalaan! Sinun kuuluu sopia äidin kanssa.
Viimein kävin Marjon luona kahden hiljaisen päivän aikana. Hänen silmänsä eivät enää nähneet minua kuin syyttäjänä vaan kaipaavana lapsena. Annoin anteeksi. Hoidin häntä loppuun asti, hain kaikki paperit, mitä tarvittiin, että sain veljeni sijaishuollosta.
Viikko äidin kuoleman jälkeen, kun hain Niilon laitoksesta, hän kysyi vakavasti laukku käsissään:
Olemmeko nyt ihan oikeasti kotona?
Olemme, Niilo. Tämä on meidän paikka.
Silloin ymmärsin olin löytänyt kodin ja paikan tässä maailmassa, ja kaikki oli, niin kuin pitikin. Olen oppinut: katkeruuteen ei pidä jäädä, vaan pitää antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin sillä vain silloin voi rakentaa oman, yhteisen kodin ja tulevaisuuden.
